Metsäemo

Vanhan puutalon lattiat ovat aamuisin kylmiä. Varpaita palelee, kun hiippailen keittiöön muun perheen nukkuessa. Onneksi tiedän ratkaisun, jolla kylmyys on historiaa, kun löytyy pöydän alta villasukka ja toinenkin.

Minä kävelen kesät, keväät ja syksyt ilman sukkia. Sukkahousuja en tahtoisi käyttää ollenkaan. Kesäisin juoksen ulkona ilman kenkiä aina kuin mahdollista.

Mutta pakkassäällä, kylmän tullen, otan esiin lempivaatteeni. Sen, jota ilman, en pärjäisi. Sen, jota ilman, en haluaisikaan olla. Onneksi on villasukat.

Minun villasukkani ovat värikkäitä, raidallisia ja elämää nähneitä. Ne ovat kulkeneet jalassani metsissä ja maailmalla. Ne ovat matkustaneet enemmän kuin moni muu.

Lapsi laulaa automatkalla: ”Minun ystäväni on kuin villasukka, joka talvella lämmittää.” Totta se on.

Villasukistani rakkaita tekee niiden ihanan lämmön lisäksi se, että tunnen niiden tekijät. Tekijöinä ovat olleet isoäitini ja ikioma äitini – nuo minulle hyvin rakkaat ihmiset. Muutaman parin olen perinyt muualta ja niilläkin on omat seikkailunsa.

Ei haittaa, vaikka villasukkaan tulee reikä. Sen olen oppinut parsimaan. Hyvistä villasukista en mielelläni luovu. Ne ovat täynnä tarinoita, muistoja ja elämää.

Talviurheilulajeista opin viime talvena uuden ihanuuden – villasukkajuoksun! Villasukkajuoksussa puetaan kolmet villasukat päällekäin ja juostaan lumessa. Minun oli pakko saada kokeilla tätä lajia viime vuonna – ja rakastuin siihen. Varpaita ei palellut ja villasukka toisen päällä piti kylmän kaukana. Märällä loskasäällä tätä lajia ei kannata kokeilla.

Jos villasukalta hukkuu pari, ei se haittaa vaikka vähän harmittaakin. Joskus kävelen eriparivillasukissa ja olen oman elämäni Peppi Pitkätossu.

Villasukat jalassa voi joogata, juoda teetä ja lukea hyvää kirjaa. Kesälläkin villasukat ovat kylmän hetken varalta jossain lähellä, jos paljasjalkaisuus alkaa vaikka väsyttämään.

Elämä ilman villasukkia olisi kurjaa. Siksipä en aio sitä kokeilla.

Tämä teksti on osa Sitran #Lempivaatteeni-kampanjaa, jolla kannustetaan käyttämään vaatteita pidempään. Tekstiiliteollisuus on maailman toiseksi saastuttavin teollisuuden ala öljyn jälkeen. Suomessa heitetään pois arviolta yli 70 miljoonaa kiloa tekstiilijätettä vuosittain, eli 13 kiloa jokaista suomalaista kohden. Tämä on liikaa!

#Lempivaatteeni-kampanjassa suomalaisia herätellään ymmärtämään vaateteollisuuden ympäristövaikutuksia sekä vaatimaan pikamuotiteollisuuteen muutosta. Pikamuodin nopeista sykleistä ja alhaisista hinnoista kärsivät sekä luonto että halpatyömaiden työntekijät. Ansaitsemme eettisiä, ekologisia ja kestäviä vaatteita!

Muutimme viime kesänä maalle. Pakkasimme lähiöelämämme muuttolaatikkoihin ja muutimme maitoauton kyydissä 100 kilometriä Helsingistä itään. Sieltä löytyi koti pienessä kunnassa, jossa on kyläkouluja, kylänraitti ja rautakauppa. Muutimme paikkaan, jossa näkee öisin tähtitaivaan  ja voi hyvin. Kukapa ei tällaisesta haaveilisi?

Toive muuttaa lähti alunperin lapsilta. He haaveilivat pihasta, jossa voisi talvisin laskea pulkalla ja kesäisin potkulautailla. He toivoivat muutosta entiseen. Molempia harmitti isot ryhmäkoot koulussa ja päiväkodissa. Isommalla heistä olisi ollut pian edessä koulunvaihto vielä suurempaan kouluun, joka pelotti häntä ajatuksena. Pienempi heistä halusi olla lapsi vielä hetken pidempään.

Etsimme meille sopivaa kotipaikkaa tovin. Katselimme sopivista taloista ilmoituksia, kuvittelimme itsemme asumassa noissa taloissa ja kävimmekin muutamassa – mutta kun tapasimme uuden kotimme, oli se rakkautta ensisilmäyksellä. Ennen kuin itse ehdimme sisään taloon, olivat lapset jo valinneet huoneensa yläkerrasta ja ilmoittivat, että tässä kodissa me tulemme asumaan.

Ja niin onneksi kävi. Me löysimme vanhalle asunnollemme ostajat ja saimme oman kodin, johon kuuluu vanhan talon lisäksi vierasmaja, iso navetta ja iso piha. Tilaa olla, tilaa leikkiä ja tilaa rakastaa.

Vanhassa puutalossa asuminen vaatii meiltä paljon. Opimme vähitellen kuuntelemaan taloamme, miettimään ratkaisuja ja aloittaneet jo remontoinnin. Tavarat löytävät vähitellen paikkansa, mutta mitä tärkeintä – täällä tiedämme olevamme kotona.

Läheltä löytyy ystäviä, mahdollisuuksia harrastaa ja olla luonnossa. Isoihin kauppoihin on matkaa, mutta tuleepahan mietittyä tarkemmin, mitä kaupasta todella tarvitsee.

Eräänä iltana matkalla kotiin, lapset arvuuttelivat lempileikkiään – kumpileikkiä. ”Tykkäätkö kissoista vai koirista?” taisi olla ensimmäinen kysymys, joka jakoi mielipiteitä. ”Entäs onko parempaa herkkua jäätelö vai karkit?” aiheutti myös keskustelua.

Yhdestä asiasta lapset olivat täysin samaa mieltä. Kun yksi heistä kysyi: ”Asuako maalla vai kaupungissa?”, heistä jokainen vastasi ”MAALLA!”.

MIKSI LAPSET HALUAVAT ASUA MAALLA?

Vaikka maaseudulta on kova muuttoliike kaupunkeihin, liikenneyhteydet ovat heikompia ja kaupasta ei aina löydy juuri sitä tuotetta, mitä etsii – keksivät lapset monta erittäin hyvää syytä siihen, miksi he haluavat asua maalla.

”Täällä maalla ei ole niin paljon ääntä! Niin sitä melusaastetta siis.”

”Täällä on vähemmän liikennettä – paitsi, että on traktoreita!”

”Tänne mahtuu lapset ja eläimet! Myös ne hevoset ja muut.”

”Ei tarvitse jonottaa joka paikkaan.”

”Täällä uskaltaa enemmän. Vaikka laskea pulkalla seisomalla!”

”Täällä tuntee enemmän ihmisiä ja voi jutella niiden kanssa.”

”Täällä kaikilla ei ole aina kauhea kiire.”

”Täällä näkee iltaisin taivaalla tähtiä eikä kaupungin valoja!”

”Täällä ihmiset auttaa toisiaan!”

”Täällä koulussa ei ole niin paljon lapsia ja tunnen ne kaikki nimeltä!”

Kun lapset kertoivat perusteluitaan maaseutuasumisen puolesta, taisin alkaa itkemään. Tajusin, että olimme tainneet tehdä oikean päätöksen, kun toimme laumamme tänne. Täällä me voimme hyvin.

Joulu on taas. Eikä sitä voi olla huomaamatta.

Radiossa soivat joululaulut, ne upouudet ja vanhat klassikot. Ikkunoissa loistavat monet erilaiset jouluvalot. Kauppakeskuksissa kuhisee kuin mehiläispesissä kesällä – pitää hankkia sitä, tätä ja tota. Lapset lukevat lelukuvastoja ja kirjoittavat lahjatoivelistojaan.

On asioita, joita rakastan joulussa. Joulu on minulle pysähtymisen aikaa, rauhoittumisen aikaa ja mahdottoman monen erilaisen glögin maistelun aikaa. Jouluna tapaan ja muistan ne minulle tärkeimmät ihmiset.

Jouluun kuuluu riisipuuro, mantelinmetsästystä ja yhdessäoloa. Kuuluupa siihen tonttuja ja joka vuosi eri näköinen joulupukkikin.

Jouluun EI kuulu kiire.

Mutta kiireeksi se joulu silti helposti muuttuu. Se minua joulussa ahdistaa. On kiire lähettää joulukortit, ostaa jouluruoat ja vielä ne kaikki lahjat. On niin kiire, että unohtuu koko joulu.

SEIS.

Joulun ei tarvitse olla kulutusjuhla, jota mitataan lahjojen määrällä ja joulupöydän tarjonnalla.

Joulun ei tarvitse näyttää hyvältä sosiaalisessa mediassa. Tärkeämpää on, että jouluna on hyvä olla.

Älä Osta Mitään-päivä on tehnyt hienon listan tavoista viettää kestävää joulua. Vinkeissä on esimerkiksi jouluruokia, lahjaideoita ja muuta.

JOULU JA NE LAHJAT

Yhä useampi antaa lahjaksi aineettomia lahjoja. Jo pienikin lapsi ymmärtää, mikä on aineeton lahja – mutta asiaa kannattaa käsitellä lasten kanssa. Me teimme lasten kanssa viime vuonna aineettomien lahjojen toivelistan. Samanlaisen toivelistan teemme tänäkin vuonna.

Esimerkiksi Kirkon Ulkomaanavun kautta lahjoitetaan kanoja, vuohia ja mahdollisuus tulevaisuuteen lapsille sekä naisille siellä, missä apua eniten tarvitaan. Mekin lahjoitamme lasten opettajille lahjakortit, joilla on mahdollistettu toisille lapsille toisessa maassa opettaja – ja koulutus. Se on lahja, josta tulee niin antajalle kuin saajallekin hyvä mieli. Tarvitseeko silloin antaa muuta?

Lahjaksi aikaa – yhteinen kokemus

Aineettomien lahjojen lisäksi olen huomannut lähipiirissäni ihanan lahjan. Yhä useampi antaa myös lahjaksi aikaa eli suunnittelee yhteisen kokemuksen.

Kummilapsen vanhemmille vapaa viikonloppu ja samalla kummilapselle hauska retki kummin luo?

Ystävälle yhteinen kahvihetkiretki kansallispuistossa tai lähiluonnossa?

Lapselle retki elämyspuistoon? Sellaista meillä ainakin toivotaan.

Uuden taidon opettaminen vanhemmilleen? Vaikkapa Instagramin asentaminen?

Kaiken kiireen keskellä unohdamme ensimmäiseksi viettää toistemme kanssa aikaa. Meillä ei ole aikaa tavata toisiamme, pysähtyä ja kysyä mitä kuuluu ja vain olla.

Arvokkaampaa kuin hienosti paketoitu materia on yhdessä vietetty aika. Sitä aikaa ei ole koskaan liikaa.

Kokeile tänä vuonna lahjoittaa aikaasi. Läheisillesi – ja itsellesi.

Hyvää joulunaikaa!

Tämä kirjoitus on Maitokahvimedian adventtikalenterin kolmas luukku.
Ensimmäisen luukun takaa löytyivät joululahjat kirpputorilta.
Toisen luukun takaa löytyi jouluruokia.
Mitä löytyy neljännestä luukusta?
Sen näet ensi viikolla.