KOLIBRIVANHEMMUUS – mitä ihmettä se on?

Me muutimme uuteen ihmeelliseen kotiimme muutama kuukausi sitten.
Me muutimme maalle.
Nyt meillä on punainen tupa ja navetta, kasvimaa ja tilaa trampoliinille.
Lapsilla ja koiralla tilaa juosta, seikkailla ja tutkia.

Elämässä on ollut paljon uuteen totuttelua, meille jokaiselle.
Jos kukaan ei kerää tyrnipensaista tyrnejä, ne ovat luonnon omia – ja naakat nauttivat.
Kun katulamput sammuvat iltaisin, näkyy tähtitaivas.
Aamuisin koulumatkalla voi kohdata naapurin kanat kirsikkapuussa.

Vaikka työmatkat pitenivät huomattavasti, koen päivittäin uudenlaista onnea.
Työasiat jätän Kehä Kolmosen sisäpuolelle, ne odottavat siellä seuraavaa työpäivää.
Täällä voin olla kiireettömämpi.
Täällä voin keskittyä olennaiseen – perheeseen, itseeni, luontoon ja tähän maataloon.

Onnea on ollut myös vihdoin löytää oma tyylini olla vanhempi. On olemassa helikopterivanhempia, auktoriteettivanhempia ja sallivia vanhempia – mikään niistä ei tunnu minulle omalta. Eikä onneksi tarvitsekaan. Oppikirjaesimerkki vanhemmasta en osaa olla – olen aina joko opettaja, tylsä äiti, ikuinen seikkailija tai sekoitus näitä kaikkia.

Kutsun omaa vanhemmuustyyliäni kolibrivanhemmuudeksi

Pörrään taustalla, mutta annan lasten tehdä, kokeilla ja löytää ratkaisut ongelmiinsa itse.
Opetan taitoja, mutta suurimmiksi osin esimerkin kautta – tekemällä.
Jos tulee hätä, niin olen kyllä lähellä ja lapset tietävät sen.
Kaiken kaikkiaan en yritä antaa lapsilleni riskitöntä lapsuutta, vaan tarjota mahdollisuuden kokonaisvaltaiseen elämään.

Tämän kolibrivanhemmuuden idean isä on Richard Louv, sama mies, joka on L-vitamiini-terminkin takana. Häneltä olen saanut paljon inspiraatiota, kuinka kasvattaa lapsia ja kasvaa itse samalla ihmiseksi, jolla on vahva luontosuhde.

Meillä saa kiivetä puuhun – ja meillä saa kokeilla miten tullaan itse alas puusta.
Meillä saa lähteä kouluun ilman takkia – ja meillä saa myös sairastaa.
Meillä saa käyttää päivässä 8 eri mukia – ja tiskata sitten astiat
Meillä saa tehdä limamönjää – mutta myös siivota ne mönjät pois keittiön lattialta.
Meillä saa jakaa ilot ja surut – saa tuntea täysillä ja näyttää tunteet.

Tärkeintä on, että olemme omalla toiminnallamme ja esimerkillämme lapsille mallina. Mistä muualta lapset toimintaansa kopioisivat kuin niiltä, joiden kanssa arkeaan elävät?

Maalla asumisen iloja harjoittelemme vielä, mutta luulenpa, että tämäkolibri ja koko perhe löytävät tästä vielä paljon uutta ja innoittavaa.

METSÄOLYMPIALAISET LAPSILLE

Eräänä keskiviikkona meillä oli hyvin jännittävä päivä – vietimme metsäeskariryhmäni kanssa ensimmäiset metsäolympialaiset.

Lapset ovat nauttineet juosta maastossa pitkiä ja lyhyitä matkoja, tasapainotella kivien, puiden ja maahan piirrettyjen viivojen päällä. He ovat innostuneet heittämään käpyjä kohti erilaisia kohteita – ja he rakastavat kiipeillä.

Päätin hyödyntää näitä asioita, josta lapset tykkäävät luontoliikunnassamme – ja arkiliikunnassamme – ja kehitin heille ikiomat Metsäolympialaiset.

Ennen metsäolympialaisia pohdimme yhdessä, mikä ihme on olympialaiset – osa muisti nähneensä olympialaisia televisiosta ja osa arvaili olympialaisten liittyvän jotenkin kalastukseen.

METSÄOLYMPIALAISET TARVITSEVAT TOKI RASTEJA

Tein lähimetsäämme viisi erilaista metsäolympialaisten lajia eli rastia. Mukaan pääsivät lasten suosikkilajit ja niistä jokaisesta innostuttiin kovasti.

Nimesin metsäolympialaisemme ”Pöllövaarin Metsäolympialaisiksi” – ja lapset saivat etsiä rasteja lähiluonnosta.  Metsäolympialaisten rastit voit napata omaan käyttöön ja opetuskäyttöön tästä.

Pyynnöstä tein lisäksi myös tyhjän rastilomakkeen ja diplomipohjan, jota voi käyttää, jos metsäolympialaisten ideaa jatkotyöstää. Ne voit ottaa käyttöösi tästä.

Lapset rakastivat rasteja ja metsässä raikui liikkumisen ilo.

Maastojuoksussa olin ajatellut, että juoksemme yhden kierroksen – osa lapsista juoksi jopa kolme kierrosta.
Pituushypyssä olin ajatellut, että yksi hyppy riittää – kymmenen hypyn jälkeen sanoin, että meidän on siirryttävä jo seuraavalle rastille.
Kävynheitossa lapset olivat niin taitavia, että pienet ja tarkimmatkin kohteet saivat monta osumaa.
Kiipeilyssä jokainen lapsista oli mestari – yksikään kivi tai kanto ei jäänyt testaamatta.
Tasapainoilussa osa lapsista tahtoi näyttää taitonsa tasapainotella takaperin – hurjan ylpeä ja aivan yllättynyt opettaja ei voinut muuta kuin ihailla näitä taidonnäytteitä.

 

Omia metsäolympialaisrasteja voi hyvin keksiä vuodenaikaan, opettelun aiheeseen ja lasten kiinnostustenkohteisiin sopien.

METSÄOLYMPIALAISET TARVITSEVAT TOKI PALKINTOJA

Mietin pitkään, tarvitseeko metsäolympialaisissa palkintoja. Hienoista suorituksista ja yrityksistä halusin kuitenkin palkita jokaisen heistä. Päätimme yhdessä lasten kanssa, että jokainen olympialaisiin osallistunut palkitaan – jokainen sai ikioman mitalin – puupalasen -, johon oli harjoiteltu kirjainta M.

Nuo mitalit osoittautuivat kultaakin arvokkaammaksi aarteiksi, jota vaalittiin. Jokaisen mitali oli ikioma ja erityinen – vaikkakin toisaalta niin samanlainen. Mitalit ovat muisto mukavasta yhteisestä toiminnasta ja siitä, kuinka jokainen yritti parhaansa ja yritti yhdessä.

Lapset kysyivät jo matkalla metsäolympialaisista takaisin päiväkodille, josko viettäisimme seuraavat metsäolympialaiset jo ensi viikolla. Ehkäpä me vietämme sellaiset joskus toistekin.

Siedätyshoitoa korkean paikan kammolle – mene seikkailupuistoon!

Olen aina ollut uhkarohkea, rämäpää ja kokeillut rajojani – mutta samaan aikaan minulla on ollut iso pelko, josta olen ollut varsin hiljaa. Minä pelkään korkeita paikkoja.

Minä rakastan kiipeillä puissa, mutta niissä olen oppinut omat rajani. Kiipeän niin korkealle kuin uskallan – ja tiedän, että pääsen itse alas.

Silti korkeisiin rakennuksiin, torneihin ja katoille kiipeäminen saa minut nieleskelemään. Uimahyppytorneista puhumattakaan!

En ole tietenkään pelkoni kanssa ainoa. Korkeiden paikkojen pelko eli akrofobia on yksi ihmisten yleisimmistä peloista.

Yllätyin todella paljon, kun kuulin, että moni käy seikkailupuistoissa siedättämässä korkean paikan pelkoaan. Olihan minunkin päästävä kokeilemaan, voisinko voittaa pelkoni.

Kesällä pääsin kokeilemaan rajojani taas kerran – pääsin VisitJyväskylän matkassa Laajikseen, Jyväskylässä sijaitsevaan seikkailupuistoon.

Laajiksessa ei ole vain yhtä seikkailurataa vaan 13 erilaista. On korkeita ja hieman matalampia. Minua lohdutti ajatus, että jokaisesta kohdasta voisin päästä myös pois, jos jännittäisi liikaa.

Puimme päällemme valjaat ja kypärät – mielestäni näytimme kunnon vuorikiipeilijöiltä.

Uskallanko? (c): Jussi Laurila / Laajis

Saimme valita itse menemmekö korkeaa vai matalampaa harjoitusrataa pitkin – yllättäen olimme korkealla. Perhoset vatsanpohjassani katosivat kuitenkin, kun liu’uin ensimmäistä kertaa. Sen jälkeen iski seikkailupuistohuuma. Tahdoin kokea lisää ja lisää.

Liukuu! (c): Jussi Laurila / Laajis

Harjoitusratojen jälkeen seurasivat metsäradat, jotka ovat erilaisia – osa sopii lapsille, osa perheille ja osa vaatii jo kuntoa ja taitoa.

 

Metsäradalla tasapainoillen. (c): Jussi Laurila / Laajis

Testasin perheille sopivaa rataa, joka oli minulle juuri sopiva pähkinä purtavaksi. Tasapainoillessani unohdin, että minunhan piti pelätä tätä – ja jatkoin vain matkaa.

Laajikseen on myös kesän aikana rakennettu mahtava pitkä köysiliukurata, joka sisältää 250 metrin liu’un laskettelurinteen poikki.

Huomaamatta kävi niin, että minä voitin pelkoni – ja itseni. Kiipesin, liu’uin ja hyppäsin. Uskalsin.

Ehkäpä minäkin uskallan joku päivä kiipeillä kallioseinämiä pitkin – siihen asti aion jatkaa seikkailupuistoissa seikkailua – yksin, kavereiden kanssa ja otanpa joskus lapsetkin mukaan.

Pelot on tehty voitettaviksi – ystävien kera! (c): Metsäradalla tasapainoillen. (c): Jussi Laurila / Laajis
Osallistuin alkukesästä VisitJyväskylän IhanNaiset-matkaan. Tämä teksti on yhteistyössä VisitJyväskylän kanssa toteutettu.