OODI TYLSYYDELLE: mitä lapset ja aikuiset voivat oppia tylsyydestä?

Vapaapäivä eikä mitään tekemistä. Arki, joka on täynnä aikatauluja sekä kokoajan menemistä ja tulemista, saakin hetkeksi tauon. Kiireestä toiseen kiireeseen juokseminen pysähtyy. Mitä silloin tapahtuu, kun ollaan vaan hetki ilman menoja, suunnitelmia ja viriketulvaa? Vierestä kuuluu kissamainen maukaisu: ”TYLSÄÄ!”

Eikö ole mitään tekemistä? Minityyppi ehdottaa ensimmäiseksi ratkaisuksi tylsyyteensä iPadia tai televisiota. Hän on suunnitellut viettävänsä televisiohetken, joka saattaisi venyä pidemmäksikin hetkeksi. Se vasta tylsää – ja helppoa – onkin, että tylsyys ratkaistaan televisiolla ja muilla laitteilla. Keksittäisiinkö jotain muuta? Toki voin mennä helpointa reittiä ja antaa luvan ruutuaikaan, mutta päätän antaa lapselle ja tylsyydelle omaa tilaa.

Tylsyys ei ole vaarallista. Tylsyydellä on vain kylmä kaiku. Itse asiassa se, että osaa vain olla, on tärkeä taito, jota me aikuiset harjoittelemme meditaatioilla ja monilla läsnäolotaito- eli mindfulness-kursseilla. Painotamme läsnäolon tärkeyttä ja haaveilemme pysähtymisen taidosta. Jos lapset oppivat sen jo pieninä, heillä on taitoja tylsyydestä tai omasta ajasta, jos sen voisi positiivisimmin ilmaista, nauttimiseen myös aikuisina.

Minityyppi murahtaa ja katsoo vihaisesti. Olenhan pilannut hänen suuren suunnitelmansa televisiopäivästä. Nyt jäävät poniohjelman uusinnat näkemättä. Tylsyys ei ole kasvattajan syytä eikä siitä tarvitse ottaa syyllisen viittaa harteilleen. On kuitenkin hyvä muistaa, että me aikuiset olemme lapsille malleja toiminnallamme. Miten me itse toimimme tylsyydessä, on se tapa, jolla lapsetkin oppivat tylsyydessä toimimaan. Jos näprään puhelinta tai kanavasurffaan sohvalla televisiota, varmasti minityyppikin toimii pian samoin.

Menee hetki ja huomaan, että minityyppi on keksinyt rakentaa peitoista ja tyynyistä majan ja kikattelee onnessaan majassaan. Hän on intiaani ja pyytää mukaan leikkiin, sillä tarvitaanhan leikkiin iso-intiaanikin, joka osaa intiaanihuutoja. Tylsyys on usein juuri se oikea tapa aktivoida mielikuvitusta sillä niin aikuisen kuin lapsenkin mielikuvitus tarvitsee tilaa ja aikaa ilman jatkuvia virikkeitä ja ärsykkeitä. Tylsyys saa tekemään, keksimään ja luomaan itse – joskus myös huutamaan intiaanihuutoja keskellä olohuonetta. Jos lapselta loppuvat ideat kesken (harvoin käy näin), ruokin hänen mielikuvitustaan ja autan häntä keksimään uutta. En anna valmiita malleja vaan ohjaan itsekeksimisen intoon.

Kun tulee ”tylsä” hetki, olemme keksineet tapoja tehdä niistä yhteisiä hetkiä. Leikimme yhdessä. Saunomme yhdessä. Iltaisin köllimme koko perhe sängyllä ja keskustelemme elämästä. Lautapeleistä on tullut meille myös mukava yhteinen tylsyyden ratkaisu. Olemme oppineet monien pelien kautta nauramaan, pettymään ja olemaan yhdessä myös ilman kiirettä ja aikatauluja. Lautapelejä voi muuten lainata myös kirjastosta, ainakin täällä pääkaupunkiseudulla.

Sitä lapsi tarvitsee. Tilaa. Aikaa. Mahdollisuuksia. Kun lapsi oppii, ettei tylsyys ole paha asia vaan mahdollisuus, silloin tylsyys tukee lasta olemaan utelias, leikkisä, kiinnostunut ja luottavainen itseään kohtaan. Sellaisia taitoja minä haluaisin jokaisen lapsen oppivan.

Me aikuisetkin voimme oppia tylsyydestä. Se, ettei tee hetkeen yhtään mitään ja antaa itselleen tilaa ja aikaa vain olla, on arjen meditaatiota. Anna hetki itsellesi. Sinä ansaitset sen.