Kuinka saada lapset ulkoilemaan – ja viihtymään ulkona?

 

Kun lapseni valittaa, että hänellä on tylsää, eikä ole mitään tekemistä, yleisin vastaukseni siihen on: ”Mene ulos leikkimään.”

Vastaus ei todellakaan miellytä häntä aina: sisällä on virikkeitä, digilaitteita ja valmiita leluja – ulkona märkää, kylmää ja leikit pitää keksiä itse. Kuravaatteet kiukuttavat, kumisaappaisiin on varmasti tullut yön aikana reikiä ja entäs jos ei keksikään mitään tekemistä siellä ulkona.

Vaikka lähteminen kuinka kiukuttaisi ja ärsyttäisi, tapahtuu ihme, kun hän pääsee ulos. Huomaamattaan hänellä onkin paljon tekemistä, hauskaa ja säätilastakin tulee vain asennekysymys. Kuravaatteistakin on hyötyä, jos haluaa hypätä isoon vesilätäkköön. Totta kai hän sinne hyppääkin. Kukapa  jättäisi hyvän tilaisuuden käyttämättä?

Kaikille lapsille uloslähteminen ei ole yhtä helppoa kuin hänelle. Hänelle on opetettu jo vuosien ajan ulkoilmaelämää positiivisena asiana. Häntä on viety ulos säällä kuin säällä. Hän on jo aikamoinen asiantuntija ulkoilussa.

Jos lapset saavat päättää, he voivat hyvinkin valita sisäleikit ulkoilun sijasta. He ovat tottuneet sen helppouteen. Viime vuosina lasten oma elinympäristö on kaventunut vain muutamaan sataan metriin kotioven ulkopuolelle. Se vähentää seikkailumahdollisuuksia lähiluonnossa hyvin paljon.

Jotta lapset kasvaisivat viihtymään ulkona, se vaatii paljon harjoitusta.

Päiväkodeissa ulkoillaan päivittäin: usein aamupäivisin ja iltapäivisin. Metsäpäiväkodeissa ulkoillaan koko päivän ajan. Ulkoilu varhaiskasvatuksessa ei ole pelkkää lasten uloslaittamista, vaan tärkeä osa pedagogista toimintaa raittiissa ulkoilmassa.

Ulkoilussa lapsi oppii monia asioita, kuten esimerkiksi luovaa leikkiä, mielikuvitusta, vapaata leikkiä, kiipeilyä, erilaisilla maastoilla liikkumista, yhdessä toimimista ja tutkimista.

Kuralätäköissä hyppiminen, matojen tutkiminen ja hiekkakakkujen rakentamisen taito ovat asioita, joita ilman lapsi toki pärjää elämässä, mutta jää paljosta paitsi. Ulkoleikkien riemu on asia, jota ei voi oppia sisällä eikä kirjoista – se pitää kokea.

Uusimpien liikuntasuositusten mukaan lasten tulisi liikkua vähintään 3 tuntia päivässä: sisäliikunnassa tuo määrä harvoin täyttyy – ulkona liikkuu vahingossa, huomaamatta.

Päiväkotiulkoilu ei silti riitä. Joillekin lapsista tuo päiväkotiulkoilu on päivän ainoa ulkoilu. Harrastukset, perhearki ja kiireet vievät kalentereista ajan ulkoilulta. Päiväkoti ei voi olla lapsen ainoa paikka, jossa hän liikkuu ja on ulkona.

Me olemme itse omalla toiminnallamme lapsillemme mallina: jos sanomme lapsille ”mene ulos leikkimään” ja jäämme aina itse sisään, emme tarjoa ulkoleikkeihin minkäänlaista mallia.

Lasten kanssa ulkona leikkiminen ja oleilu ovat aikuisellekin hyvin rentouttavia tapoja viettää aikaa, vaikka aluksi voisikin ahdistaa ja kiireet sekä tekemättömät asiat kummitella takaraivossa.

Ulkoilmaelämä vaatii sen, että on läsnä siinä mitä tekee. Se vaatii aikuiselta pidemmän aikaa totutella kuin lapselta. Läsnäoloon tarvitaan se, ettei huomio ole älylaitteessa vaan juuri tässä hetkessä. Metsäretki kännykän ruudun läpi tuijotettuna on toki metsäretki, mutta läsnäoloa siinä ei ole. Useat upeat asiat menevät ohi, jos ei ole hetkessä läsnä.

Käpylehmien tekemisen olemme jokainen oppineet joltain. Tarjoa lapselle mahdollisuus rakentaa, suunnitella, muokata ja leikkiä ulkona. Opeta uutta ja kannusta kokeilemaan. Kepit, tikut, kivet ja kaikki ulkona voi saada täysin uuden elämän. Ne eivät ole lapselle ensisijaisesti vaarallisia asioita.

Lapseni on antanut kaikille lähimetsämme isoille kiville Frozen-elokuvan inspiroimana kivipeikkonimet.  Hän etsii kivistä ja puista kasvoja innokkaasti. Kivipeikkoja tervehtii koko perhe, koska olisihan nyt epäkohteliasta olla tervehtimättä.

Toisten lasten seurassa lapset inspiroituvat luonnollisesti. Siskosparimme leikkii enää harvoin yhdessä, mutta kun leikkii, he leikkivät pihallamme. Kun kavereita kutsutaan kylään ja etenkin kun leikitään yhdessä ulkona, leikit kasvavat ja suurenevat. Niihin tulee uusia ideoita. Polkupyörästä tuleekin lumihirviö ja ämpäristä ritarille kypärä. Niitä leikkejä on ihana seurata – ja niissä on ihana myös olla mukana.

Ulkoilulle on tarjottava tilaa ja aikaa. Kiire tappaa usein luovuuden. Lapset nauttivat luonnossa haahuilusta, leikkimisestä ja tutkimisesta, kun saavat sille ajan ja aikuisen tuen.

Tärkeää on kunnioittaa ulkona ympäröivää luontoa ja antaa sen inspiroida. Siitä on hyvä lähteä luomaan omaa seikkailuaan luonnossa. Ei ole yhtä oikeaa tapaa leikkiä tai olla ulkona. Jokaisella on oma tapansa. Annetaan jokaisen löytää oma tapansa.

Seuraavan kerran, kun ehdotan lapselleni: ”Mene ulos leikkimään” – ehdotan sitä myös itselleni.

LASTEN PUKEMINEN ULOS TALVELLA – miten onnistua?

Minulla on kylmä!” on lause, jonka voi kuulla lapsen suusta hyvinkin nopeasti, kun ollaan ulkona talvella. MIKSI?

Suomen talvet ovat pitkiä ja säät vaihtelevat lähes päivittäin. Toisina päivinä ulkona on plus-asteita, siis käytännössä lämmintä, ja toisina päivinä hengityskin jäätyy.

Lapsemme ovat jo kyllästyneet kuulemaan ikivihreitä lausahduksia kuten: ”Kyllä minun lapsuudessani hiihdettiin kouluun paukkupakkasillakin.”

Mikä on syy, etteivät lapset pärjää ulkona talvella?

Syynä voi hyvinkin olla pukeutuminen.

Kun säät ja lämpötilat ulkona vaihtelevat päivittäin, lapsien pukeminen ulos on tosiaan taitolaji. Helposti puemme lapsille liikaa tai liian vähän päälle. Mutta milloin on sopivasti päällä?

Me uskomme kerrospukeutumiseen, emmekä kadu sitä. Jos kylmä sää yllättää, kerroksia saa laitettua lisää. Jos taas tulee ulkoillessa hiki, kerroksia saa myös pois. Kylmyys harvoin yllättää, mutta joskus puemme liian monta kerrosta, kun unohdamme, että liikumme ulkona paljon.

Kerroksia on talvisäällä yleensä kolme. Ne ovat aluskerrasto, välikerrasto ja ulkokerrasto.

Pukeutumisen ensimmäinen kerros: ALUSKERRASTO

Kerrokseen kuuluu:

  • paita
  • housut
  • sukat

Materiaalina:

  • merinovillaa (vaikka kyseessä on villa, se ei kutita!)
  • keinokuitua
  • sekoitus molempia

MUTTA EI IKINÄ PUUVILLAA IHOA VASTEN. Keinokuitu ja merinovilla siirtävät kosteutta hyvin ja pitävät ihon kuivana, vaikka hikoilisikin. Puuvilla valitettavasti ei pidä.

Pukeutumisen toinen kerros: VÄLIKERRASTO

Kerrokseen kuuluu:

  • paita
  • housut
  • villasukat

Materiaalina riippuen siitä, kuinka kylmä on:

  • villaa
  • keinokuitua
  • sekoitus molempia

Välikerraston vaatteiden tarkoitus on olla lämmin ja ilmava, jotta se sitoo paljon lämpöä ja pitää lapsen lämpimänä. Välikerraston paidan, kuten fleecen, voi riisua, jos tulee kuuma.

Pukeutumisen kolmas kerros: ULKOKERRASTO

Kerrokseen kuuluu:

  • talvitakki
  • ulkohousut
  • hattu, joka suojaa myös korvia
  • hanskat: kylmällä säällä kahdet hanskat päällekkäin
  • kauluri tai kaulahuivi
  • vedenkestävät kengät

Materiaalina:

  • tuulenkestävä
  • vedenkestävä
  • lämmin

Pöyheät, isot takit ja housut eivät aina ole lämpimiä. Ne voivat vaikeuttaa liikkumista ulkona ja jopa estää sen.

Talvihaalarit ovat erittäin hyvä ulkoiluasu leikki-ikäiselle ja miksei isommallekin. Ne ovat minunkin vakioasusteeni ulkoillessani lasten kanssa talvella.

On tärkeää olla omalla pukeutumisellaan esimerkkinä lapsille myös ulkoillessa.

Loppuhuomautuksena se, että JOKAINEN lapsi on toki erilainen. Toiset hikoilevat helpommin kuin toiset ja osa tuntee kylmää herkemmin kuin toiset.

Tärkeä muistisääntö on, että ne lapset, jotka liikkuvat paljon ulkoillessaan, pysyvät lämpimämpinä kuin ne, jotka leikkivät paikallaan eivätkä (vielä) liiku. Tutustu lapsesi ulkoilutapoihin, se auttaa pukemaan lapsesi juuri oikein.

Ihanaa, sopivaa talviulkoilua kaikille!

METSÄ JA LAPSET: Hyvinvointivaikutukset

”Ettekö te ole kaikki koko ajan kipeinä, kun olette siellä metsässä niin paljon?” oli kysymys, joka yllätti minut, kun kerroin taannoin, että päiväkotiryhmäni viettää viikosta kolme päivää metsässä ja lähiluonnossa.

Päinvastoin. Säännöllinen metsässä seikkailu lasten kanssa on saanut aikaan sen, että koin vasta nyt syksyni ensimmäisen flunssan. Yleensä sairastun flunssaan jo syksyn ensimmäisillä viikoilla ja sairastan syksyni aikana useammankin flunssan.

On kulunut neljä kuukautta siitä, kun aloitimme tämän ryhmän kanssa metsätoimintamme näin suuressa mittakaavassa. Päiväkotitauteja on monia – flunssaa, oksennustautia ja muuta mukavaa – mutta monet niistä olemme onnistuneet välttämään tänä syksynä. Se, että ulkoilemme paljon, vähentää sairastamistamme.

Meillä on aina mukana ensiapulaukku, mutta vielä tähän mennessä emme ole päässeet sitä tutkimaan tarkemmin lasten kanssa metsässä. Punkkikauteen keväällä olemme varautuneet, kyihin ja muihin metsän vaaroihin myös.

Ensimmäisinä viikkoina monia väsytti kävellä metsäpaikalle, nyt sinne juostaan. Pienten, ja opettajankin, fyysinen kunto on kohentunut juostessamme metsäpoluilla, leikkiessämme ja tasapainoillessamme erilaisilla puunrungoilla. Lasten motoriset perustaidot ovat kehittyneet.

Saman kehityksen huomaan omissa lapsissani, jotka ovat innostuneet polkujuoksemisesta. Aluksi juokseminen oli hankalaa, mutta vähitellen siitä on tullut kevyempää eivätkä kivet ja kannot poluilla enää haittaa. He hallitsevat kehoaan paremmin kuin ennen.

Suuren kehityksen olen nähnyt niin omassa kuin lastenkin keskittymiskyvyssä. Kun tutkitaan lähiluontoa, etsitään aarteita ja luetaan kiinnostavia kirjoja metsässä, lapset jaksavat keskittyä samaan tekemiseen paljon pidempään kuin sisällä.

Minulle metsä on seikkailupaikan ja leikkipaikan lisäksi erittäin tärkeä paikka rauhoittumiseen ja rentoutumiseen. Jo muutamassa minuutissa metsässä suuri osa arjen stressistä kaikkoaa, myös lapsilla. Eräänä päivänä menin metsäpaikallamme makaamaan maahan ja katsoin pilviä – yhtäkkiä vieressäni oli koko lapsiryhmäni tuijottelemassa pilviä kanssani – rauhoittumassa kanssani. Metsä rentouttaa minua paremmin kuin mikään mielenrauhaa edistävä cd-nauha – ja olen huomannut sen vaikuttavan samoin lapsiin.

Metsässä sosiaaliset taidot kehittyvät. 

Metsäpaikallamme ei ole niin sanottuja tyttöjen ja poikien leikkejä, vaan leikkeihin saavat osallistua kaikki. Usein leikit muodostuvatkin mielenkiinnonkohteiden mukaan ja muodostuu myös uusia ihania ystävyyssuhteita.

Lapset ovat oppineet sen, että metsään mahtuvat kaikki äänet ja kaikki tunteet. Pahalla päällä saa olla metsässä ja sen purkamiseen on harjoiteltu tapoja. Tällä hetkellä suosituin tapa on murista isolle kivelle. Metsässä on tilaa myös naurulle, ilolle ja oivaltamiselle. Löytyy joskus myös kaikkea ällöä, kuten koirankakkaa, mutta sitäkin on kiva tutkia kepillä (ja joskus kengänpohjalla).

Metsä ja luonto eivät ole niitä asioita, jotka sairastuttavat lasta tai aikuista. On tutkittu, että ihmisen kosketus luontoon pitää ihmisen terveenä – käytännössä se, että puutarhanhoito tekee ihmisen hyvinvoivaksi, ei ole myytti, vaan totista totta. Jos istumme päivät pitkät sisätiloissa, sairastumme helpommin. Luonto antaa ihmiselle, jo pienelle, luontaista vastustuskykyä.

Kysyin asiantuntijaraadiltani, siis lapsilta, miten metsä vaikuttaa heidän oloonsa:

”Musta on kivaa, kun metsässä ei tarvitse olla hiljaa.”-
”Ja metsässä saa juosta!”
”Metsässä on kivaa etsiä aarteita ja löytää ne.”
”Mä uskallan kiivetä isolle kivelle ja sitä en uskaltanu ennen.”
”Mä oon saanu metsässä uuden ystävän.”
”Onko pakko aina lähtee takasin metsästä päiväkodille?”

Metsän on tutkittu myös antavan sietokykyä monille allergioille. Sitä emme vielä itse ole päässeet näkemään, mutta parasta minusta on se, että nautimme metsässä olosta kaikki ja voimme siellä hyvin.

METSÄ JA LAPSET-sarja jatkuu aiheella pukeutuminen.

Sarjan ensimmäinen osa on Jokamiehenoikeudet.

METSÄ JA LAPSET: Jokamiehenoikeudet

Tiedätkö mitä ovat jokamiehenoikeudet? Monelle ne ovat itsestäänselvyys, mutta yhä useammin tapaan ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä ne ovat. Ihmisten suhde luontoon on muuttunut viime vuosina ja kiinnostus sekä tieto luonnosta on heikentynyt. Minusta tämä kehitys on huolestuttavaa. Emme edes tiedä, kuinka harvinaislaatuiset ja suuret oikeudet jokaisella meistä täällä Suomessa on jopa maailman mittapuulla katsottuna. Meillä on oikeus luontoon, metsiin, vesistöihin ja siellä olemiseen. Oikeuksien kanssa tulee aina kuitenkin myös velvollisuudet.

Sanana jokamiehenoikeudet on aina ollut minulle hyvin normaali, mutta kun 4-vuotias kysyi: ”Onko ne jokamiehenoikeudet myös jokanaisenoikeuksia?” tajusin, ettei se olekaan yksiselitteinen. Joihinkin sanoihin on niin tottunut, ettei tajuakaan sitä, mitä pieni lapsi niistä heti tajuaa.

Jokamiehenoikeudet ovat jokaisen aikuisen ja lapsen oikeuksia, joita luonnossa saa ja ei saa tehdä riippumatta siitä kuka maan omistaa. Ne voisivat olla nimeltään jokaisenoikeuksia tai luonnossakävijänoikeuksia. Ne eivät katso ikää eivät sukupuolta eivätkä kansallisuutta.

Sisällöltään jokamiehenoikeudet ovat jo pienille lapsille helppoja oppia – niitä opitaan perimätiedossa, luonnossa kulkiessa, metsäretkillä ja luontosuhdetta rakentamalla. Ja tietenkin leikkimällä.

Meillä on tapana leikkiä metsässä paljon. Yksi suosittu ja erittäin hauska leikkimme on Muumipeikon retket-kirjoista löytyvä jokamiehenoikeusleikki, jossa leikitään mitä saa ja mitä ei saa tehdä metsässä. Muutaman kerran jälkeen lapset muistavat jo hurjan hyvin säännöt, kuinka toimia metsässä.

Parhaita vastaajia siihen, mitä jokamiehenoikeudet pitävät sisällään, ovat lapset. Niinpä kysyin heiltä.

Mitä luonnossa saa tehdä?
”No saa ainaki kerätä marjoja, mutta ei kannata kerätä kielonmarjoja, koska niitä ei saa syödä.”
”Luonnossa saa leikkiä!”
”Saa tutkia niillä luupeilla.”
”Saa nauraa.”
”Saa olla kiukkuinen.”
”Saa kävellä ja leikkiä kalliokiipeilijää. Se on mun harrastus tänään.”
”Saa seikkailla, niin kuin me!”
”Saa rakentaa majan.”

Mitä luonnossa ei saa tehdä?
”Ei saa repiä eläviä puita, koska niitä sattuu!”
”Ei saa ajaa niillä mopoilla, koska se sattuu korviin ja luontoon.”
”Ei ainakaan saa kiusata lintuja tai eläimiä, koska ketään ei saa kiusata.”
”Ne roskat pitää aina kerätä. Niinku me kerätäänki.”
”Sammalta ei saa repii, koska se ei kasva heti takaisin.”
”Ei saa mennä toisten pihoille syömään omenoita, kun muuten tulee paha mieli.”
”Ei saa tehdä kokkoa, vaikka haluaisi olla vähän intiaani.”

Vaikka jokamiehenoikeuksia ei ole Suomen laissa määritelty, on tulevaisuuden kannalta tärkeää, että ne säilyvät. Tulevaisuus, jossa lapsillamme ja heidän lapsillaan on mahdollisuus löytää ja nauttia luonnosta luomalla ikioma luontosuhde, on arvokas perintö. Kunnioitetaan harvinaislaatuisia jokamiehenoikeuksiamme, ne ovat meitä ja heitä varten.

Metsä ja Lapset-sarja jatkuu ensi maanantaina aiheella hyvinvointivaikutukset.

Faktatietoa jokamiehenoikeuksista pääset lukemaan täältä.

LAPSET METSÄSSÄ: mitä metsä opettaa?

Meillä jokaisella on jonkinlainen suhde metsään. Jollakin se on syntynyt partiossa ja on siksi täynnä positiivisia muistoja leirinuotioilta. Jollakin se on opittua vanhankansan metsätietoutta isovanhemmilta tai sisäistettyä metsätietoutta jo äidinmaidossa. Toisille, ja valitettavan monelle, metsä edustaa pelottavaa tuntematonta. Tieto turvallisesta metsästä on kadonnut ja tilalla on kauhuelokuvista opittua pelottavan metsän vaaraa.

Isovanhemmillamme on aivan erilainen suhde metsään kuin meillä. He tunsivat metsät, polut ja yrtit ilman karttasovelluksia ja luonto-oppaita. Metsä on ollut suomalaisille kautta aikojen suojapaikka ja turvapaikka. Kunnes nyt, kun moni meistä ei tunne edes omaa lähimetsäänsä.

Meillä on kuitenkin mahdollisuus rakastua metsään uudestaan ja oppia metsästä.

Sitä varten meidän on vain luovuttava peloistamme ja luotettava. Lasten on saatava leikkiä metsässä. Se, että lapset leikkivät metsässä, kasvattaa lasten mielenkiintoa metsää kohtaan. Lapset alkavat huomaamattaan arvostaa metsää ja luottaa metsään: silloin metsästä tulee turvallinen paikka.

Olen haastanut itseni metsässä: opin ja opettelen aina jotain uutta. Oppimisen kohde voi olla pieni tai suuri asia, joskus se on uusi ötökkälaji, toisinaan uusi metsässä leikittävä leikki ja viime aikoina olen opetellut villivihanneksia ja villiyrttejä. Metsä on täynnä syötävää, kunhan vain opettelee, mitä saa syödä ja mitä ei.

Lähden ensi syksynä päiväkotiryhmäni kanssa kolme kertaa viikossa metsään. Metsä on se oppimisympäristö, jossa niin minä kuin lapsiryhmä voimme hyvin. Me opimme metsässä ryhmässä toimimisen taitoja, arvostamaan toisiamme ja ympäröivää luontoa, leikkimään erilaisissa ympäristöissä ja etenkin rauhoittumaan. Uusi kaikkia päiväkoteja velvoittava varhaiskasvatussuunnitelmakin muistuttaa, että metsä on hyvä ja suositeltava säännöllinen retkikohde lasten luontosuhteen vahvistamiseksi.

Varoitellaan kyykäärmeistä ja punkeista, lasinsirpaleista metsäpolulla ja koirankakoista. Minä vien lapsiryhmän aina metsäretkelle paikkaan, jonka tunnen ja jonka tiedän turvalliseksi lapsille sekä itselleni. Aikuisten yleinen pelko metsäretkillä on kyyt. Eräs viisas metsäopettaja kertoi, että kun lapselle opettaa, että käärmeitä on, mutta niiden pitää antaa elää rauhassa ja kun kyyn näkee tulee olla itsekin rauhallinen, ei kyypaniikkia synny. Ja käsi ylös, kuinka moni nähnyt metsässä käärmeen? Niin juuri, aika harva.

”Miksi metsään kannattaa lähteä oppimaan, kun voi oppia sisälläkin?”

Metsä on helppo.

Suomesta 78% on metsää. Se on suurin prosentuaalinen osuus koko Euroopassa. Siinä on ylpeyteen aihetta. Keskimäärin lähimetsään on kotoa 700 metriä. Vantaalla on tutkittu, että jokaisesta päiväkodista on noin 300 metriä lähimetsään. Metsä on siis lähellä ja saatavilla. Metsässä ei ole aukioloaikoja, metsä ei maksa mitään ja mikä parasta, sinne ei ole ala- tai yläikärajaa.

Metsässä on tilaa.

Metsässä ei ole seiniä, jotka tulevat vastaan, kun vauhtia riittää. Metsään mahtuu monta leikkiä, leikkijää ja paljon ääntä. Metsässä on rajattomasti tilaa myös mielikuvitukselle: yhtenä päivänä samasta metsästä löytyy Harry Potterin taikakoulu ja toisena se on HopLop. Koskaan metsässä ei ole tylsää, vaikka metsään lähteminen voikin olla vaikeaa väärien kenkien, kiireen ja muiden tekosyiden takia. On monia erilaisia tapoja olla ja nauttia metsästä.

Metsässä liikkuu.

Huomaamattaan metsässä tulee liikuttua. Monipuolinen maasto jalkojen alla ja ympärillä ovat hyväksi tasapainolle ja koordinaatiolle. Kun Suomessa on nämä eri vuodenajat, myös maasto on erilainen eri vuodenaikoina. Metsässä voi kiipeillä, voi ylittää esteitä, voi ryömiä ja voi juosta. Tällä hetkellä suosikkileikkejämme ovat metsähippa pitkospuilla ja metsäsirkus, jossa tasapainoillaan kaatuneiden puiden päällä.

Metsään mahtuu leikkimään.

Metsä on monipuolinen leikkimisympäristö. Metsässä on hyvin harvoin niin sanottuja tyttöjen ja poikien leikkejä – on vain leikkejä. Monipuoliset materiaalit, kivet, kepit, kävyt, lehdet, tarjoavat leikkikaluja rakenteluleikkeihin, majaleikkeihin ja eläinleikkeihin. Meidän lempileikkejämme metsässä ovat pilvielokuvateatteri (jossa tuijotetaan pilviä ja etsitään niistä kuvioita), puuhippa, piilo ja kim-leikki (jossa mietitään, mitä esineistä meni piiloon).

Metsässä oppii.

Opimme leikin kautta. Vahingossa huomaamme osaavamme laskea, kun pyydetään hakemaan viisi käpyä. Suunnistuksessa löytyvät eri kirjaimet. Eri oppimisen alueet voi viedä metsään ja tutkia voi mitä vaan. Metsässä voi oppia tekemään taidetta metsämandaloina, lumiukkoina ja erilaisina taideteoksina. Satukirjan vieminen metsään on maaginen kokemus, satuhetken lukuyleisö kuuntelee kirjaa aivan uudenlaisella innolla.

Metsässä ryhmäytyy. 

Metsään voi toki mennä yksinkin, mutta ryhmän kanssa metsästä oivaltaa ja löytää aina jotain uutta. Lapsen ilo ensimmäisestä mansikankukasta tai koirankakan löytämisestä on iso yhteinen ilo. Kun lapsiryhmän tai perheen kanssa lähtee metsään, on kyse yhdessäolosta. Metsäleikkeihin pääsee helpommin mukaan ja metsässä tietynlaiset lempikaveriasetelmat katoavat. Jokainen on tärkeä ryhmän jäsen, jota ilman metsästä ei lähdetä. Tärkein oppimisen kokemus, jonka metsässä olen itse oppinut on se, että metsässä voi luontosuhteen kautta oppia tosiaan, kuinka kohdella muita ja itseään.

Metsässä voi hyvin.

Metsässä oleilu edistää tutkitusti hyvinvointia ja terveyttä. Metsässä kiire ja suorittaminen katoavat ja ärsyke- ja viriketulva ovat kaukana poissa. Nämä vaikuttavat siihen, että metsässä mieliala nousee, stressi poistuu (kyllä, pienilläkin), verenpaine alenee ja pulssi rauhottuu. Päiväkotiryhmät, jotka retkeilevät säännöllisesti metsässä, sairastelevat vähemmän.

Metsässä kaikki maistuu paremmalta. 

Eväät ovat AINA retken kohokohta. Ulkona ruoka maistuu aina paremmalta, vaikka kyseessä olisikin sama näkkileipä kuin aamupalalla. Luonnossa on paljon marjoja, villiyrttejä ja villivihanneksia, MUTTA ne on tunnettava ennen kuin syö tai tarjoaa niitä lapsille. Lasten kanssa metsäretkillä suositellaan monipuolisia ja terveellisiä retkieväitä, jotta lapsen verensokeri pysyy tasaisena. Karkit ja sokeriherkut nostavat verensokeria nopeasti, mutta saattavat aiheuttaa vinku-väsy-kiukun, kun verensokeri laskee yhtä nopeasti kuin nousikin.

Metsässä on parasta se aitous, raikkaus – ja seikkailu. Metsässä saa olla juuri sellainen kuin on, ja sellaisena on aina tervetullut uudestaan. Kuka kutsusta sellaiseen ihmemaahan voisi kieltäytyä?

Muita tapoja nauttia metsästä:

  • Geokätköily
  • Aarteenetsintä
  • Frisbeegolf
  • Metsäjooga
  • Hiljaisuusharjoitukset
  • Marjastus

Metsä on meille ihmemaa

Lapseni ovat onnellisimmillaan metsässä. Sitä he eivät kyllä myöntäisi helpolla, mutta totta se on. Olen kovin rakastunut kansallispuistoihin ja pieniin seikkailumetsiin – ja perheeni myötäelää sitä rakkautta. Yleensä saan houkutella koko perhettä metsään eväsleivillä ja seikkailutarinoilla. Joskus vastauksena kuuluu kiukkuinen: ”Miksi me mennään metsään, kun kaikki kaverit pääsee HopLopiin?”. Metsään saapuessa kaikki kiukut unohtuvat. Löytyy joka kerta erilainen seikkailu. Ihmemaa. Ja kaksi onnellista lasta ja aikuista.

Minä vietin lapsuuteni juosten räkä poskella ympäri lähimetsiä etsien kaiken maailman satuolentoja ja aarteita. Minun äitini vietti oman lapsuutensa samoilla tavoilla. Niinpä ei ole ihme, että minityypit ovat kanssani oppineet samoille tavoille. Metsä on meidän ikioma salainen huvipuistomme, löytöretkien päämäärä, rauhoittumispaikka, leikkikenttä. Se on juuri sitä, mitä haluamme sen olevan. Ja sen rajoina ovat vain mielikuvituksen rajat. Ja onneksi lasten mielikuvituksella harvoin on rajoja.

Vietimme eilen päivän mustikkamaitojahdissa metsässä.

Seikkailijoilla oli mukana pienet purkit ja isot suut. Aarrejahtimme saaliina olivat siniset ja punaiset timantit, mustikat ja metsämansikat. Kuului onnenkiljahduksia, kun löytyi yksi jos toinenkin marja. Suurin osa marjoista löysi suuhun, muutama purkkiinkin. Pian mustikat saivat oman kuninkaansa ja kuningattarensa ja alkoi mustikkasatuleikki. Satumaailma kasvoi ja lopulta lapsia sai houkutella taas kerran metsästä takaisin kotiin.

Ihana melkein-tokaluokkalaisemme pohti mustikoita poimiessaan sitä, miten paljon metsämustikat maksavatkaan lähikaupassamme – ja kuinka hauskaa niitä on täällä poimia. Rahan arvo alkaa selvitä pienelle koululaiselle vähitellen ja yleensä vertailukohtina ovat hänen suuresti ihailemansa Monster High-nuket. Siksipä mustikkarasioiden hinnatkin saivat pian aikaan syvällistä pohdintaa: ”Siis muutaman pienen mustikkarasian hinnalla saisi Monster High-nuken? Mutta näitähän saa poimia täällä ilmaiseksi, eikä se edes ole tylsää. Nämä mustikat kasvaa täällä – eikä missään metsässä kasva Monster High-nukkeja!” Pienen tovin päästä hän katseli ohikulkevia ihmisiä ja pohti jo: ”Miksi nuo ihmiset eivät tule herkuttelemaan tänne metsään? Eivätkö ne tiedä, että ihan niiden vieressä on tämmöinen ihana paikka?”

Onnekseni ja suureksi ilokseni saan nauttia metsästä myös työssäni.

Päiväkodin arkeen kuuluvat tärkeänä osana metsäretket, niin isoille kuin pienillekin. Eskareillani tulee olemaan ensi syksynä kerran viikossa metsäretki lähimetsään. Monelle heistä se on vielä ihan tuntematon paikka. Haluan antaa pienille oppijoille mahdollisuuden tutustua metsän ihmemaahan. Joka vuosi löytyy joku, joka sanoo syksyllä ”Ääh, tylsää, miksi pitää mennä metsään? Mitä muuta kuin jotain puita siellä muka on?”, mutta se muuttuu joka vuosi lauseeksi: ”Ope, milloin me mennään taas sinne salaiseen huvipuistoon?”.

Tosiasiassa olen yhtä innoissani metsäretkistä kuin jokainen pienistä oppijoista. Metsäpäivät ovat täynnä satumaailmaa, seikkailuita ja vapautta oppia kirjoihin kangistumatta. Metsässä voi oppia helposti numerot, kirjaimet, uudet ja vanhat leikit ja etenkin rauhoittumaan. Metsäpäivien suunnittelu vaatii meiltä opettajilta mielikuvitusta, kykyä heittäytyä mukaan leikkiin ja osallistumista. Ilokseni pääsen ensi syksynä Vantaan Luontokoululle oppimaan ulkoeskarin ja metsäeskarin hyvistä ideoista vielä paljon uutta.

Yksi iso tärkeä osa metsää minulle on sen rauhoittava vaikutus.

Voin olla kiukkuinen. Voin olla surullinen. Voin voida hirveän pahoin. Mutta yleensä se, että saan olla tovin metsässä eksymässä yksin tai yhdessä auttaa. Saan hengittää vapaammin. Metsä rentouttaa minua paremmin kuin mikään mielenrauhaa edistävä cd-nauha – ja olen huomannut sen vaikuttavan samoin lapsiin.

Toinen äärimmäisen ihana asia, mitä metsä opettaa, on mielikuvituksen rajattomuus ja kyky heittäytyä mukaan leikkiin.

Nykypäivän eskarilaiset ovat osa jo olevinaan kovin isoja mieleltään ja monen mielestä leikkiminen ei enää kuulu heidän elämäänsä. Metsäseikkailuilla unohtuvat ne olettamukset. Kaatuneesta puusta tulee liukumäki, oksanpätkästä limborata, ison puun alle voi hyvin juosta suojaan kaatosateelta. Meillä isoilla on paljon opittavaa pieneltä metsässä leikkivältä lapselta. Olimmehan me joskus juuri samanlaisia.

Metsä ja minä kuulumme yhteen. Olen yrittänyt elää ilman metsää, mutta epäonnistunut siinä. Ihan syystä. Metsä on minun rakkauteni, eikä kovin salainen sellainen. Parasta on se, että metsärakkauden voi oppia – ja opettaa ja jakaa muille.