Aamulla pakkasin metsäretkireppuamme. Innoissaan meistä pienin lauloi retkilaulua ja odotti lähtöä metsään. Hän ihmetteli, mitä kaikkea mukaan pakataan. Päiväkodin porteista hän lähti iloisena, käsi kädessäni. Matka uuteen metsäkohteeseen oli lyhyt, mutta sinne saapuessamme hänelle iski pelko – metsäpelko.
Tuo pieni metsäretkeläinen pelkäsi ja reaktio oli hyvin vahva. Kyyneleet valuivat ja huuli väpätti. Mutta metsässä kaikki tunteet ovat sallittuja. Myös metsäpelko.
Lue myös: Pienten kanssa metsässä - vinkkejä metsäretkille pienten kanssa
Pienin askelin kohti metsää
Tuon pienen metsäretkeilijän vahva reaktio herätti minussa muiston, jonka olin jo melkein unohtanut. Vuosia sitten retkeillessäni lapsiryhmän kanssa ihmettelin, kuinka he pysähtyivät retkellä aina saman pitkän heinikon kohdalla. Ihmettelin, kunnes itse pysähdyin samassa kohdassa ja sidoin kengännauhani. Olin lasten korkeudella ja näin sen, mitä he näkivät. Heille se pitkä heinikko oli suuri viidakko, jonka minä olin nähnyt aina tähän asti vain ylhäältä käsin.
Pienen metsäpelkoisen metsäretkeilijän kanssa minä tein, kuten heinikkoa ihmetelleiden seikkailijoiden kanssa vuosia sitten. Menin istumaan viereen. Katselin uutta metsää hänen kanssaan ihmetellen ja tutkistellen – ja toden totta, tämä metsä oli erilainen kuin se, jossa hän oli tottunut kanssamme retkeilemään. Puut olivat erilaisia, kasvisto oli erilainen ja polkukaan ei ollut samanlainen.
Metsään tutustutaan varhaiskasvatuksessa jo niiden pienimpien kanssa. Lähimetsät tulevat vähitellen tutuiksi pienin askelin. Puiden juuriin kompuroiden, kannoilla istuen ja pieniä yksityiskohtia tutkien yhdessä turvallisen aikuisen kanssa. – Mutta kun kohteeksi valitaankin uusi metsä, on tutustuttava uudestaan pienin askelin.
Jokainen pieni seikkailija ei ole yhtä hurjapää ensi kertaa uudessa metsässä. Jotkut tarvitsevat aikaa tutustua, ihmetellä ja olla lähellä aikuista. Jokainen saa tutustua metsään juuri omalla tavallaan.
Olin innoissani retkestämme unohtanut, kuinka pienin askelin meidän onkaan lähdettävä liikkeelle. Mutta enää en unohda. Seuraavalle retkelle valmistaudumme paremmin. Tutkimme metsää ensin kauempaa ja annamme vielä enemmän aikaa ihmettelylle, kummastelulle ja tietysti kaikille tunteilla.
Ehkä jo ensi retkellä tuota pientäkään metsäpelkoista retkeilijää ei pelota niin paljoa. Tai ainakin hän tietää, että vaikka pelkäisi, on hänellä matkassa mukana turvallisia aikuisia tukemassa juuri hänen luontosuhteensa kasvua.
Lue myös: Luontosuhde on parasta, mitä voit antaa ja saada
Metsäpelko – mistä sellainen tulee?
Metsä voi pelottaa monestakin syystä. Osa ei ole tottunut metsäilyyn. Osaa metsässä pelottavat punkit, käärmeet, ötökät – ja jopa kaikki metsän satuolennot. On metsiä, jotka ovat susien ja karhujen koteja – ja tiettyyn vuodenaikaan niitä kannattaakin välttää ja antaa eläimille tilaa.
Metsä on myös hyvin pimeä yöllä. Katuvalot puuttuvat. Metsä on samaan aikaan hyvin hiljainen ja silti täynnä öisiä ääniä. Sellainenkin voi pelottaa.
Lapsilla metsäpelko voi olla opittua. Jos vanhempi tai kasvattaja ei viihdy metsässä, lapsi aistii sen nopeasti. Jokainen lapsi ansaitsee metsästä innostuneen aikuisen tukemaan metsäseikkailuiden, metsäilyn ja luontosuhteen kasvamista.
Aikuisilla pelkoa voi vahvistaa amerikkalaiset kauhuelokuvat, joiden tapahtumapaikaksi on valikoitunut metsä. Osa ei vaan viihdy metsässä – eikä tosiaankaan jokaisen tarvitsekaan olla yhtä metsäintoilija kuin itse olen.
Metsäpelosta on hyvä puhua ääneen ja miettiä sen syitä. Pelko ei ole mikään kielletty puheenaihe, mutta voi lieventyä, kun pelkonsa kohteen kohtaa tai tunnistaa.