VANHEMPAINILTA: uhka vai mahdollisuus?

Vanhempainiltojen aika on taas. Syysillat pimenevät ja iltaisin väsyttää. Lasten harrastukset ja omat menot täyttävät kalenterit. Sitten tulee kutsu lapsen päiväkodin vanhempainiltaan ja sille on raivattava tilaa kalenterista. Onko pakko?

Monissa perheissä nuo kahvintuoksuiset yhteistilaisuudet ovat jo tuttuja juttuja, mutta samalla monelle perheelle vanhempainilta on aivan uusi asia. Vaikka vanhempainillat ovat asiana tuttu, sisältö vaihtuu joka vuosi. Osallistuminen ei ole pakollista, mutta järkevää, jos haluat tietää mitä lapsesi päivisin puuhaa.

Mitä vanhempainilloissa tehdään?

Uusi varhaiskasvatussuunnitelma vaatii, että varhaiskasvatuksessa järjestetään ainakin kerran vuoden aikana vanhempaintilaisuus. Se tarkoittaa usein vanhempainiltaa tai vanhempainaamupalaa, johon vanhemmat kutsutaan osallistumaan.

Vanhempainiltoja on järjestetty iät ajat ja usein oletamme, että jokainen tietää, mikä on vanhempainilta.Asia ei ole mikään itsestäänselvyys.

Oman päiväkotiurani aikana olen nähnyt monenlaisia vanhempainiltoja. Osassa on laitettu vanhemmat leikkimään, osassa olemme tehneet yhdessä miellekarttoja, joskus on vain istuttu hiljaa kuunnellen tietotulvaa – ja osassa on keskusteltu yhdessä. Ei siis ihme, jos vanhempi ei tiedä mitä odottaa vanhempainillalta, kun toteuttamistapoja on monia.

On hyvä asia, että vanhempainiltoja toteutetaan monin eri tavoin, sillä on monia erilaisia vanhempia. Siinä missä jotkut rakastavat yhteisleikkejä, toisia ne kammottavat. Toisille kalvosulkeiset informaatioillat ovat liikaa ja eräät taas tarvitsevat niitä.

Toteutustavasta huolimatta, ennen kaikkea vanhempainilloissa on kyse sinun lapsesi ryhmästä. Siellä keskustellaan lapsiryhmästä, toiminnasta ja siitä, mitä vanhemmat toivovat toiminnalta.

Puheenaiheena on lasten jokapäiväinen arki varhaiskasvatuksessa. Joskus äänestetään yhteinen retkikohde ja muistutetaan tärkeistä päivämääristä. Puhutaan yhdessä lapsiryhmän toiminnasta, sillä sehän on syy, miksi vanhempainiltaan saavutaan ja mikä kaikkia kiinnostaa.

Vanhempainillassa paikalla ovat ne aikuiset, jotka viettävät sinun lapsesi kanssa päivät. Heidän kanssaan voi vaihtaa kuulumisia, kysyä mieltä askarruttavia kysymyksiä ja ennen kaikkea pääsee vaikuttamaan toimintaan.

Parhaimmillaan vanhempainillassa voi saada todella arvokasta vertaistukea muilta vanhemmilta. Oman lapsen vaikeat aamut voivat saada samanlaisia kokemuksia vieruskaverin vanhemmilta – asian kanssa on harvoin yksin.

Vanhempainillat ovat myös hyviä kohtaamispaikkoja muiden lasten vanhempien tapaamiseen. Kun lapsi on alkusyksyn puhunut uudesta ystävästään, jota haluaisi tavata myös päiväkotipäivien jälkeen, on hyvä tavata sen toisen lapsen vanhemmat ja sopia asiasta kasvotusten.

Millainen on hyvä vanhempainilta?

Tänä vuonna kyselin ympäriltäni, mikä tekee hyvän vanhempainillan. Sain vastaukseksi, että vanhempainilta ei saa olla kestoltaan liian pitkä. Vanhempainilta ei saa myöskään olla sisällöltään uuvuttava. Vanhempainillassa pitää olla tilaa vanhempien mielipiteille. Yksi toive oli, että olisi ihana, jos jokainen vanhempi esittäytyisi, jotta tietäisi, kuka on kenenkin huoltaja. Toivottiin myös läsnäoloa ja yhteisöllisyyden tunteen luomista. Moni näistä ideoista vastaa omaa ajatustani hyvästä vanhempainillasta.

Viime vuonna pidimme vanhempainillan, jossa näytimme videoita ja kuvia lasten ihan normaaleista päiväkotipäivistä. Jokainen vanhempi sai valita 3 asiaa, jotka haluaisi lapsensa oppivan lukuvuoden aikana. Lopuksi paljastimme, mitä heidän lapsensa olivat vastanneet. Se sopi viime vuoden ryhmämme toimintaan hyvin.

Minun ryhmässäni on muutaman viikon päästä vanhempainilta. Sitä varten kysyin lapsilta ja vanhemmilta toiveita tilaisuuden järjestämiseen. Lapsilta kysyin, mistä he toivoisivat, että puhumme ja mitä tarjoilemme. Vanhemmilta taas kysyin toiveita ajankohdasta – siis järjestämmekö vanhempainaamun vai -illan. Toiveisiin vastaamme.

Lupasin ryhmäni vanhemmille, etten laita heitä leikkimään enkä istuta heitä yli tuntia arki-iltana. Keskitymme tärkeimpään: heidän lapsiinsa ja arkeemme. Käsittelemme tämän vuoden teemojamme, jotka olemme lasten ja vanhempien kanssa keskusteluissa päättäneet. Jätämme aikaa ja tilaa keskustelulle.

Sellaiseen vanhempainiltaan minä itse haluaisin osallistua. Siksi järjestän sellaisen myös heille.

Miksi vanhempainiltoihin kannattaa osallistua?

Vanhempainiltaan ei ole pakko osallistua, mutta se kannattaa koska:

  • kyse on lapsesi asioista
  • pääset vaikuttamaan asioihin
  • pääset tapaamaan muita vanhempia
  • saat vertaistukea
  • saat kysymyksiisi vastauksia
  • saat ilmaista kahvia ja pullaa

Millaisia kokemuksia sinulla on lapsesi vanhempainilloista?

KIUKKUKOULU: kuinka lapsi oppi kohtaamaan oman kiukkunsa

Meillä kiukutellaan. Aamuisin housut ovat ihan väärät. Aamupalaksi pitäisi saada herkkuja. Päiväkotiin menisi mieluummin autolla kuin kävellen. Jalatkin ovat liian painavat. Kotiin haetaan väärään aikaan, joko liian aikaisin tai liian myöhään. Kotona isosisko ärsyttää. Tablettiajan rajoittaminen kiukuttaa. Tabletilla saa pelata vain oppimispelejä. Ruoka ei ole tarpeeksi pikaruokaa. Leikki ei maita. Tylsääkin on. Hampaiden pesu kiukuttaa. Iltasatu on liian lyhyt. Iltapususta emme kiukuttele.

Oma suhtautumiseni kiukkuun on salliva. Meillä kaikki tunteet ovat sallittuja tunteita: saa olla iloinen, saa olla surullinen, saa olla vihainen ja saa pelätä. Kiukku on sallittu tunne meillä kotona ja päiväkodissa. Usein sanoitan sen lapsen kanssa: “Sinä olet selvästi kiukkuinen.” Mutta aina arjessa se sanoittaminen ei riitä siihen, että tunteesta pääsee myös yli.

Eräänä iltana iltapusun aikaan lapsi kysyi: “Miksi mua aina kiukuttaa?”. Jäin miettimään asiaa toviksi.

Mietintä tuotti tulosta ja ihanan yhteistyön. Pääsimme lapsen kanssa mukaan Kasvun Taian Villipedon Naamarit-tunnetyöpajaan, jossa käsitellään kiukkua leikkien ja tehtävien kautta. Voi kuinka lapsi olikin siitä onnellinen ja kertoi pihalla kavereille ja esikoulussa pääsevänsä ikiomaan Kiukkukouluun!

Niinpä me yhtenä sunnuntaina muutaman muun vanhempi-lapsi-parin kanssa astuimme sisään Villipedon Naamarit-tunnetyöpajaan. Meitä molempia jännitti.

Aluksi lapset saivat valita tunnetilaansa kuvaavat kortit. Pian etsittiin nallekorteista kiukkua ja näytettiin keholla, miten kiukku näkyy. Sitten mietittiin kiukkuun syitä – yllättäen kaikilla oli samoja syitä. Opimme siitä, miksi kiukku tulee. Opimme lapsen aivoista ja siitä, että kiukku on tunne ja on tapoja kesyttää kiukku.

Nyt tiedämme, miten hengittää kiukkumme pois vähän paremmin. Osaamme nyt hengittää kuin pikkulinnut ja kuin karhut. Avuksi syvään hengitykseen Kasvun Taialla oli mielettömän hieno hengityspallo, jonka lapsi tunnisti lelukaupasta tutuksi kiinnostavaksi leluksi, jolla hän nyt sai rauhoitettua hengitystään.

(C) Heli Mäkelä

Lapsen mielestä työpajan paras osuus oli, kun hän antoi omalle kiukulleen naaman ja teki kiukusta villipedon naamarin. Hän oli hyvin tarkka siitä, mitä värejä ja kuvioita naamarin pitää sisältää. Naamari on nyt kotona aina valmiina seuraavia raivareita varten.

(C) Heli Mäkelä
(C) Heli Mäkelä

Työpaja loppui ihanaan satuhierontatuokioon, jollaista lapsi vaati jo kotona. Onneksi saimme nuo työpajassa tehdyt satuhieronnat myös kotiin.

Ennen kaikkea tuo työpaja oli meille ikioma yhteinen hetki ilman arjen kiirettä. Eräs äiti tunnetyöpajassa kommentoikin, että jokaisen vanhemman tulisi saada kokea tämä työpaja yhdessä lapsensa kanssa. Samaa mieltä olen minä. Pieni yhteinen työpaja oli meille iso askel yhteisessä arjessamme.

Seuraavana viikonloppuna lapsi kysyi: “Mennäänkö me taas kiukkukouluun?”. Selvästi hän piti tunnetyöpajasta myös.

(c) Heli Mäkelä

Kasvun Taian tunnetyöpajoja järjestetään vielä tänä syksynäkin ja mukaan mahtuu, niihin pääsee ilmoittautumaan täältä:http://www.kasvuntaika.fi/kurssit/tunnetaito/
Kasvun Taialla on myös alkamassa ihana uusi Myönteisiä keinoja kasvatukseen-verkkovalmennus, johon olen itsekin osallistumassa: http://www.kasvuntaika.fi/valmennus/kasvatus/

Onko pakko maistaa? – Ruokakasvatusta päiväkodissa ja kotona

Alkoi uusi syksy ja päiväkodilla minua ilostuttaa ihana uusi päiväkotiryhmä, jossa on tuttuja lapsia viime vuodelta, mutta myös monta uutta. Lasten aloituskeskusteluissa keskustelimme arjesta: aikatauluista, ulkoiluista, lepohetkistä – ja syömisestä. Ruokailuun liittyy vanhemmilla ja lapsella monta suurta kysymystä: ”Entä jos ei syö?” ”Entä jos ei ole nälkä lounasaikaan?

Onko pakko maistaa?

Ymmärrän hyvin, miksi vanhempia kiinnostaa ruokailu. Onhan se elintärkeä toiminto. Lisäksi 0-5-vuotiaana kehittyvät koko elämän mittaiset ruokailutottumukset. Aihe on siis hyvinkin tärkeä meistä jokaiselle.

Tuli ensimmäinen yhteinen lounashetkemme. ”HYI, EN TYKKÄÄ!”, huudahti heistä yksi ja odotti reaktioani. Toinen lapsi seurasi tilannetta ja kommentoi lempeästi: ”Ei se mitään. Täällä ei ole pakko maistaa.”

Totta se on. Me emme pakota lasta syömään. Kannustamme maistamaan uusia makuja, kehumme, kun hän kokeilee – hurraamme, kun lapsi yrittää syödä ihan itse – mutta me emme pakota.

Minulle on tärkeää se, ettei ruoalla myöskään pelotella eikä uhkailla. ”Jos et syö niin…” Pelottelu, uhkailu ja pakottaminen ovat monien vanhempien omasta lapsuudesta tuttuja ruokailukäytäntöjä. Mutta toimivatko ne? Ne ovat aiheuttaneet monelle ruokatraumoja ja pelkoa oman lapsen päiväkoti- ja kouluruokailua ennakoidessa. Näiden keinojen toimivuuteen en usko itse lainkaan.

Meillä puhutaan ruoasta positiivisesti.

Me keskitymme siihen, mistä lapsi tykkää ennemminkin kuin niiden inhokkiruokien listaamiseen. Jokaisesta ruokalajista voi löytyä tuttu, maukas ruoka-aine, jota maistamalla lapsi löytää upouuden lempiruoan. Se ei tarkoita, että kaikesta ruoasta tarvitsee tykätä. ”En välitä tästä ruoasta”, kommentoi 6-vuotiaani joskus kotona kokkauksiani. Se on ihan okei. Se ei haittaa.

Tavoitteeni on, ettei ruokailu ole suoritus vaan yhteinen mukava kokemus. Tätä tavoitetta pyrin toteuttamaan parhaani mukaan niin kotona kuin päiväkodissakin. Haluaisin tarjota jokaiselle lapselle mahdollisuuden kiireettömään ruokailuun, mutta pienet aikarajat meillä päiväkodissa on, kun keittäjämme tarvitsee astiat takaisin.

Tänä syksynä kokeilemme päiväkodilla lounastaa klassisen musiikin soidessa taustalla. Olemme myös tuoneet lasten saataville niin näkkileivät kuin maidotkin, sillä haluamme tarjota lapsille ruokarauhan, jossa ei tarvitse juosta ympäri ruokailutilaa hakemassa eri asioita. Näkkileipä ei ole meillä palkinto. Se on osa ateriaa. Sen saa ruokailun alussa, kesken tai lopussa, milloin tuntuu oikealta. Monista lapsista näkkileipä on aterian paras osa.

Koen tärkeäksi yhdessä syömisen kokemuksen – niin kotona kuin päiväkodissa. Päiväkodissa syön lasten kanssa samaan aikaan ja heidän kanssaan. Perheen yhteinen päivällishetki on asia, josta en halua joustaa. Miksi? Syynä on esimerkin voima. Kun itse syön samaa ruokaa heidän kanssaan, se on lapsilleni normaalia käytöstä, josta he oppivat.

Olen omalla käytökselläni ja teoillani malli niin omille kuin päiväkotini lapsille. Yhteinen ruokailuhetki on myös sosiaalinen tilanne, jossa vaihdetaan kuulumiset, keskustellaan kiinnostavista asioista ja tullaan nähdyiksi ja kuulluiksi. Sellaisen haluaisin jokaisen lapsen ja aikuisen saavan kokea.

Ruokakasvatus?!

Päiväkodissa ruokakasvatus on osa arkea. Me harjoittelemme käytöstapoja, haarukan ja veitsen käyttöä, kiittämistä ja käsien pesua. Ruokakasvatus näkyy myös leikeissämme.

Ei lasten tarvitse tietää ravinnosta kaikkea, mutta siitä kiinnostuneiden kanssa me etsimme tietoa ja tutkimme, miten ruoka tulee lautaselle. Lasten kiinnostuksen innoittamana rakensimme kauppaleikin. Kauppaleikin hyllyjä koristavat erilaiset ruokatavarat: on vihanneksia, maitotuotteita ja teetä. Herkuttelijoille löytyy kuppikakkuja ja kirsikoita. Taitava työkaverini on virkannut ne ihan itse. Ostoskoriin kerätään reseptin ainekset ja suunnataan kassalle. Kassakoneella lasketaan ostoksien hinnat, leikkirahalla maksetaan. Matematiikkaa harjoitellaan leikkien.

Kauppaleikin lisäksi meillä on rakentumassa maatilaleikki, josta nuo kaupan tavarat käydään viljelemässä, keräämässä ja lypsämässä. Sieltä ne siirtyvät taas kauppaan.

Ruokailo on asia, jota haluan opettaa.

Suureksi ilokseni pääsen leipomaan tänä vuonna päiväkodissa monta kertaa innokkaiden pikkukokkien kanssa. Siinä oppii mittaamaan, osasi yksi heistä jo kertoa.

Kotona minulla on kaksi innokasta keittiötaikuria – toinen harjoittelee Youtubesta leipomisohjeita, toinen uskoo omasta päästään keksimiin resepteihin. Kummatkin ovat innokkaita auttamaan niin arkipäiväisissä päivällisen kuin herkkujenkin valmistuksessa. Silti heistä on parasta saada päättää ruokalistaamme itse ruokia. Ne ovat niitä pieniä ikiomia valintoja, joista he ovat todella ylpeitä. Niin olen minäkin.

ANNA SEN SOIDA: kuinka lapsesta kasvatetaan musikantti

Jouluaattona meidän perheemme maailma mullistui. Meille muutti perheenjäsen, joka on muokannut viikkojamme, iltojamme ja arkeamme täysin. Meillä ei enää riidellä kumpi saa valita televisio-ohjelman. Nyt meillä kinastellaan siitä, kumpi saa soittaa. Meille muutti piano. Ja sen myötä musiikki.

Pieni, kevyt sähköpiano kiinnosti molempia lapsia heti ensi näkemällä. Sitä tutkittiin läheltä ja kaukaa. Toinen alkoi heti soittaa omia sävelmiään, toinen katsoi kaukaa ja mietti. Musiikkia korvillemme.

Ensimmäiset viikot menivät, kun toinen soitti ja toinen katseli kauempaa. Sitten keksimme hankkia tablettitietokoneeseemme Yousican- sovelluksen, joka opettaa pelillisesti pianonsoittoa. Ja kas, niinpä tuo toinen ihana pianoa tarkkaillut lapsi istuutui pianon ääreen – ja alkoi soittaa. Ja kuinka hän soittikaan. Tunnit vierivät, kädet väsyivät, mutta tyttö vain soitti ja soitti. Pää oli avattu.

Tammikuussa alkoivat pianotunnit. Iloksemme ja onneksemme meillä käy kotona keskiviikkoiltaisin ihana, lempeä ja kannustava piano-opettaja opettamassa lapsille musiikin teoriaa ja pianonsoittoa värikoodein The Colour Keys– menetelmällä. Piano koristeltiin värikkääksi heti aluksi ja jokaisella pianotunnille kuuluu naurun ja oivaltamisen riemua. Keskiviikkopäivät ovat nykyään suosikkejani. Se into, joka soittotunneilla ja etenkin soittotuntien jälkeen lapsissani on, on mieletöntä.

”Hei, kuuntele, mä soitan ihan itse rokkimusiikkia!”

Sydäntalven aikana meistä on tullut aikamoinen von Trappin perhe. Lapset toivovat lelukaupan sijasta retkeä musiikkikauppaan. Pianon jälkeen meille on muuttanut myös ukulele, kitara, djembe ja triangeli. Kantele meillä jo on ollut jo pidempään. Kitaransoittoakin harjoitellaan saman Yousican- sovelluksen kautta ja voi kuinka hauskaa onkaan oppia soittamaan ensimmäinen kokonainen laulu, jota sisko voi säestää djembellä!

Unilauluja pienempi lapsista laulaa itselleen joka ilta yöpusujen ja iltasadun jälkeen. Hän laulaa päivän tapahtumista, radiosta kuultuja sävelmiä ja omakeksimäänsä kieltä. Kun unilaulu loppuu, kuuluu onnellinen uninen tuhina.

Isosiskollakin omat laulut ovat hallussa. Hän kuuntelee kuulokkeistaan suosikkilaulujaan ja tekee niistä omia versioitaan ystäviensä kanssa. Olen ällistynyt tuon lapsen luovuudesta ja rohkeudesta. Vielä muutama vuosi sitten hän oli arka esikoululainen, jota jännitti esiintymistilanteet. Nyt tuo sama lapsi tanssii ja laulaa luokkansa edessä, bussipysäkillä ja etenkin suihkussa. Pianonsoitto tulee hänestä kuin luonnostaan ja onpa ensimmäinen oma sävellyskin jo tehty.

Musiikkikasvatus ei ole mikään turha juttu. Musiikin oppimisen kautta voi oppia vaikka mitä. Musiikin rytmeissä oppii huomaamatta matematiikkaa. Huomaamattaan laskee tahtia, lukee sointuja, tunnistaa nuotit toisistaan ja päättelykykykin harjaantuu. Aivoihin syntyy uusia synopseja, kun sormet oppivat toimiman eri tahtiin.  Viime syksynä tutkittiin kuinka suomen kieltä oppii parhaiten laulamalla – tämä toimii erittäin hyvin suomea vieraana kielenä opettamisen keinona.

Lapsi tarvitsee musiikin oppimiseen mahdollisuuksia kokeilla eri soittimia, eri soittotyylejä ja eri tapoja soittaa. Joskus pianoa on vain hauskempaa soittaa varpailla kuin sormilla. Kokeilemisen kautta voi löytää oman mielenkiintonsa kohteen.

Lapselle musiikin mahdollisuuksien tarjoaminen vaatii kasvattajalta usein kuuloaistin venyttämistä, malttia ja aikaa. Osta itsellesi vaikka kuulokkeet tai kokeile itse soittamista. Soittaminen kannattaa aina, se vie ajatukset hetkeksi pois kaikesta muusta ja antaa hienoja mahdollisuuksia oppia uutta. Tämän päivän musiikin opiskelu on hauskaa, eikä into lopu Aaronin ykkösen Keinuun, kuten perheemme vanhimmalla musikantilla.

OODI TYLSYYDELLE: mitä lapset ja aikuiset voivat oppia tylsyydestä?

Vapaapäivä eikä mitään tekemistä. Arki, joka on täynnä aikatauluja sekä kokoajan menemistä ja tulemista, saakin hetkeksi tauon. Kiireestä toiseen kiireeseen juokseminen pysähtyy. Mitä silloin tapahtuu, kun ollaan vaan hetki ilman menoja, suunnitelmia ja viriketulvaa? Vierestä kuuluu kissamainen maukaisu: ”TYLSÄÄ!”

Eikö ole mitään tekemistä? Minityyppi ehdottaa ensimmäiseksi ratkaisuksi tylsyyteensä iPadia tai televisiota. Hän on suunnitellut viettävänsä televisiohetken, joka saattaisi venyä pidemmäksikin hetkeksi. Se vasta tylsää – ja helppoa – onkin, että tylsyys ratkaistaan televisiolla ja muilla laitteilla. Keksittäisiinkö jotain muuta? Toki voin mennä helpointa reittiä ja antaa luvan ruutuaikaan, mutta päätän antaa lapselle ja tylsyydelle omaa tilaa.

Tylsyys ei ole vaarallista. 

Tylsyydellä on vain kylmä kaiku. Itse asiassa se, että osaa vain olla, on tärkeä taito, jota me aikuiset harjoittelemme meditaatioilla ja monilla läsnäolotaito- eli mindfulness-kursseilla. Painotamme läsnäolon tärkeyttä ja haaveilemme pysähtymisen taidosta. Jos lapset oppivat sen jo pieninä, heillä on taitoja tylsyydestä tai omasta ajasta, jos sen voisi positiivisimmin ilmaista, nauttimiseen myös aikuisina.

Minityyppi murahtaa ja katsoo vihaisesti. Olenhan pilannut hänen suuren suunnitelmansa televisiopäivästä. Nyt jäävät poniohjelman uusinnat näkemättä. Tylsyys ei ole kasvattajan syytä eikä siitä tarvitse ottaa syyllisen viittaa harteilleen. On kuitenkin hyvä muistaa, että me aikuiset olemme lapsille malleja toiminnallamme. Miten me itse toimimme tylsyydessä, on se tapa, jolla lapsetkin oppivat tylsyydessä toimimaan. Jos näprään puhelinta tai kanavasurffaan sohvalla televisiota, varmasti minityyppikin toimii pian samoin.

Menee hetki ja huomaan, että minityyppi on keksinyt rakentaa peitoista ja tyynyistä majan ja kikattelee onnessaan majassaan. Hän on intiaani ja pyytää mukaan leikkiin, sillä tarvitaanhan leikkiin iso-intiaanikin, joka osaa intiaanihuutoja. Tylsyys on usein juuri se oikea tapa aktivoida mielikuvitusta sillä niin aikuisen kuin lapsenkin mielikuvitus tarvitsee tilaa ja aikaa ilman jatkuvia virikkeitä ja ärsykkeitä. Tylsyys saa tekemään, keksimään ja luomaan itse – joskus myös huutamaan intiaanihuutoja keskellä olohuonetta. Jos lapselta loppuvat ideat kesken (harvoin käy näin), ruokin hänen mielikuvitustaan ja autan häntä keksimään uutta. En anna valmiita malleja vaan ohjaan itsekeksimisen intoon.

Kun tulee ”tylsä” hetki, olemme keksineet tapoja tehdä niistä yhteisiä hetkiä. Leikimme yhdessä. Saunomme yhdessä. Iltaisin köllimme koko perhe sängyllä ja keskustelemme elämästä. Lautapeleistä on tullut meille myös mukava yhteinen tylsyyden ratkaisu. Olemme oppineet monien pelien kautta nauramaan, pettymään ja olemaan yhdessä myös ilman kiirettä ja aikatauluja. Lautapelejä voi muuten lainata myös kirjastosta, ainakin täällä pääkaupunkiseudulla.

Sitä lapsi tarvitsee. Tilaa. Aikaa. Mahdollisuuksia. Kun lapsi oppii, ettei tylsyys ole paha asia vaan mahdollisuus, silloin tylsyys tukee lasta olemaan utelias, leikkisä, kiinnostunut ja luottavainen itseään kohtaan. Sellaisia taitoja minä haluaisin jokaisen lapsen oppivan.

Me aikuisetkin voimme oppia tylsyydestä. Se, ettei tee hetkeen yhtään mitään ja antaa itselleen tilaa ja aikaa vain olla, on arjen meditaatiota. Anna hetki itsellesi. Sinä ansaitset sen.

Lentopusuissa on taikaa: 8 asiaa, jotka voivat helpottaa päivähoidossa aloittamista

On taas syksy. Pienet päiväkotireput pakattuina kuljemme aamuisin kohti päiväkotejamme, minityyppi ensin omaansa ja minä sitten omaani. Matkalla kummastelemme jalkakäytävälle kuollutta siilivauvaa ja suunnittelemme sille hautajaisia. Metsän kautta oikaistessamme saatamme nähdä ison kärpässienen, jonka alta emme löydä mörrimöykkyä, vaikka lastenlaulu niin lupaakin. Lyhyeen matkaan kuluu paljon aikaa, mutta se on yhteistä aikaamme. Opettelemme pääsemään aamukiirekiukuista eroon ja ainakin kerran viikossa siinä onnistummekin jo.

Kummankin päiväkodin pihalla kuuluu itku. Se on syksyn itku – ja se on kovin normaalia. En säikähdä sitä, eikä päiväkotikonkarilapseni myöskään. Joskus lapsen tapa näyttää se, että rakastaa ja ikävöi vanhempaansa, on näyttää se päiväkodin eteisessä itkupotkuraivareina. ”Älä jätä mua tänne!” riipii jokaisen vanhemman sydäntä. ”Anna vielä yksi pusu!” on pyyntö, josta on vaikea kieltäytyä. ”VILKUTA MULLE IKKUNASTA!” on tärkeä käsky, jota ei saa sivuuttaa.

Surusilmäiset vanhemmat päiväkodin parkkipaikalla ovat syksyn tuttu näky. Tekee mieleni halata niitä vanhempia ja kertoa, että se on ihan normaalia. Monella meistä on sellainen päiväkotitaipaleen aloitus. Monella on muistot omasta päiväkotielämästään kummittelemassa takaraivossa. Joillakin meistä se on ensimmäinen kerta, kun jättää lapsen vielä tuntemattoman kasvattajan käsivarsille.

Päiväkodin aloittaminen ei ole aina helppoa, mutta on asioita, jotka voivat helpottaa päiväkotiarjen aloittamista:

  1. Aloittamisen ei tarvitse tapahtua heti ensimmäisenä päivänä, ellei aikataulunne sitä vaadi. Sopikaa päiväkodin kanssa aloittavanne harjoitellen. Käykää ensin tutustumassa päiväkodin pihaan, sitten ryhmään ja vielä ryhmän arkeen yhdessä lapsen kanssa. Päiväkotielämää voi harjoitella päivästä muutamaan viikkoon riippuen päiväkodin ja kunnan tavoista.
  2. Pahimpia on aamut, laulaa Maija Vilkkumaa. Niin se on monella muullakin perheellä. Aamuherätykset tuntuvat kuin heräisi keskiyöllä. Vaatteet eivät mene päälle oikeinpäin tai sitten ollenkaan. Itkettää. Surettaa. Kiukuttaa. Kiirekin tulee. Se on normaalia. Aamuja voi helpottaa sanoittamalla lapselle aamun toimintajärjestys tai kuvittamalla toiminta. Meillä kotona leikilliset vaatteenpukemiskisat toimivat usein. Voittaja saa palkinnoksi pusun.
  3. Keksikää lapsen kanssa yhdessä tapa, jolla vanhempi jättää lapsen päivähoitoon ja jolla lapsi pääsee aloittamaan päiväkotipäivänsä. Lentosuukko ikkunassa. Vilkuttaminen ovella. Halaus. Ja tehkää siitä rutiini. Kun lapsi oppii sen teidän yhteisen paikkanne ja tapanne, päiväkodilta lähteminen helpottuu.
  4. Pakatkaa päiväkotireppuun mukaan kuva perheestänne tai lapselle tärkeistä ihmisistä. Jos ikävä päivän aikana iskee, tuttu ja turvallinen kuva helpottaa usein. Päiväkodilla on varmasti kasvattaja, joka lohduttaa lasta ikävän tullen ja ottaa syliin.
  5. Päiväkodissa kukaan ei vie sinun rooliasi. Sinä olet lapsesi vanhempi. Päiväkodissa kasvattajat ovat ammattikasvattajia, jotka hoitavat monen vanhemman lapsia. Jokainen päiväkodin lapsi, myös sinun lapsesi on heille tärkeä ja ihana juuri sellaisena, kun hän on, mutta rooliasi vanhempana kasvattajat eivät ole anastamassa.
  6. ”Kysymällä opin” on yksi eskarisääntömme tänä vuonna. Tyhmiä kysymyksiä ei ole. Kaikkea ei tarvitse tietää, kun aloittaa päiväkodin. Päiväkodin henkilökunnalta saa aina kysyä, jos jokin askarruttaa.
  7. Luota päivähoidon kasvattajiin. He ovat kasvattaneet monta lasta vauvasta koulureppuselässä lähtevään koululaiseen. He ovat kasvatusalan ammattilaisia. Heille sinun lapsesi ja hänen kasvunsa on tärkeä.
  8. Kun haet lastasi hoidosta ja kysyt häneltä, miten hänen päivänsä on mennyt – älä ihmettele jos vastaukseksi tulee ”en mä muista mitä me tehtiin”. Joskus kokonainen pitkä päiväkotipäivä tuntuu lapsesta kuin olisi yksi päivä ennen päiväunia ja toinen päivä sen jälkeen, joten kaikkea lapset eivät aina muista tai kiinnostu kertomaan. Päivä on täynnä tekemistä, oppimista ja tunteita. Isokin ihminen unohtaisi osan tapahtumista. Lapselle päivän tärkein hetki voi olla juuri se, että näkee sinut hakemassa häntä ja kaikki muu unohtuu.

Ja lohdutukseksi haluan vielä sanoa, että se helpottaa kyllä, mutta voi viedä vähän aikaa. Päivähoidossa aloitus on kasvattava ja opettavainen kokemus niin lapsille kuin vanhemmillekin.