Päiväkotilapsesta esikoululaiseksi – mitä pitää osata, kun aloittaa eskarin?

Viime viikolla saatoin 17 ihanaa esikoululaista kohti uusia seikkailuita, eli siis koulutielle.

Viime syksynä tapasin heidät ensimmäistä kertaa. Osaa heistä jännitti, toisia jopa pelotti, tämä alkava eskarivuosi. Pian jännitys helpotti, kun löytyi ystävä ja toinenkin, opettajatkaan eivät olleet niin pelottavia, ja selvisi, että tämä eskarihan on mukavaa opittavaa. Syksyn, talven ja koko pitkän kevään olen saanut olla tuon mahtavan joukon eskariope – enkä muuta olisi voinut toivoakaan.

Me ehdimme tänä vuonna tehdä paljon. (Tästä, te uusien eskarilaisten vanhemmat, voitte saada muutaman vinkin, mitä esikouluaikana tehdään)
Olemme seikkailleet lähellä ja kaukana: avaruudessa, Ateneumin tauluissa, lähimetsissä ja uimahallissa.
Olemme olleet supersankareita ja löytäneet itsetehtyjen viittojen lisäksi omat vahvuutemme: ne salaiset supervoimamme, jotka löytyivät yllättäen sisältämme.
Olemme oppineet metsässä ja KOSKAAN aikaa ei ole ollut tarpeeksi kaikille leikeille.
Olemme harjoitelleet kirjaimia, säveliä, numeroita, mutta etenkin kaveritaitoja.
Olemme oppineet oikean ja vasemman, ja siinä sivussa vähän oikeaa ja väärää.
Olemme kiittäneet, pyytäneet anteeksi ja oppineet yhdessä, että aina ei tarvitse olla oikeassa.
Lukemistakin olemme oppineet leikkiessämme ja ainakin itsetekemämme sarjakuvat osaamme jo ulkoa.
Olemme auttaneet toisia ja pyytäneet apua.
Olemme oppineet leikkimään yhdessä, sopimaan riitamme, odottamaan omaa vuoroamme ja uskomaan omiin taitoihimme.

Voi, kuinka nuo pienet ihmiset ja kannustava luova työparini ovatkaan kasvattaneet minua opettajana, tiedonhakijana ja seikkailijana.

Kun nuo tulevat koululaiset jo kirmaavat kesälaitumille, kurkistelevat eskariryhmän ovella joviisivuotiaat tulevat esikoululaiset vanhempineen täynnä kysymyksiä tulevasta eskarivuodesta. Itse en ole ensi lukukaudella eskariope vaan leikki-ikäisten metsäryhmän lastentarhanopettaja, mutta saan seurata eskarivuotta todella läheltä, kun pienempi minityyppimme aloittaa elokuussa esikoulun.

Kysymys, jota uusien eskarilaisten vanhemmat kysyvät, on: ”Mitä eskarissa pitää osata?”

Rauhoitellessani omaa, ja muiden vanhempien, mieltä kirjoitin minityypin kanssa listan eskariodotuksista – ja siitä, ovatko ne totta. Omaa pientä uutta eskarilaistamme ei kuulemma jännitä tuleva ollenkaan, mutta listaa oli mukava tehdä joka tapauksessa.

RAKAS UUSI ESKARILAINEN, NYT KUN ALOITAT ESKARIN:

 sinun ei tarvitse vielä osata lukea: kirjaimiin tutustutaan leikkien ja pelien kautta yhdessä.
– sinun ei tarvitse osata kertotauluja: ne tulevat vasta 2. luokalla koulussa ja numeroihin tutustut eskarissa leikeissä ja peleissä.
– sinun ei tarvitse olla paras kaikessa: eskarissa ei kilpailla taidoilla, tiedoilla ja paremmuudella, vaan opitaan kuuntelemaan sääntöjä ja toimimaan ryhmän jäsenenä.
 ota mukaan:
– kengät, joissa voi juosta pihalla
– oppimisen intoa
– leikkitaitoja
– vaihtovaatteet
– vähän seikkailumieltä
– saavu sellaisena ihanana, innokkaana, jännittyneenä lapsena kuin olet – olet juuri sellaisena tervetullut.

Esikoulua varten on hyvä harjoitella pikkuisen omatoimisuutta, vessassa käyntiä,  vaatteiden pukemista ja riisumista ihan itse ja syömistä haarukalla ja veitsellä. Perunoiden kuorimista, kengännauhojen solmimista ja tarjoittimen kantamista harjoitellaan kyllä yhdessä.

Ennen uutta eskarivuotta me lomailemme tovin, seikkailemme räkä poskella metsissä ja nautimme kesästä sellaisena kuin se tänä vuonna on.

Ihanaa uuden alun odottamista kaikille tulevien eskareiden ja koululaisten perheille!

ANNA SEN SOIDA: kuinka lapsesta kasvatetaan musikantti

Jouluaattona meidän perheemme maailma mullistui. Meille muutti perheenjäsen, joka on muokannut viikkojamme, iltojamme ja arkeamme täysin. Meillä ei enää riidellä kumpi saa valita televisio-ohjelman. Nyt meillä kinastellaan siitä, kumpi saa soittaa. Meille muutti piano.

Pieni, kevyt sähköpiano kiinnosti molempia lapsia heti ensi näkemällä. Sitä tutkittiin läheltä ja kaukaa. Toinen alkoi heti soittaa omia sävelmiään, toinen katsoi kaukaa ja mietti.

Ensimmäiset viikot menivät, kun toinen soitti ja toinen katseli kauempaa. Sitten keksimme hankkia tablettitietokoneeseemme Yousican- sovelluksen, joka opettaa pelillisesti pianonsoittoa. Ja kas, niinpä tuo toinen ihana pianoa tarkkaillut lapsi istuutui pianon ääreen – ja alkoi soittaa. Ja kuinka hän soittikaan. Tunnit vierivät, kädet väsyivät, mutta tyttö vain soitti ja soitti. Pää oli avattu.

Tammikuussa alkoivat pianotunnit. Iloksemme ja onneksemme meillä käy kotona keskiviikkoiltaisin ihana, lempeä ja kannustava piano-opettaja opettamassa lapsille musiikin teoriaa ja pianonsoittoa värikoodein The Colour Keys– menetelmällä. Piano koristeltiin värikkääksi heti aluksi ja jokaisella pianotunnille kuuluu naurun ja oivaltamisen riemua. Keskiviikkopäivät ovat nykyään suosikkejani. Se into, joka soittotunneilla ja etenkin soittotuntien jälkeen lapsissani on, on mieletöntä.

”Hei, kuuntele, mä soitan ihan itse rokkimusiikkia!”

Sydäntalven aikana meistä on tullut aikamoinen von Trappin perhe. Lapset toivovat lelukaupan sijasta retkeä musiikkikauppaan. Pianon jälkeen meille on muuttanut myös ukulele, kitara, djembe ja triangeli. Kantele meillä jo on ollut jo pidempään. Kitaransoittoakin harjoitellaan saman Yousican- sovelluksen kautta ja voi kuinka hauskaa onkaan oppia soittamaan ensimmäinen kokonainen laulu, jota sisko voi säestää djembellä!

Unilauluja pienempi lapsista laulaa itselleen joka ilta yöpusujen ja iltasadun jälkeen. Hän laulaa päivän tapahtumista, radiosta kuultuja sävelmiä ja omakeksimäänsä kieltä. Kun unilaulu loppuu, kuuluu onnellinen uninen tuhina.

Isosiskollakin omat laulut ovat hallussa. Hän kuuntelee kuulokkeistaan suosikkilaulujaan ja tekee niistä omia versioitaan ystäviensä kanssa. Olen ällistynyt tuon lapsen luovuudesta ja rohkeudesta. Vielä muutama vuosi sitten hän oli arka esikoululainen, jota jännitti esiintymistilanteet. Nyt tuo sama lapsi tanssii ja laulaa luokkansa edessä, bussipysäkillä ja etenkin suihkussa. Pianonsoitto tulee hänestä kuin luonnostaan ja onpa ensimmäinen oma sävellyskin jo tehty.

Musiikkikasvatus ei ole mikään turha juttu. Musiikin oppimisen kautta voi oppia vaikka mitä. Musiikin rytmeissä oppii huomaamatta matematiikkaa. Huomaamattaan laskee tahtia, lukee sointuja, tunnistaa nuotit toisistaan ja päättelykykykin harjaantuu. Aivoihin syntyy uusia synopseja, kun sormet oppivat toimiman eri tahtiin.  Viime syksynä tutkittiin kuinka suomen kieltä oppii parhaiten laulamalla – tämä toimii erittäin hyvin suomea vieraana kielenä opettamisen keinona.

Lapsi tarvitsee musiikin oppimiseen mahdollisuuksia kokeilla eri soittimia, eri soittotyylejä ja eri tapoja soittaa. Joskus pianoa on vain hauskempaa soittaa varpailla kuin sormilla. Kokeilemisen kautta voi löytää oman mielenkiintonsa kohteen.

Lapselle musiikin mahdollisuuksien tarjoaminen vaatii kasvattajalta usein kuuloaistin venyttämistä, malttia ja aikaa. Osta itsellesi vaikka kuulokkeet tai kokeile itse soittamista. Soittaminen kannattaa aina, se vie ajatukset hetkeksi pois kaikesta muusta ja antaa hienoja mahdollisuuksia oppia uutta. Tämän päivän musiikin opiskelu on hauskaa, eikä into lopu Aaronin ykkösen Keinuun, kuten perheemme vanhimmalla musikantilla.

OODI TYLSYYDELLE: mitä lapset ja aikuiset voivat oppia tylsyydestä?

Vapaapäivä eikä mitään tekemistä. Arki, joka on täynnä aikatauluja sekä kokoajan menemistä ja tulemista, saakin hetkeksi tauon. Kiireestä toiseen kiireeseen juokseminen pysähtyy. Mitä silloin tapahtuu, kun ollaan vaan hetki ilman menoja, suunnitelmia ja viriketulvaa? Vierestä kuuluu kissamainen maukaisu: ”TYLSÄÄ!”

Eikö ole mitään tekemistä? Minityyppi ehdottaa ensimmäiseksi ratkaisuksi tylsyyteensä iPadia tai televisiota. Hän on suunnitellut viettävänsä televisiohetken, joka saattaisi venyä pidemmäksikin hetkeksi. Se vasta tylsää – ja helppoa – onkin, että tylsyys ratkaistaan televisiolla ja muilla laitteilla. Keksittäisiinkö jotain muuta? Toki voin mennä helpointa reittiä ja antaa luvan ruutuaikaan, mutta päätän antaa lapselle ja tylsyydelle omaa tilaa.

Tylsyys ei ole vaarallista. Tylsyydellä on vain kylmä kaiku. Itse asiassa se, että osaa vain olla, on tärkeä taito, jota me aikuiset harjoittelemme meditaatioilla ja monilla läsnäolotaito- eli mindfulness-kursseilla. Painotamme läsnäolon tärkeyttä ja haaveilemme pysähtymisen taidosta. Jos lapset oppivat sen jo pieninä, heillä on taitoja tylsyydestä tai omasta ajasta, jos sen voisi positiivisimmin ilmaista, nauttimiseen myös aikuisina.

Minityyppi murahtaa ja katsoo vihaisesti. Olenhan pilannut hänen suuren suunnitelmansa televisiopäivästä. Nyt jäävät poniohjelman uusinnat näkemättä. Tylsyys ei ole kasvattajan syytä eikä siitä tarvitse ottaa syyllisen viittaa harteilleen. On kuitenkin hyvä muistaa, että me aikuiset olemme lapsille malleja toiminnallamme. Miten me itse toimimme tylsyydessä, on se tapa, jolla lapsetkin oppivat tylsyydessä toimimaan. Jos näprään puhelinta tai kanavasurffaan sohvalla televisiota, varmasti minityyppikin toimii pian samoin.

Menee hetki ja huomaan, että minityyppi on keksinyt rakentaa peitoista ja tyynyistä majan ja kikattelee onnessaan majassaan. Hän on intiaani ja pyytää mukaan leikkiin, sillä tarvitaanhan leikkiin iso-intiaanikin, joka osaa intiaanihuutoja. Tylsyys on usein juuri se oikea tapa aktivoida mielikuvitusta sillä niin aikuisen kuin lapsenkin mielikuvitus tarvitsee tilaa ja aikaa ilman jatkuvia virikkeitä ja ärsykkeitä. Tylsyys saa tekemään, keksimään ja luomaan itse – joskus myös huutamaan intiaanihuutoja keskellä olohuonetta. Jos lapselta loppuvat ideat kesken (harvoin käy näin), ruokin hänen mielikuvitustaan ja autan häntä keksimään uutta. En anna valmiita malleja vaan ohjaan itsekeksimisen intoon.

Kun tulee ”tylsä” hetki, olemme keksineet tapoja tehdä niistä yhteisiä hetkiä. Leikimme yhdessä. Saunomme yhdessä. Iltaisin köllimme koko perhe sängyllä ja keskustelemme elämästä. Lautapeleistä on tullut meille myös mukava yhteinen tylsyyden ratkaisu. Olemme oppineet monien pelien kautta nauramaan, pettymään ja olemaan yhdessä myös ilman kiirettä ja aikatauluja. Lautapelejä voi muuten lainata myös kirjastosta, ainakin täällä pääkaupunkiseudulla.

Sitä lapsi tarvitsee. Tilaa. Aikaa. Mahdollisuuksia. Kun lapsi oppii, ettei tylsyys ole paha asia vaan mahdollisuus, silloin tylsyys tukee lasta olemaan utelias, leikkisä, kiinnostunut ja luottavainen itseään kohtaan. Sellaisia taitoja minä haluaisin jokaisen lapsen oppivan.

Me aikuisetkin voimme oppia tylsyydestä. Se, ettei tee hetkeen yhtään mitään ja antaa itselleen tilaa ja aikaa vain olla, on arjen meditaatiota. Anna hetki itsellesi. Sinä ansaitset sen.

Lentopusuissa on taikaa: 8 asiaa, jotka voivat helpottaa päivähoidossa aloittamista

On taas syksy. Pienet päiväkotireput pakattuina kuljemme aamuisin kohti päiväkotejamme, minityyppi ensin omaansa ja minä sitten omaani. Matkalla kummastelemme jalkakäytävälle kuollutta siilivauvaa ja suunnittelemme sille hautajaisia. Metsän kautta oikaistessamme saatamme nähdä ison kärpässienen, jonka alta emme löydä mörrimöykkyä, vaikka lastenlaulu niin lupaakin. Lyhyeen matkaan kuluu paljon aikaa, mutta se on yhteistä aikaamme. Opettelemme pääsemään aamukiirekiukuista eroon ja ainakin kerran viikossa siinä onnistummekin jo.

Kummankin päiväkodin pihalla kuuluu itku. Se on syksyn itku – ja se on kovin normaalia. En säikähdä sitä, eikä päiväkotikonkarilapseni myöskään. Joskus lapsen tapa näyttää se, että rakastaa ja ikävöi vanhempaansa, on näyttää se päiväkodin eteisessä itkupotkuraivareina. ”Älä jätä mua tänne!” riipii jokaisen vanhemman sydäntä. ”Anna vielä yksi pusu!” on pyyntö, josta on vaikea kieltäytyä. ”VILKUTA MULLE IKKUNASTA!” on tärkeä käsky, jota ei saa sivuuttaa.

Surusilmäiset vanhemmat päiväkodin parkkipaikalla ovat syksyn tuttu näky. Tekee mieleni halata niitä vanhempia ja kertoa, että se on ihan normaalia. Monella meistä on sellainen päiväkotitaipaleen aloitus. Monella on muistot omasta päiväkotielämästään kummittelemassa takaraivossa. Joillakin meistä se on ensimmäinen kerta, kun jättää lapsen vielä tuntemattoman kasvattajan käsivarsille.

Päiväkodin aloittaminen ei ole aina helppoa, mutta on asioita, jotka voivat helpottaa päiväkotiarjen aloittamista:

  1. Aloittamisen ei tarvitse tapahtua heti ensimmäisenä päivänä, ellei aikataulunne sitä vaadi. Sopikaa päiväkodin kanssa aloittavanne harjoitellen. Käykää ensin tutustumassa päiväkodin pihaan, sitten ryhmään ja vielä ryhmän arkeen yhdessä lapsen kanssa. Päiväkotielämää voi harjoitella päivästä muutamaan viikkoon riippuen päiväkodin ja kunnan tavoista.
  2. Pahimpia on aamut, laulaa Maija Vilkkumaa. Niin se on monella muullakin perheellä. Aamuherätykset tuntuvat kuin heräisi keskiyöllä. Vaatteet eivät mene päälle oikeinpäin tai sitten ollenkaan. Itkettää. Surettaa. Kiukuttaa. Kiirekin tulee. Se on normaalia. Aamuja voi helpottaa sanoittamalla lapselle aamun toimintajärjestys tai kuvittamalla toiminta. Meillä kotona leikilliset vaatteenpukemiskisat toimivat usein. Voittaja saa palkinnoksi pusun.
  3. Keksikää lapsen kanssa yhdessä tapa, jolla vanhempi jättää lapsen päivähoitoon ja jolla lapsi pääsee aloittamaan päiväkotipäivänsä. Lentosuukko ikkunassa. Vilkuttaminen ovella. Halaus. Ja tehkää siitä rutiini. Kun lapsi oppii sen teidän yhteisen paikkanne ja tapanne, päiväkodilta lähteminen helpottuu.
  4. Pakatkaa päiväkotireppuun mukaan kuva perheestänne tai lapselle tärkeistä ihmisistä. Jos ikävä päivän aikana iskee, tuttu ja turvallinen kuva helpottaa usein. Päiväkodilla on varmasti kasvattaja, joka lohduttaa lasta ikävän tullen ja ottaa syliin.
  5. Päiväkodissa kukaan ei vie sinun rooliasi. Sinä olet lapsesi vanhempi. Päiväkodissa kasvattajat ovat ammattikasvattajia, jotka hoitavat monen vanhemman lapsia. Jokainen päiväkodin lapsi, myös sinun lapsesi on heille tärkeä ja ihana juuri sellaisena, kun hän on, mutta rooliasi vanhempana kasvattajat eivät ole anastamassa.
  6. ”Kysymällä opin” on yksi eskarisääntömme tänä vuonna. Tyhmiä kysymyksiä ei ole. Kaikkea ei tarvitse tietää, kun aloittaa päiväkodin. Päiväkodin henkilökunnalta saa aina kysyä, jos jokin askarruttaa.
  7. Luota päivähoidon kasvattajiin. He ovat kasvattaneet monta lasta vauvasta koulureppuselässä lähtevään koululaiseen. He ovat kasvatusalan ammattilaisia. Heille sinun lapsesi ja hänen kasvunsa on tärkeä.
  8. Kun haet lastasi hoidosta ja kysyt häneltä, miten hänen päivänsä on mennyt – älä ihmettele jos vastaukseksi tulee ”en mä muista mitä me tehtiin”. Joskus kokonainen pitkä päiväkotipäivä tuntuu lapsesta kuin olisi yksi päivä ennen päiväunia ja toinen päivä sen jälkeen, joten kaikkea lapset eivät aina muista tai kiinnostu kertomaan. Päivä on täynnä tekemistä, oppimista ja tunteita. Isokin ihminen unohtaisi osan tapahtumista. Lapselle päivän tärkein hetki voi olla juuri se, että näkee sinut hakemassa häntä ja kaikki muu unohtuu.

Ja lohdutukseksi haluan vielä sanoa, että se helpottaa kyllä, mutta voi viedä vähän aikaa. Päivähoidossa aloitus on kasvattava ja opettavainen kokemus niin lapsille kuin vanhemmillekin.

Metsä on meille ihmemaa

Lapseni ovat onnellisimmillaan metsässä. Sitä he eivät kyllä myöntäisi helpolla, mutta totta se on. Olen kovin rakastunut kansallispuistoihin ja pieniin seikkailumetsiin – ja perheeni myötäelää sitä rakkautta. Yleensä saan houkutella koko perhettä metsään eväsleivillä ja seikkailutarinoilla. Joskus vastauksena kuuluu kiukkuinen: ”Miksi me mennään metsään, kun kaikki kaverit pääsee HopLopiin?”. Metsään saapuessa kaikki kiukut unohtuvat. Löytyy joka kerta erilainen seikkailu. Ihmemaa. Ja kaksi onnellista lasta ja aikuista.

Minä vietin lapsuuteni juosten räkä poskella ympäri lähimetsiä etsien kaiken maailman satuolentoja ja aarteita. Minun äitini vietti oman lapsuutensa samoilla tavoilla. Niinpä ei ole ihme, että minityypit ovat kanssani oppineet samoille tavoille. Metsä on meidän ikioma salainen huvipuistomme, löytöretkien päämäärä, rauhoittumispaikka, leikkikenttä. Se on juuri sitä, mitä haluamme sen olevan. Ja sen rajoina ovat vain mielikuvituksen rajat. Ja onneksi lasten mielikuvituksella harvoin on rajoja.

Vietimme eilen päivän mustikkamaitojahdissa metsässä. Seikkailijoilla oli mukana pienet purkit ja isot suut. Aarrejahtimme saaliina olivat siniset ja punaiset timantit, mustikat ja metsämansikat. Kuului onnenkiljahduksia, kun löytyi yksi jos toinenkin marja. Suurin osa marjoista löysi suuhun, muutama purkkiinkin. Pian mustikat saivat oman kuninkaansa ja kuningattarensa ja alkoi mustikkasatuleikki. Satumaailma kasvoi ja lopulta lapsia sai houkutella taas kerran metsästä takaisin kotiin.

Ihana melkein-tokaluokkalaisemme pohti mustikoita poimiessaan sitä, miten paljon metsämustikat maksavatkaan lähikaupassamme – ja kuinka hauskaa niitä on täällä poimia. Rahan arvo alkaa selvitä pienelle koululaiselle vähitellen ja yleensä vertailukohtina ovat hänen suuresti ihailemansa Monster High-nuket. Siksipä mustikkarasioiden hinnatkin saivat pian aikaan syvällistä pohdintaa: ”Siis muutaman pienen mustikkarasian hinnalla saisi Monster High-nuken? Mutta näitähän saa poimia täällä ilmaiseksi, eikä se edes ole tylsää. Nämä mustikat kasvaa täällä – eikä missään metsässä kasva Monster High-nukkeja!” Pienen tovin päästä hän katseli ohikulkevia ihmisiä ja pohti jo: ”Miksi nuo ihmiset eivät tule herkuttelemaan tänne metsään? Eivätkö ne tiedä, että ihan niiden vieressä on tämmöinen ihana paikka?”

Onnekseni ja suureksi ilokseni saan nauttia metsästä myös työssäni. Päiväkodin arkeen kuuluvat tärkeänä osana metsäretket, niin isoille kuin pienillekin. Eskareillani tulee olemaan ensi syksynä kerran viikossa metsäretki lähimetsään. Monelle heistä se on vielä ihan tuntematon paikka. Haluan antaa pienille oppijoille mahdollisuuden tutustua metsän ihmemaahan. Joka vuosi löytyy joku, joka sanoo syksyllä ”Ääh, tylsää, miksi pitää mennä metsään? Mitä muuta kuin jotain puita siellä muka on?”, mutta se muuttuu joka vuosi lauseeksi: ”Ope, milloin me mennään taas sinne salaiseen huvipuistoon?”.

Tosiasiassa olen yhtä innoissani metsäretkistä kuin jokainen pienistä oppijoista. Metsäpäivät ovat täynnä satumaailmaa, seikkailuita ja vapautta oppia kirjoihin kangistumatta. Metsässä voi oppia helposti numerot, kirjaimet, uudet ja vanhat leikit ja etenkin rauhoittumaan. Metsäpäivien suunnittelu vaatii meiltä opettajilta mielikuvitusta, kykyä heittäytyä mukaan leikkiin ja osallistumista. Ilokseni pääsen ensi syksynä Vantaan Luontokoululle oppimaan ulkoeskarin ja metsäeskarin hyvistä ideoista vielä paljon uutta.

Yksi iso tärkeä osa metsää minulle on sen rauhoittava vaikutus. Voin olla kiukkuinen. Voin olla surullinen. Voin voida hirveän pahoin. Mutta yleensä se, että saan olla tovin metsässä eksymässä yksin tai yhdessä auttaa. Saan hengittää vapaammin. Metsä rentouttaa minua paremmin kuin mikään mielenrauhaa edistävä cd-nauha – ja olen huomannut sen vaikuttavan samoin lapsiin.

Toinen äärimmäisen ihana asia, mitä metsä opettaa, on mielikuvituksen rajattomuus ja kyky heittäytyä mukaan leikkiin. Nykypäivän eskarilaiset ovat osa jo olevinaan kovin isoja mieleltään ja monen mielestä leikkiminen ei enää kuulu heidän elämäänsä. Metsäseikkailuilla unohtuvat ne olettamukset. Kaatuneesta puusta tulee liukumäki, oksanpätkästä limborata, ison puun alle voi hyvin juosta suojaan kaatosateelta. Meillä isoilla on paljon opittavaa pieneltä metsässä leikkivältä lapselta. Olimmehan me joskus juuri samanlaisia.

Metsä ja minä kuulumme yhteen. Olen yrittänyt elää ilman metsää, mutta epäonnistunut siinä. Ihan syystä. Metsä on minun rakkauteni, eikä kovin salainen sellainen. Parasta on se, että metsärakkauden voi oppia – ja opettaa ja jakaa muille.