RESEPTI RAUHOITTUMISELLE: mene ulos, ole ulkona, rauhoitu

Kevät – mikä ihana vuodenaika täynnä valoa, lämpöä ja kasvua. Samaan vuodenaikaan mahtuu myös paljon kiirettä, kevätjuhlia, kesälomasuunnitelmia ja tekemättömiä töitä. Kevät on se vuodenaika, jolloin pitää usein sanoa itselleen ”RAUHOITU!”. Mutta miten rauhoitutaan kaiken kiireen keskellä?

Sairastuin muutama viikko sitten ja lääkärini antoi minulle paranemiseen ohjeen: ”Ota rauhallisesti, vältä ulkoilmaa ja rasittamasta itseäsi.” Lääkäri ei tiennyt antaneensa minulle pahimman mahdollisen rangaistuksen: käskyn olla sisällä kokonainen viikko. Siitä on rauhoittuminen kaukana.

Jokainen rauhoittuu eri tavalla. Joillekin rauhoittuminen on Netflixin katsomista, toisille kodin siivoamista. Minä taas en ole ihminen, joka osaisi rauhoittua kotona, sisällä. Minä tarvitsen ulkoilmaa voidakseni hyvin.

Minä olen ulkoilmaihminen. Voin parhaiten ulkona.

Enkä ole ainoa, joka voi hyvin ulkona luonnossa. Yhä useampi hakeutuu vapaa-ajallaan luonnon lähelle, kansallispuistoihin, lähtee vaeltamaan Lappiin.

Nykyään tutkitaan paljon luonnon terveysvaikutuksia ja niitä on paljon. Luonto rauhoittaa, rentouttaa, parantaa havaintokykyä, virkistää, inspiroi, vahvistaa ongelmanratkaisutaitoja ja vaikka mitä. Luonnon hyvinvointivaikutuksia löydetään jatkuvasti lisää.

Jo luontokuvien katsominen rauhoittaa mieltä ja laskee verenpainetta. Kun stressaa, luontokuvien selaaminen kännykän tai tietokoneen näytöltä auttaa ensihätään – mutta paljon paremmin auttaa se, että pääsee luontoon.

On tutkittu, että:
10 minuuttia luonnossa laskee verenpainetta.
20 minuuttia luonnossa kohentaa mielialaa.
1 tunti luonnossa lisää tarkkaavaisuutta.
2 tuntia luonnossa saa elimistön puolustusmekanismit elpymään.

Joskus on hyvä muistuttaa itseään (ja muita) rauhoittumisen tärkeydestä.

Tutustuin vuosi sitten sattumalta Sirpa Arvosen kehittämään Metsämieli-menetelmään. Metsämieli yhdistää luonnossa liikkumisen ja mielentaidot. Metsämielimenetelmässä liikutaan luonnossa ja tehdään erilaisia harjoituksia, joilla voidaan vahvistaa itsetuntoa, keventää suruja ja murheita sekä löytää hyviä tapoja lieventää omaa stressiä.

Minä löysin menetelmästä hyviä tapoja rauhoittua.

Metsämieli-menetelmää ohjaavat ympäri Suomen erittäin taitavat ohjaajat. Helsingissä Kuntovirkku ohjaa metsämielikävelyitä etenkin Keskuspuiston kauniissa ympäristössä. Espoon Nuuksiossa Forestful pitää kansallispuiston maisemissa kävelyitä, jotka vahvistavat itsetuntoa. Menetelmää voi käydä kokeilemassa, siihen ei tarvitse sitoutua ja siitä voi jokainen löytää jotain omaa elämäänsä.

Metsämieli-menetelmästä on tehty myös kaksi kirjaa, jotka löytyvät yksistä kansista. Luettuani kirjat, tuli niistä molemmista lempikirjojani. Ne ovat täynnä harjoituksia, selkeää tekstiä ja luonnollista lempeyttä. Niissä kiteytyy se, mitä olen itsekin paljon miettinyt. Me ihmiset tarvitsemme luontoa – ja on monta tapaa, jolla voimme saada luonnosta paljon hyvää elämäämme.

Ei ole yhtä oikeaa tapaa nauttia luonnosta: yksi juoksee polkuja pitkin, toinen halaa puita, kolmas tutkii suotyyppejä ja neljäs on kuukauden yksin luonnon armoilla – joku voi tehdä vähän kaikkea ja nauttia siitä. Minä löysin rauhoittumisen kokemuksen siitä, että saan olla luonnossa oma itseni ja omalla tavallani, ihmetellen, tutkien, aistien, luontoa kunnioittaen.

Kokeile minun tapaani rauhoittua: Avaa ovi. Lähde luontoon. Ota aikaa itsellesi, koska sinä olet tärkeä. Etsi sinun keinosi, jolla voit hyvin ja saat rauhoituttua kiireen keskellä.

Tiedän, ettei jokainen rauhoitu luonnossa. Silti kannattaa kokeilla.

Pidä itsestäsi huolta.

 

LUKUHETKI LUONNOSSA – kun kirja lähti metsään

”Mä en pysty keskittymään täällä!”, parkaisee eskarilainen, joka on syventynyt lukemaan uutta kirjaa.  Isosisko soittaa lempimusiikkiaan kovalla volyymilla huoneessaan ja pienempi ei pysty keskittymään. Lukutoukka tahtoisi lukea kirjaa nyt, kun kirjaimet tarkoittavat yhdistettynä toisiinsa sanoja ja sanat muodostavat lauseita. Ehdotan hänelle jotain uutta. Jotain, johon hän ihastuu. Lähdemme lukuhetkelle metsään.

Metsästä löytyy sopiva sammalmätäs, jolle hän istahtaa ja alkaa lukemaan. Aluksi hän lukee hiljaa, itsekseen. Pian hän katsoo ympärilleen, ettei ympärillä ole muita, ja alkaa lukemaan ääneen. Hän haluaa lukea minulle kirjan.

Lukuhetki, miksi?

Lapselle lukeminen kannattaa. Lukeminenkin on vuorovaikutusta, yhteistä aikaa ja siitä hyötyy niin lukija kuin myös kuuntelijakin. Luetusta syntyy keskusteluja, joista oppii uutta sekä keskustelutaitoja.

Lukukeskus on tutkinut, että lapsi, jolle luetaan, kasvaa itsevarmemmaksi, menestyy paremmin koulussa, saa laajemman sanavaraston, saa paremmat lähtökohdat elämäänsä ja lukee uskottavasti myös aikuisena. Siinä on jo monta hyvää syytä lukea lapselle.

Iltasatuhetken tärkeys ei ole ihmeellinen asia. Se voi olla kiireisen päivän ainoita hetkiä, jossa vanhempi kohtaa lapsen kiireettömästi, ottaa syliin ja on läsnä lapselle. Se on hyvin arvokas hetki, lukuhetki.

Ääneen lukeminen on tutkitusti paras tapa, jolla asiat jäävät mieleen. Vaikka lapseni osaavatkin jo molemmat lukea, he nauttivat siitä, että heille luetaan. Minä luen satuja kuin opettaja. Eläydyn ääniin, kuiskin, mörisen ja heittäydyn mukaan tarinaan. Joskus huomaan eläytyväni niin, että luen vielä kirjaa ääneen, vaikka molemmat lapsista jo nukkuvat kainaloissani sikeästi.

Kun lapsi harjoittelee itse lukemista, hän usein harjoittelee sanoja ääneen. Meillä on huomattu, että harjoittelu sujuu usein parhaiten, kun ympäristössä ei ole ärsykkeitä, kuten tietokoneita, televisioita tai sitä isosiskoa musiikkinsa kanssa.

Isosiskon kanssa lukemaan harjoittelu oli hauskaa ja oivaltavaa, mutta hän tarvitsi oman tilansa. Pikkusiskolleen hän ei missään nimessä halunnut lukea ennen kuin osasi jokaisen sanan.

Pikkusisko oppi lukemaan nopeasti, koska tahtoi tietää, mitä isosisko oli lukenut. Hän oppi siskoltaan, kysyi aina, kun ei tuntenut jotain sanaa ja tarvitsi yleisönsä. Vaikka hän nauttiikin lukuhetkistään muiden ympäröimänä, hänkin tarvitsee oman rauhansa – siis metsän.

”Lukurauha, kiitos!”, hän muistuttaa ja jatkaa lukuhetkeään.

Lukuhetki luonnossa on maaginen kokemus

Minä olen vienyt jo muutaman vuoden ajan kirjoja metsään. Luen lapsiryhmälle mielelläni ulkona. Metsästä löytyy helposti hyvä lukupaikka, jossa jokainen saa ottaa hyvän asennon. Osa löytää paikkansa sammalmättäältä, toiset suosivat puunkantoja. Joku makaa maassa ja tuijottelee taivasta, toinen taas istuu risti-istunnassa ja tahtoo nähdä kirjan tarkasti.

Kun avaan satukirjan metsässä, tapahtuu jotain ihmeellistä, sellaista mitä ei sisällä aina tapahtuisi. Satuhetken yleisö kuuntelee kirjaa aivan uudenlaisella innolla, esittää kysymyksiä ja mielellään lähtee leikkimään kirjan satua lukuhetken päätyttyä. Kirja on sisäistetty, tarinasta saatu jotain itselleen ja leikkiin tulee uusia elementtejä. Yhtenä päivänä olemme metsätonttuja, toisena kokonainen muumiperhe.

Millainen olisi ala-asteen lukutunti ulkona? Olisiko se rauhallisempi kuin pulpetissa istuttu? Ymmärtäisivätkö lapset lukemansa paremmin? Sitä kannattaa kokeilla.

Ei ole huono idea lähteä itsekään lukemaan ulos, lähiluontoon tai vaikka vain pihalle. Samalla tavalla kuin eskarilaiseni tahtoi pois ärsykkeiden ja virikkeiden luota, ei meillä nykyajan aikuisillakaan ole helppo keskittyä yhteen toimintaan kaikkien virikkeiden, kiireen ja ärsyketulvan keskellä. Joskus kannattaa pysähtyä, ottaa omaa aikaa ja lukea hyvä kirja.

Kokeile lähteä lukemaan lapsen tai lapsiryhmän kanssa ulos. Se voi olla yllättävän opettavaista. Erityisesti se on hauskaa.

”Ke-vät-ret-ki!”, hän lukee aivan itse.

MITÄ PÄIVÄKOTIPÄIVÄN AIKANA TAPAHTUU?

Usein vanhemmat kuulevat lastaan päiväkodista hakiessa, että päivä on mennyt hyvin ja onko lapsi syönyt, nukkunut ja käynyt vessassa. Perusasioita, jotka ovat hyvin tärkeitä.

Osalle vanhemmista se riittää. Lapsi voi osata itse kertoa päivästään. Viikkokirjeessä on lukenut, mitä päivän toimintana on ollut. Kotiin saattaa matkata taideteos, tai kymmenen.

Mutta mitä päiväkotipäivän aikana oikeasti tapahtuu?

Varhaiskasvatus ei ole lasten parkkipaikka, vaikka löytäisitkin lapsen samasta paikasta, minne aamulla jätitkin.

Varhaiskasvatus on kasvatusalan ammattilaisten tarkasti suunnittelemaa ja toteuttamaa kasvatusta, opettamista ja hoivaa, jossa otetaan huomioon jokaisen lapsen omat tarpeet ja kiinnostuksenkohteet. Varhaiskasvatuksen laadun takaa varhaiskasvatussuunnitelma, joka on verrattavissa koulun opetussuunnitelmaan.

Päivät varhaiskasvatuksessa ovat suunniteltuja ja niissä on selkeitä rutiineita, mutta aina on tilaa lasten oivalluksille, omalle leikille ja ihmettelylle. Päivänkulkua autetaan usein kommunikaatiokuvilla, joista lapsi ymmärtää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kuvia ja viittomakieltä käytetään usein varhaiskasvatuksessa kommunikoinnin helpottamiseksi. Tärkeää on, että jokainen tulee varhaiskasvatuksessa ymmärretyksi.

Varhaiskasvatuksessa opitaan useimmiten leikkimällä. Usein leikin kautta opitaan monia taitoja, kuten ryhmässä toimimista, sanastoa ja sosiaalisia taitoja. Oman vuoron odottaminenkin voidaan hyvin oppia leikeissä ja peleissä. Joskus leikitään roolileikkejä, joskus harjoitellaan leikin kautta kirjaimia, muotoja, värejä ja numeroita. Annetaan tilaa myös vapaalle leikille, jossa aikuisen sijaan lapsi saa päättää leikin kulusta.

Kun varhaiskasvatuksessa ulkoillaan, on ulkoilullakin hyvin tärkeä merkitys. Ulkoleikit, ulkoilu ja metsäretket ovat pedagogista suunniteltua toimintaa raikkaassa ulkoilmassa. Hiekkakakkujen rakentaminen, puuhun kiipeäminen ja juoksemaan oppiminen ovat tärkeitä motorisia taitoja, joita voi kehittää ulkona.

Kun varhaiskasvatuksessa askarrellaan ja tehdään kädentaitoja, ei aina kotiin tule valmista tuotosta. Se ei tarkoita, etteikö mitään tehtäisi tai opittaisi. Usein tärkeämpää on tekeminen ja tekemällä oppiminen ennemmin kuin se, kuinka monta hienoa taideteosta lähtee kotiin asti. Joskus väritetään värityskuvia, mutta siihenkin löytyy omat hyvät syynsä.

Päiväkotipäivään kuuluu aamupala, lounas ja välipala. Mitään ei ole pakko maistaa, mutta varhaiskasvatuksessa suositaan positiivista ruokapuhetta, jossa kannustetaan maistamaan. Ruokailutilanteista halutaan tehdä sosiaalisia kohtaamisen hetkiä eikä suoritusmerkintöjä.

Päivään kuuluu myös rauhoittumista, lepohetki tai satujen lukemista, sillä isossa lapsiryhmässä koko päivän ajan oleminen kuluttaa myös pientä. Osa nukahtaa päiväunille, osa kuuntelee sadun tai hengähtää ja on taas valmis jatkamaan leikkejään ja toimintaansa.

Jokaiselle lapselle päivästä jää oma mielikuva. Joskus se, mitä lapsen päivästä kuulee, on hetken tunnetila. Siksi kannattaa kysyä suoraan ja kertoa, mitä haluaa lapsensa päivästä kuulla.

Kuka kertoo päiväkotipäivästä?

Minulla on lapsi, joka kertoo kotimatkan ajan koko päiväkotipäivänsä tapahtumat, joskus minuutin tarkkuudella. Minusta on ihanaa kuulla se hänen suustaan. Sen olen kertonut lapseni päiväkodissa. Luotan, että he tekevät hyvää laadukasta varhaiskasvatusta ja pitävät huolta lapsesta. Siksipä sanommekin nopeat heipat päiväkodilla, kiitämme päivästä ja suuntaamme kotiin. Sille kotimatkalle mahtuu monta tarinaa. Ne tarinat minä haluan kuunnella ja kuulla lapseni.

Jos sinulla on kysymyksiä lapsesi päivästä, kysy. Kerro henkilökunnalle, mitä ja miten juuri sinä tahdot kuulla. Tee yhteistyötä. Se kannattaa.

VAIHTOEHTO LEMMIKKIHAAVEILLE – MATOKOMPOSTORI

”Koska meille tulee oma koira?” on lause, jonka olen viime vuosina kuullut useamman kerran. Lemmikkihaaveet ovat yleisiä lähes jokaiselle lapselle – ja miksei aikuisellekin.

Olemme keskustelleet kotona siitä, ettei lemmikki ole mikään hetkellinen hankinta. Lemmikkiin pitää sitoutua ja sitä ei saa unohtaa, vaikka kyllästyttäisi tai väsyttäisi. Lemmikki ei ole lelu.

Keksin ratkaisun – matokompostori.

Päiväkotiryhmääni muutti muutama viikko sitten joukko matoja, lieroja. Perustimme Ympäristökoulu Polun opastuksella kaksi matokompostoria. Matoja ruokimme ruokajätteellä ja madot tekevät uutta multaa.

”Onko kaikki multa matojen kakkaa?!”

Yritämme vähentää ruokajätteemme määrää ja opetella yhdessä tapoja kierrättää. Madot syövät mielellään hedelmiä, marjoja, vihanneksia, kopiopaperiakin, mutta eivät maitotuotteita eivätkä lihaa. Yksi mato syö päivässä vain oman painonsa verran – siispä kaikkea, emmekä edes suurta osaa, ruokajätteestämme emme voi madoille tarjota.

Matokompostoriin tarvitsimme ämpärit tai muovilaatikot, tyhjiä munakennoja, multaa ja matoja eli kompostilieroja. Matoja ruokitaan kerran viikossa ja multa pidetään kosteana sumutinpullolla sumuttamalla. Madot pidetään pimeässä, jotta niiden on parempi olla.

On ollut ihana huomata, kuinka tärkeitä matoystävistämme on tullut. Ne saivat hauskoja nimiä ja niille lauletaan. Lapset odottavat innolla omaa vuoroaan saada hoitaa matoja.

Kun madot muuttivat meille, aloimme ruokkimaan myös lasten kiinnostusta matoja, ötököitä ja kasvamista kohtaan. Luimme kirjoista tietoa madoista. Opimme, että madot hengittävät ihollaan. Lauloimme matolauluja ja keksimme ikiomia satuja madoista. Eräässä sadussa madolle kasvoi kädet ja jalat, ja se pääsi päiväkotiin. Toisessa mato sai paljon ystäviä, kun oli ystävä muille.

Madot eivät ole vain hetkellinen projektimme, joka unohtuu, kun projektiviikko loppuu. Madoista pidämme huolta pitkään. Matoja ruokitaan viikoittain, multa vaihdetaan kuukausittain ja pidetään huolta, että madoilla on hyvä olla.

Yksi pulma lapsille nousi matoja hoivatessamme: ”Kuka niitä hoitaa kesällä, kun ollaan lomalla?”

Siispä takaisin ratkaisuuni kotonani odottavaan lemmikkipulmaan. Kesäksi annan omille lapsilleni tehtävän. He saavat hoitaa matokompostoriamme – harjoitella omaa lemmikkiä varten. Tehtävä on tärkeä, koska syksyllä madot muuttavat takaisin päiväkotiin ja päiväkotilapset odottavat niiden olevan yhä kunnossa.

Kiinnostaako matokompostori?

Matokompostoriprojektissamme auttoi suuresti Ympäristökoulu Polun selkeät materiaalit ja opettaja, jonka sai tilattua aloittamaan projektin kanssamme. Kompostimatoja saa ostettua Kierrätyskeskukselta.

Matokompostoreja saa tilattua myös valmiina, mutta minusta sen perustaminen yhdessä lasten kanssa oli tärkeä osa projektiamme.

Matokompostori on helppo, pitkäkestoinen ja tuottelias projekti kotiin ja päiväkotiin.

Madot opettavat meille kestävää kehitystä, kompostin ideaa ja kyllä niitä on kiva etsiäkin kompostorista.

Suosittelen!

ENSIAPUTAIDOT – miksi ne pitää osata?

”Osaatko elvyttää?”, kysyy 4-vuotias aamupalapöydässä ja haluaa tietää, mitä ovat ensiaputaidot.

Ensimmäinen ajatukseni on, että hän on tukehtumassa aamupuuroonsa ja pyytää apuani, mutta ei – hän on kiinnostunut asiasta. Kerron lapselle, että olen käynyt ensiapukurssit ja harjoitellut elvyttämistä aikuisnuken ja lapsinuken kanssa. Hän kuuntelee tarkasti ja kysyy: ”Koska sä opetat meitä elvyttämään?”

Vaikka en tarvinnut ensiaputaitojani tuossa hetkessä, ovat ensiaputaidot elintärkeä asia, joiden osaamisesta olen ylpeä. Ne ovat kansalaistaito, jota ei saa unohtaa. Ensiaputaidoilla pelastetaan monia ihmishenkiä (ja eläimiä) isoista ja pienistä hätätilanteista. Lasten kanssa työskenteleviltä vaaditaan ammattiosaamisen osana ensiapukoulutuksen käyminen sekä ensiaputaitojen ylläpitäminen uusintakursseilla. Uusintakurssilla kannattaa käydä kahden vuoden välein, sillä ohjeet uudistuvat koko ajan ja vanhoilla ohjeilla voit saada jopa vahinkoa aikaiseksi.

Mutta lapset? Miten he oppivat ensiaputaitoja? Voiko niitä opettaa jo päiväkoti-ikäisille?

Kyllä voi. Olemme harjoitelleet ensiaputaitoja erilaisin tehtävärastein – paikanneet toistemme leikkihaavoja ja opetelleet soittamaan hätänumeroon. Tärkeä muistisääntö on ollut myös, että hätänumeroon soitetaan, kun on hätä – ja kakkahätä ei käy tässä asiassa hädäksi.

Hyvin suosittu leikki päiväkodillamme on pelastuslaitosleikki: on poliiseja, palomiehiä, lääkäreitä ja ensihoitajia. Siihen leikkiin olemme myös ottaneet mukaan ensiaputaitoja. Nalle on saanut laastareita, nukkevauva on päässyt elvytettäväksi ja kaikille löytyy aina tästä leikistä tärkeä rooli.

Jokaisen velvollisuus on auttaa hätätilanteen sattuessa. Koskaan ei voi tietää, milloin tai missä ensiaputaitoja oikeasti tarvitaan. Paras tapa varautua, on pitää ensiaputaitoja yllä.

Turvallisuus on asia, joka on ensiarvoisen tärkeää arjessamme. Luomme lapsille turvallisen kasvuympäristön ja tilan, jossa kokeilla omia monipuolisia taitojaan. Joskus juostessa kompastuu jalkoihinsa, toisinaan tarvitaan laastaria. Meillä on aina apu lähellä.

Eräs lapsista huudahti nähdessään ensiapulaukun: ”Katso, ope, täällä on tuollainen sun seikkailulaukku!” Mieltä lämmittää, että minuun assosioidaan turvallisuus ja seikkailu.

Metsään lähtiessämme pakkaamme lasten kanssa retkireppuun aina ensimmäisenä ensiapulaukun. Vaikka sitä harvoin tarvitaan, ovat laastarit, desinfiointiaine ja sideharso aina mukana. Olemme tutkineet lasten kanssa, mitä se sisältää.

Jokaiseen puhelimeemme olemme asentaneet Punaisen Ristin sovelluksen, josta löytyvät opetusvideoita, joilla voi kerrata ensiaputaitoja. Sovelluksessa on myös paikannin, joka helpottaa hätätilanteessa avun löytämistä perille.

Kun on hätä, tiedätkö mitä tehdä? Tietääkö lapsesi?

Puhukaa kotona lasten kanssa, mitä tehdä jos vanhempi tarvitsee ulkopuolista apua ja siitä, mitä lapsen pitää silloin tehdä. Yksinkertaisesti: opettakaa käyttämään numeroa 112.