VARHAISKASVATUKSEN TYÖHYVINVOINTI – kuka pitää huolta kasvattajista?

Varhaiskasvatuksessa, siis päiväkodeissa ja perhepäivähoidossa, lapsista pidetään huolta kokonaisvaltaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että lapset saavat ruokaa, hoivaa, läheisyyttä, kasvatusta, opetusta, aikaa ja tilaa leikille ja yhdessä olemiselle. Lasten huolia kuunnellaan ja surun tullen lohdutetaan. Ilot iloitaan ja kiukut karkotetaan yhdessä.

Mutta kuka pitää huolta kasvattajista: opettajista, hoitajista ja avustajista?

Kasvattajat ovat lapselle tahtomattaan jatkuvasti toiminnan malli. Se, kuinka puhumme, elehdimme ja reagoimme asioihin voi nopeasti näkyä lasten käytöksessä. Jos aikuinen voi huonosti työskennellessään lasten kanssa, myös se näkyy lapsissa.

Jokainen meistä on joskus väsynyt. Huonosti nukuttu yö voi näkyä kauas. Perhetilanne, ruuhkavuosien haasteet sekä monet muut asiat voivat näkyä kasvattajassa, vaikka sitä ei tahallisesti esiin toisikaan.

Varhaiskasvatuksessa päivähoitoyksiköissä usein kasvattajan onni on tiimi. Työtä tehdään pareissa ja tiimeissä. Vastuuta ja toimintaa voi jakaa keskenään. Yleensä tiimi koostuu lastentarhanopettajista ja lastenhoitajista, joskus mukana on avustajia, erityisopettajia ja muita lisäkasvattajia. Vaikka jokaisella on oma roolinsa tiimissä, omat vastuualueensa ja oma työnkuvansa me teemme tiimityötä, yhdessä, titteleistä välittämättä. Moni pitkään työskennellyt lastenhoitaja on työyhteisön arvokas kultakimpale, jolta jokainen uusi työntekijä voi oppia työmaailman käytännön.

Mutta mitä se työhyvinvointi varhaiskasvatuksessa sitten on?

Onnekseni olen päätynyt töihin työyhteisöihin, joissa pidetään huolta sekä jokaisen työntekijän hyvinvoinnista että koko työyhteisön hyvinvoinnista.

Jo joka-aamuinen tervehtiminen tuo iloa päivään. Kuulumisten vaihtamiseen työkavereiden kanssa ei aika ehkä riitä, mutta on silti tärkeää saada edes toivotettua hyvää työpäivää.

Työtiimissämme meillä on herkkukaappi, jonne tuomme toisillemme yllätykseksi suklaata ja pieniä herkkuja. Lapset kutsuvat sitä hymykaapiksi, koska hymyilemme entistä enemmän aina naposteltuamme herkkuja.

Meillä vietetään kerran kuussa herkkuperjantaita, jolloin aina tiimi kerrallaan tuodaan muille työkavereille herkkuja. Jokainen pääsee nauttimaan pienestä herkkuhetkestä työajalla, yksi tiimin jäsen kerrallaan.

Ystävänpäiväviikko on työyhteisössämme tärkeä, sillä vietämme silloin perinteeksi noussutta ”Salainen ystävä”-viikkoa. Joka päivä saa yllättää oman salaisen ystävänsä jollain ihanalla pienellä tavalla ja perjantaina pääsemme arvaamaan, kuka oli kenenkin salainen ystävä.

Varmasti jokaisella työyhteisöllä on omat tapansa pitää yllä työhyvinvointia ja hyvää työilmapiiriä. Niitä tapoja kannattaa vaalia ja ylläpitää.

Työhyvinvointi on työiltoja, työhyvinvointipäiviä, kehittämispäiviä, yhteistä tekemistä – mutta myös niitä pieniä hetkiä, joissa huomioimme toisemme, katsomme toista silmiin ja näemme heidät. Se pieni sana ”KIITOS” on yllättävän tärkeä. Aiheellinen kehu kannattaa. Jos ei kiireessä muuta ehdi, niin jo hymy voi olla iso asia.

Hymyile huomenna opettajalle ja hoitajalle, katso silmiin ja kiitä.

Voit muuttaa hänen koko päivänsä suunnan. Kuten kaikki meistä, me kasvattajatkin olemme myös ihmisiä.

SAAKO LUNTA SYÖDÄ?

Katsoin päiväkodin pihassa, kuinka taitavasti ja ”salaa” lapset maistelivat lunta. Toinen popsi lunta ämpäristä kuin herkkuja elokuvateatterissa, ja samalla toinen yritti laittaa ison lumilapion suuhunsa, jotta saisi suunsa täyteen pehmeää lumihöttöä. He molemmat ovat tehneet lumesta herkkunsa ja sen syönnistä taitolajin.

Saako lunta syödä? Onko se oikeasti vaarallista? Onko oikeasti olemassa ihmistä, joka ei olisi koskaan syönyt lunta?

Talven yksi yleisimmistä kielloista, joita lapset kuulevat on ”ÄLÄ SYÖ LUNTA!”.

Kun lapsi kysyy, miksei saa syödä lunta, vastaukset ovat hyvin erilaisia. Kerrotaan myrkyistä, saasteista, vatsataudeista ja ”KUN EI VAAN SAA!”. Kun jotain kielletään, on kerrottava myös syy kieltoon – ja syyn selityksen pitää olla lapsen ymmärrettävissä, jotta kielto sisäistetään. Mutta olisiko jokin parempi tapa sisäistää tämä asia, kuin suora kielto?

Olemme useana vuonna tehneet päiväkodilla ja kotona lasten kanssa tieteellisen kokeen, jossa tuomme lasillisen lunta sisälle. Tutkimme, mitä lumelle tapahtuu, kun se sulaa. Tuleeko siitä valkoista, vettä vai kokakolaa? Joka vuosi testi yllättää osan lapsista, mutta toisia se kiehtoo testaamaan samaa koetta eri paikassa. Onko kaikki lumi muka likaista?!

Kerromme lapsille, että lumi on likaista. Onko se siis myrkyllistä? Tippuuko taivaalta myrkyllisiä lumihiutaleita? Saako lunta edes maistaa?

Kysyin asiaa lääkäriltä. Hänen mukaansa, jos lunta on pakko maistaa, niin hän suosittelee pieninä määrinä suoraan taivaalta hiutaleiden muodossa (voi saada lähinnä pieniä määriä saasteita). Isoista annoksista saattaa saada jäätelöpäänsärkyä (brain freeze) herkästi. Keltaista lunta ei missään nimessä saa edes nuolaista.

Lumessa voi toki olla saasteita, ötököitä ja suurina määrinä se voi aiheuttaa vatsakipuja. Mistä tietää kannattaako lumihiutaleita maistaa?

Kysyin asiaa lapsilta. Opin heiltä monta vinkkiä, joilla he arvioivat kannattaako lunta syödä.
”Jos näkee, että koira pissaa siihen, niin ei kannata maistaa!”
”Kannattaa syödä lumihiutaleita suoraan taivaalta, kun ne on tuoreita!”
”Silloin kannattaa syödä, kun aikuiset ei näe.”

Meillä on 3 kohdan sopimus lumen syönnissä:
JOS SE ON KELTAISTA, älä syö, koska siinä on yleensä koiranpissaa.
JOS SE ON RUSKEAA, älä syö, koska siinä on yleensä autojen pakokaasuja.
JOS SE ON VALKOISTA, maistaa saa, mutta pitää jättää tilaa muullekin ruoalla.

Yksi lapsista totesi sääntöä muistellessaan, että siinä on yksi ongelma. ”Entäs jos on värisokea?”

Itse lisäisin sääntöön vielä sen valkoisen lumen ”suklaahipuilla” eli pikkukivillä, mutta lasten mielestä se on aivan turhaa. ”Kyllä sitä oppii, kun maistaa kerran!”

Toden totta, lapset kyllä oppivat elämästä monta tärkeää asiaa kokeilemalla, testaamalla ja tutkimalla itse.

Lisälukemiseksi suosittelen: METSÄ JA LAPSET: hyvinvointivaikutukset