Tunteet Archives - Metsäemo

KOLIBRIVANHEMMUUS – mitä ihmettä se on?

Me muutimme uuteen ihmeelliseen kotiimme muutama kuukausi sitten.
Me muutimme maalle.
Nyt meillä on punainen tupa ja navetta, kasvimaa ja tilaa trampoliinille.
Lapsilla ja koiralla tilaa juosta, seikkailla ja tutkia.

Elämässä on ollut paljon uuteen totuttelua, meille jokaiselle.
Jos kukaan ei kerää tyrnipensaista tyrnejä, ne ovat luonnon omia – ja naakat nauttivat.
Kun katulamput sammuvat iltaisin, näkyy tähtitaivas.
Aamuisin koulumatkalla voi kohdata naapurin kanat kirsikkapuussa.

Vaikka työmatkat pitenivät huomattavasti, koen päivittäin uudenlaista onnea.
Työasiat jätän Kehä Kolmosen sisäpuolelle, ne odottavat siellä seuraavaa työpäivää.
Täällä voin olla kiireettömämpi.
Täällä voin keskittyä olennaiseen – perheeseen, itseeni, luontoon ja tähän maataloon.

Onnea on ollut myös vihdoin löytää oma tyylini olla vanhempi. On olemassa helikopterivanhempia, auktoriteettivanhempia ja sallivia vanhempia – mikään niistä ei tunnu minulle omalta. Eikä onneksi tarvitsekaan. Oppikirjaesimerkki vanhemmasta en osaa olla – olen aina joko opettaja, tylsä äiti, ikuinen seikkailija tai sekoitus näitä kaikkia.

Kutsun omaa vanhemmuustyyliäni kolibrivanhemmuudeksi

Pörrään taustalla, mutta annan lasten tehdä, kokeilla ja löytää ratkaisut ongelmiinsa itse.
Opetan taitoja, mutta suurimmiksi osin esimerkin kautta – tekemällä.
Jos tulee hätä, niin olen kyllä lähellä ja lapset tietävät sen.
Kaiken kaikkiaan en yritä antaa lapsilleni riskitöntä lapsuutta, vaan tarjota mahdollisuuden kokonaisvaltaiseen elämään.

Tämän kolibrivanhemmuuden idean isä on Richard Louv, sama mies, joka on L-vitamiini-terminkin takana. Häneltä olen saanut paljon inspiraatiota, kuinka kasvattaa lapsia ja kasvaa itse samalla ihmiseksi, jolla on vahva luontosuhde.

Meillä saa kiivetä puuhun – ja meillä saa kokeilla miten tullaan itse alas puusta.
Meillä saa lähteä kouluun ilman takkia – ja meillä saa myös sairastaa.
Meillä saa käyttää päivässä 8 eri mukia – ja tiskata sitten astiat
Meillä saa tehdä limamönjää – mutta myös siivota ne mönjät pois keittiön lattialta.
Meillä saa jakaa ilot ja surut – saa tuntea täysillä ja näyttää tunteet.

Tärkeintä on, että olemme omalla toiminnallamme ja esimerkillämme lapsille mallina. Mistä muualta lapset toimintaansa kopioisivat kuin niiltä, joiden kanssa arkeaan elävät?

Maalla asumisen iloja harjoittelemme vielä, mutta luulenpa, että tämäkolibri ja koko perhe löytävät tästä vielä paljon uutta ja innoittavaa.

Lahjaksi myönteisiä keinoja kasvatukseen

Viime syksynä me perheemme aikuiset annoimme toisillemme lahjaksi yhteistä aikaa. Yleensä se aika käytetään meillä kotitöihin ja arjen logistiikkaan, harrastuksiin ja sosiaaliseen mediaan. Nyt päätimme toisin. Käytimme sen ajan yhteiseen Kasvun Taian ”Myönteisiä keinoja kasvatukseen”-verkkovalmennukseen.

Kurssi kiinnosti meitä, koska halusimme oppia uusia keinoja selvitä arjen pulmatilanteista, pohtia kasvatustyylejämme ja löytää jotain uutta. Kurssi kesti kokonaisuudessaan neljä viikkoa, eli se oli meille myös sopivan mittainen eikä vienyt aikaa lasten kanssa vietetystä ajasta.

Joka viikko me löysimme arjestamme aikaa toisillemme, aikaa keskustelulle ja aikaa myös miettiä omia elettyjä elämiämme. Yllättävän pitkälle lapsuuteen lähdimme molemmat ja tähän päivään palasimme paljon viisaampina ja tietoisempina omista vahvuuksistamme ja heikkouksistamme kasvattajina, kasvajina ja elämänkumppaneina.

Ensimmäisellä viikolla keskityimme vahvuuksiin. Etsimme hyvää lapsistamme, toisistamme ja itsestämme. Mietimme keinoja, jolla pitää perhe-elämästämme hyvää huolta. Muistimme molemmat, kuinka muutama vuosi sitten meillä oli tapana tuijottaa toisiamme neljä minuuttia silmiin ja seurata reaktioitamme. Itse harjoittelin kotona ja päiväkodissa tapoja kiertää ÄLÄ-sana. Onnistuin yllättävän hyvin.

Toisella viikolla harjoittelimme kommunikoimaan rakentavasti. Kiireessä kommunikaatiotapamme ovat hyvin erilaiset ja ymmärrämme toisiamme helposti väärin. Muistelimme minä-viestien tärkeyttä ja kuinka voimme välttää huutamista, jankkaamista ja käskyttämistä. Harjoittelin kotona käyttämään minä-viestejä ja sain koululaiseltamme palautetta, että en ”ragee” niin paljon kuin yleensä.

Kolmannella viikolla yritimme etsiä pitkään yhteistä aikaa kurssille ja vihdoinkin löysimme sen saunassa. Aiheena oli tunteet. Mietimme, kuinka reagoimme lapsen voimakkaisiin tunteisiin. Meidän tapamme olivat hyvin erilaiset, mutta molemmat toimivat. Keskustelimme ja löysimme yhteisen sävelen. Mietimme ääneen omia tunteitamme ja niitä hetkiä, kun nälkäisinä tai väsyneinä emme aina tarkoita, mitä sanomme. Me olemme niistä sanoistamme ja tunteistamme vastuussa. Ehkä ilman tuota saunakeskustelua murisisimme itseksemme toisen tavalle rauhoittaa lapsi, sanomatta mitään toiselle.

Neljännellä viikolla mietimme omaa hyvinvointiamme. Sovimme, että etsimme molemmat oman harrastuksen, jossa voimme hyvin. Minulle se on retkeily, hänelle sulkapallo. Meillä on tapana miettiä iltapusujen aikaan lasten kanssa kiitollisuuden ja ilon aiheita, joita päivän aikana olemme saaneet kokea. Ne voivat olla pieniä tai suuria asioita, mutta aina ne ovat tärkeitä. Päätimme kysyä sitä myös toisiltamme.

Kurssista käteen jäi vahvistus siitä, että asioista pitää puhua ääneen. Oman pään sisällä se toinen ei kuule syitä käytöksellesi, toimintatavoillesi. Jokaisella meistä on historia ja sitä pitää myös kunnioittaa. Sitä historiaa voi käyttää voimavarana. Saimme yhteistä ymmärrystä siitä, kuinka toimimme ihmisinä ja perheenjäseninä kohti yhteistä päämäärää, vaikka toimintatapamme ovat erilaiset.

Kurssista jäi myös lupaus yhteisestä ajasta toisiamme ja itseämme kasvattaen myös tulevaisuudessa. Opimme kunnioittamaan toistemme kasvatusmetodeja: toinen ei tee väärin, vaikka hän ei tee niin kuin minä. Samalla luottamus toiseen kasvoi. Sain siitä vahvuutta olla itselleni armollisempi ja sanoa ääneen, että minä riitän sellaisena kuin olen. Sen sanominen kannatti.

Minä riitän.

Tällainen minä olen ja tällainen kasvattaja minä olen. Lempeä, pedagoginen, empaattinen, eläväinen, omalla tyylilläni toimiva, innostuva, seikkailija, leikkijä.

Ja hän hyväksyy minut juuri sellaisena kuin minä olen.

Myönteisen kasvatuksen kurssi järjestetään taas ja sain ilokseni teille alennuskoodin, jolla saa 8 euron alennuksen kurssihinnasta. Alennuskoodi on TAIKA8.

OPETA TUNTEITA LAPSELLESI LUKEMALLA: Lari Lihapulla

Yhtenä iltana, iltasatuaikaan, eskarilaiseni toi minulle kirjahyllystä Lari Lihapulla-kirjat. Niitä on kaksi. Toinen kertoo virheistä oppimisesta ja toinen kiukuttelusta. Eskarilainen oli ihastellut kirjoja kirjahyllyssä jo monta kertaa, mutta niiden lukemiseen tarvittiin kuulemma oikea olotila.

Tuona iltana se olotila oli oikea. Aamulla oli kiukuttanut kaikki, etenkin isosisko ja vääränlaiset kengät ja liian iso pipo ja liian pieni lätäkkö matkalla päiväkotiin – ja tietenkin lähetin vielä lentopusutkin väärään ikkunaan. Kiukkua oli.

Eskarilaiseni on tietoinen kiukustaan. Meillä asuivat ennen hänen hyvät ystävänsä Kiukku ja Vinku, mutta ne saivat häädön. Silti kiukuttelua on yhä. Kävimme syksyllä hänen kanssaan Kasvun Taian ”kiukkukoulussa” eli opettelemassa tapoja selvitä omasta kiukustaan. Sieltä saimme monta hyvää vinkkiä. Mutta kiukkua silti riittää.

Tuo eskarilainen on samaan aikaan iso sekä pieni. Häneen mahtuu monta tunnetta. Onneksemme hän osaa myös sanoittaa tunteitaan erittäin hyvin. Sitä on kyllä harjoiteltu.

Avasin Lari Lihapulla-kirjat ja tiesin heti, että tästä tulee olemaan meillä paljon hyötyä. Olin ostanut ne Parenting Happiness-seminaarista ja ihastunut niiden käsittelemiin teemoihin heti. Kirjat on kirjoittanut Melissa Georgiou ja ne on julkaistu vasta tänä vuonna. Kirjoissa seikkailee Lari Lihapulla ystävineen. Lari on tosiaankin lihapulla ja sekös eskarilaistamme viehättää. Hänellä on myös ystävinään tomaatti ja parsakaali.

”En olekaan koskaan kuullut kirjaa, jossa seikkailee ruoat”, eskarilainen huudahti.

Eskarilainen valitsi ensimmäiseksi luettavaksi ”Lari tuntee itsensä vihaiseksi”-nimisen kirjan. Kirjassa Laria kiukuttaa ihan arkiset asiat ja hän ei osaa käsitellä kiukkuaan. Lapseni katseli ja kuunteli, ja sitten totesi: ”Mä olen vähän toi Lari.” Lari kuitenkin saa kirjassa apua Täti Salvialta, joka antaa ihania vinkkejä kiukusta ja vihan tunteesta ylipääsemiseen. Kirjan loppu miellytti eskarilaista ja hän kiitti minua isolla pusulla poskelle.

Kun olimme lukeneet ensimmäisen Lari-kirjan, emme osanneet lopettaa, vaan luimme heti perään toisen. Kirjan nimi on ”Laria ärsyttää”. Lari on perfektionisti ja epäonnistuminen kammottaa häntä. Hän tekee virheen ja sen kanssa eläminen on hänelle hyvin vaikeaa. Tätä kirjaa lukiessamme saapui kuuntelijaksi myös isosisko, joka kuunteli tarkkaan Larin sanat ja oli hiljaa. Hän kuunteli ja nyökkäili. Luulen, että hän oppi myös kirjasta hyvin paljon.

Kirjoissa on sadun jälkeen pieni opas vanhemmille ja kasvattajille, miten toimia itse tilanteissa. Vaikka olen lukenut monet satukirjat ja kasvatusoppaat, sain silti Lari-kirjojen ohjeista lempeyttä ja voimaa omaan kasvattajuuteeni. Näillä keinoilla me menemme eteenpäin, molempien lasten kanssa.

Eskarilainen kysyi vielä ennen nukahtamistaan: ”Onko olemassa oikeasti sellaista Täti Salviaa, joka pystyisi auttamaan, jos kiukuttaa? Mä tarvitsen sellaisen.” Onneksi sellaisia on, hänenkin elämässään.

VÄRITYSKUVIEN PEDAGOGIIKKA: miksi värityskuvat ovat hyväksi lapselle?

”Saanko mä värittää yhden ponikuvan?”, kysyy hento ääni aamulla tullessaan päiväkotiin. Ponikuvaa minulla ei juuri nyt ole, joten piirrän hänelle sellaisen. Kun hän saa kuvan eteensä, hänen silmänsä alkavat loistaa. Hän ottaa kaksi kynää käteensä ja alkaa värittää. Hetken päästä hän huudahtaa: ”Valmis!” ja pyytää seuraavaa. Aamumme yhdessä on alkanut.

Värityskuvat ovat monelle tuttu ajanviete. Lähes jokaisella on ollut lapsuudessaan yksi tai useampi värityskirja, jonka kuvien rajojen sisällä on yrittänyt pysyä. Päiväkotimaailmassa värityskuvat ovat arkea. Monelle perheelle värityskuvia tulee kotiin kuin tehtaasta.

Miksi värityskuvia väritetään? Mikä on niiden tavoite?

Värityskuvia on, koska lapset haluavat värittää. Värityskuvat ovat tapa käyttää aikaa ja apu tylsyyteen. Meillä on kotona kasoittain värityskirjoja juurikin siksi, että lapsemme osaavat pyytää juuri oikeaan aikaan – kaupassa – ratkaisuja tylsyyteensä.

Eletään vielä aikuisten värityskirjojen trendikautta. Siksipä meiltäkin löytyy kotoa jokaiselle ikioma värityskirja. Osa sivuista on väritetty tarkkaan. Osa tehty nopeasti kiireessä. Mutta mitä tehdä kokonaan tehdyille värityskirjoille? Pitääkö ne heittää pois?

Värityskuvat ovat myös tapa pysäyttää vauhdikas lapsi ja harjoitella keskittymistä. Värityskuvien kautta lapsen kanssa voi harjoitella kynäotetta, hahmottamiskykyä ja keksiä omia tarinoita. Kun yrittää pysyä ääriviivojen sisällä, voi oppia samalla hienomotorisia taitoja.

Värityskuvien värittäminen on rauhoittavaa. Se kehittää keskittymiskykyä. Mandala-tyyppisten värityskuvien kautta voi oppia myös matematiikkaa. Lapsi huomaamattaan käyttää loogista päättelyään värittäessään värityskuvia tarkkaavaisesti. Aina matematiikan ei tarvitse olla numeroiden piirtämisen harjoittelua.

Osassa päiväkodeista on siirrytty isompien lasten kanssa nukkumislepohetkistä rentoutuslepohetkiin ja rauhoittumishetkiin, jossa tehdään hiljaisia tehtäviä, kuten väritetään ja piirretään. Yleensä taustalla on rauhallista musiikkia ja värityskuvia väritellään niin kauan, kuin keskittymistä riittää.

Värityskuva on joidenkin mielestä vain valmis kuva, joka väritetään. Värityskuva voi olla tietokoneella tehty televisiosta tai elokuvista tuttu hahmo. Mutta tarvitseeko sen olla? Värityskuvia voi tehdä itsekin. Värityskuvia voi tehdä lasten toiveiden mukaiseksi.

Tänä vuonna olen saanut harjoitella, miten tehdään imuriaiheisia värityskuvia. Sellaisia en löytänyt valmiina enkä voinut tulostaa internetin ihmemaasta. Siispä piirsin itse.

Toisten mielestä värityskuvat eivät kehitä lapsen luovuutta. Silloin yleensä ajatellaan, että värityskuvat täytyisi värittää jollain tietyllä tavalla. Värityskuvissa on monta käyttötarkoitusta ja monta mahdollisuutta!

Ei ole yhtä oikeaa tapaa värittää värityskuvaa. Jos prinsessa on ihonväriltään vihreä, siihen on varmasti hyvä syy. Värityskuvilla ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen eikä värityskuvien tarvitse olla aikuisen mielen mukaisia. Niissä voi näkyä lapsen oma maailma, lapsen omat tarinat ja mielikuvitus. Ruokitaan niitä!

Värityskuvilla voi harjoitella värejä – nimetä asioita ja oppia uutta.

Värityskuvat voivat olla apuvälineenä, kun lapsen kanssa keksitään omaa satua. Lapsi voi kertoa värittäessään, mitä kuvassa tapahtuu. Häneltä voi kysyä johdattelevia kysymyksiä ja lapsen tarinan voi kirjoittaa muistiin.

Meillä on tänä syksynä värityskuvien kautta syntynyt monta upouutta eläintarinaa, joissa yleensä kaiken pelastaa Ryhmä Hau.

Värityskuvan ei tarvitse olla valmis. Se voi olla alku, josta lähdetään kehittelemään oma uutta tarinaa. Ääriviivojen sisällä pysyminen voi olla tehtävä, mutta kuvaa voi jatkaa ja sen ympärille voi piirtää lisää.

Värityskuvilla voi käsitellä tunteita. Library of Feelings-värityskuvakirja on julkaisemistaan vaille valmis. Se on suomalainen upouusi tunnevärityskirja, jossa eläinhahmot ilmaisevat tunteita. Sitä saa jo tilata ennakkoon. Saimme iloksemme muutaman värityskuvista väritettäväksi. Niihin rakastui niin isosisko, pikkusisko kuin minäkin. Niiden kautta olemme saaneet käsiteltyä tunteita ja miettineet, miten voi tunnistaa toisen naamalta erilaisia tunteita.

Kaupallisten ja jo kuluneidenkin värityskuva-aiheiden sijasta suosittelen Library of Feelingsin lisäksi erityisesti Värinautteja ja Tarinatädin värityskuvia – sekä ihan itse lapselle värityskuvien piirtämistä!

Tarinatäti piirtää värityskuvia lasten toiveiden mukaisesti ja häneltä voi saada juuri sellaisia värityskuvia kuin toivookin.

Värinauteilla on värityskuva-aiheisia tarinoita, väritettävät kirjaimet ja ihania väritysaiheisia ilmaisia joulukalentereita sivuillaan. Heillä on myös monta hauskaa ideaa, kuinka värityskuvia voi käyttää luokassa, parityöskentelyssä ja yksin.

Värittämisestä voi aina oppia uutta ja sen hauskuuden voi löytää niin iso kuin pieni – sitä kannattaa kokeilla koko perheen voimin.

KIUKKUKOULU: kuinka lapsi oppi kohtaamaan oman kiukkunsa

Meillä kiukutellaan. Aamuisin housut ovat ihan väärät. Aamupalaksi pitäisi saada herkkuja. Päiväkotiin menisi mieluummin autolla kuin kävellen. Jalatkin ovat liian painavat. Kotiin haetaan väärään aikaan, joko liian aikaisin tai liian myöhään. Kotona isosisko ärsyttää. Tablettiajan rajoittaminen kiukuttaa. Tabletilla saa pelata vain oppimispelejä. Ruoka ei ole tarpeeksi pikaruokaa. Leikki ei maita. Tylsääkin on. Hampaiden pesu kiukuttaa. Iltasatu on liian lyhyt. Iltapususta emme kiukuttele.

Oma suhtautumiseni kiukkuun on salliva. Meillä kaikki tunteet ovat sallittuja tunteita: saa olla iloinen, saa olla surullinen, saa olla vihainen ja saa pelätä. Kiukku on sallittu tunne meillä kotona ja päiväkodissa. Usein sanoitan sen lapsen kanssa: “Sinä olet selvästi kiukkuinen.” Mutta aina arjessa se sanoittaminen ei riitä siihen, että tunteesta pääsee myös yli.

Eräänä iltana iltapusun aikaan lapsi kysyi: “Miksi mua aina kiukuttaa?”. Jäin miettimään asiaa toviksi.

Mietintä tuotti tulosta ja ihanan yhteistyön. Pääsimme lapsen kanssa mukaan Kasvun Taian Villipedon Naamarit-tunnetyöpajaan, jossa käsitellään kiukkua leikkien ja tehtävien kautta. Voi kuinka lapsi olikin siitä onnellinen ja kertoi pihalla kavereille ja esikoulussa pääsevänsä ikiomaan Kiukkukouluun!

Niinpä me yhtenä sunnuntaina muutaman muun vanhempi-lapsi-parin kanssa astuimme sisään Villipedon Naamarit-tunnetyöpajaan. Meitä molempia jännitti.

Aluksi lapset saivat valita tunnetilaansa kuvaavat kortit. Pian etsittiin nallekorteista kiukkua ja näytettiin keholla, miten kiukku näkyy. Sitten mietittiin kiukkuun syitä – yllättäen kaikilla oli samoja syitä. Opimme siitä, miksi kiukku tulee. Opimme lapsen aivoista ja siitä, että kiukku on tunne ja on tapoja kesyttää kiukku.

Nyt tiedämme, miten hengittää kiukkumme pois vähän paremmin. Osaamme nyt hengittää kuin pikkulinnut ja kuin karhut. Avuksi syvään hengitykseen Kasvun Taialla oli mielettömän hieno hengityspallo, jonka lapsi tunnisti lelukaupasta tutuksi kiinnostavaksi leluksi, jolla hän nyt sai rauhoitettua hengitystään.

Lapsen mielestä työpajan paras osuus oli, kun hän antoi omalle kiukulleen naaman ja teki kiukusta villipedon naamarin. Hän oli hyvin tarkka siitä, mitä värejä ja kuvioita naamarin pitää sisältää. Naamari on nyt kotona aina valmiina seuraavia raivareita varten.

Työpaja loppui ihanaan satuhierontatuokioon, jollaista lapsi vaati jo kotona. Onneksi saimme nuo työpajassa tehdyt satuhieronnat myös kotiin.

Ennen kaikkea tuo työpaja oli meille ikioma yhteinen hetki ilman arjen kiirettä. Eräs äiti tunnetyöpajassa kommentoikin, että jokaisen vanhemman tulisi saada kokea tämä työpaja yhdessä lapsensa kanssa. Samaa mieltä olen minä. Pieni yhteinen työpaja oli meille iso askel yhteisessä arjessamme.

Seuraavana viikonloppuna lapsi kysyi: “Mennäänkö me taas kiukkukouluun?”. Selvästi hän piti tunnetyöpajasta myös.

Kasvun Taian tunnetyöpajoja järjestetään vielä tänä syksynäkin ja mukaan mahtuu, niihin pääsee ilmoittautumaan täältä:http://www.kasvuntaika.fi/kurssit/tunnetaito/
Kasvun Taialla on myös alkamassa ihana uusi Myönteisiä keinoja kasvatukseen-verkkovalmennus, johon olen itsekin osallistumassa: http://www.kasvuntaika.fi/valmennus/kasvatus/