VIITTOMAKIELI: meidän yhteinen kielemme

Meillä on oma ”salakielemme”, minulla ja kuusivuotiaallani. Sitä me käytämme ruuhkaisissa busseissa ja muualla, ihmisjoukoissa. Sillä kielellä me ymmärrämme toisiamme aina. Se kieli on viittomakieli.

Eräänä aamuna, kun minityyppini oli 4-vuotias, hän julisti osaavansa viittoa. Hänen päiväkodissaan käytettiin tukiviittomia toiminnan ohjaamiseksi. Hän tiesi, miten viitotaan eri ruoka-aineita ja viikonpäiviä. Iloni oli suuri. Meillä oli yksi yhteinen kieli lisää.

Kuin huomaamatta on koko perheemme alkanut käyttämään tiettyjä viittomia. Ruokapöydässä saatamme pyytää maitoa puhumalla ja viittomalla samaan aikaan. Kahdeksanvuotiaani yllätti meidät viittomalla sujuvasti eri maiden nimiä, joita en osannut itsekään. Kun osaamme helpot perusviittomat, ymmärrämme myös viittovia ystäviämme paremmin ja pystymme kommunikoimaan heidän kanssaan jopa uimahallissa.

Nykyään katselemme aina välillä yhdessä viittomakielisiä musiikkivideoita ja treenaamme käsipuhettamme yhdessä musiikin soidessa. Se on meidän hauskaa yhteistä tekemistämme. Hyvin arvokasta yhteistä aikaamme.

Minulle viittomakieli on osa arkeani. Se on tällä hetkellä toinen työkieleni. Opettelin viittomaan lukioikäisenä ja sain siitä jopa muutaman opintopisteen. Monet viittomat ovat unohtuneet vuosien varrella, mutta onneksi aina voi kerrata ja oppia lisää.

Viittomakieli on yksi Suomen virallisista kielistä. Suomen kieli on moniin muihin kieliin verrattuna hyvin ilmeetön ja eleetön. Viittomakieli tuo niin aikuisille kuin lapsillekin automaattisesti kädet mukaan puheeseen. Kädet eivät liiku sattumanvaraisesti vaan niissä on viittomakieli pohjana. Se muuttaa myös tapaa, miten suomen kieltä puhutaan ja auttaa puhujaa tulemaan helpommin ymmärretyksi.

Minusta on rikkaus osata viittomakieltä. On myös etuoikeus antaa muille mahdollisuus oppia kommunikoimaan viittoen.

Päiväkodissa viittomakieli on minun ja ryhmäni lasten yhteinen ymmärryksen kieli. Kun osa lapsista tarvitsee tukiviittomia toimiakseen, näimme oikeaksi ratkaisuksi opettaa koko ryhmämme viittomaan. Näin jokainen ryhmän jäsen voi kohdata toisensa ja ymmärtää toista viittomallakin.

Me käytämme tukiviittomia. Ne ovat erillisiä sanoja irrotettuna viittomakielestä. Emme siis viito kokonaisia lauseita, vaan sanoja, joita painotamme.

Kun viitoin ensimmäisen kerran ”Saanko auttaa?” lapselle, jolla ei vielä ole moniakaan puhutun kielen sanoja – hänen silmänsä alkoivat loistaa. Yhtäkkiä me ymmärsimme toisiamme. Hän on viittonut minulle siitä lähtien. Se on valtava luottamuksen osoitus. Hän hakee apua ja turvaa ihmisistä, joiden tietää ymmärtävän häntä. On kunnia saada olla hänelle juuri sellainen luottamuksen arvoinen aikuinen.

Kun käytimme ensimmäisiä kertoja viittomia ryhmätilanteissa, ne herättivät lasten kiinnostuksen. Huidoinko vain käsiäni? Miksi juuri tämä viittoma tarkoittaa tuota sanaa? Heistä on jännittävää oppia uusia viittomia ja he oppivatkin muistamaan ne paljon minua nopeammin. Opettelemme muutaman uuden viittoman viikossa. Tällä viikolla harjoittelimme ”metsää” ja ”puuta” leikkiessämme.

Sormiviittomia opetellessamme harjoittelemme samalla äänteitä. Viiton jokaisen lapsen nimen siirtymätilanteessa, tämän vinkin opin tutulta lastenhoitajalta. Näin saan koko ryhmän huomion kiinnittymään käsiini. Jokainen heistä tunnistaa jo omat ja kaveriensa nimet, niin sormiviittomina kuin äänteinäkin.

Viittomien avulla olen luonut lapsiin kontaktin, johon en tarvitse ääntä. Tarvitsen katsekontaktin. Se vaatii minulta läsnäoloa tilanteessa. En voi vain viittoa mitä sattuu.

Viime perjantaina vietimme karaokehetkeä lasten kanssa viittoen lastenlauluja ja heistä se oli hurjan hauskaa. Heijastimme seinälle videotykillä viitottuja lastenlauluja ja he lauloivat ja viittoivat mukana. Jokainen pääsi osallistumaan – osa käsillään ja osa äänellään.

Viittomakielestä on tullut osa päiväkotipäiviämme. Me viitomme, mitä on ruokana. Me viitomme arkemme toimintoja. Kaikkia viittomia en ikinä muista, mutta ne tärkeimmät arkeni viittomat tulevat automaattisesti puhuessani.

Viittomakielen alkeiden opetteluun voi käydä kursseja, mutta on myös helppoja ratkaisuja oppia alkeita itse. Onneksemme ja iloksemme Käsipuhe-sivusto tuo jatkuvasti uusia opetusvideoita, joissa opetetaan viittomia. Niitä opettelemalla koko työtiimini on oppinut monta uutta viittomaa – ja luonut uudenlaisen yhteyden tukiviittomia käyttävien lasten kanssa.

VANHEMPAINILTA: uhka vai mahdollisuus?

Vanhempainiltojen aika on taas. Syysillat pimenevät ja iltaisin väsyttää. Lasten harrastukset ja omat menot täyttävät kalenterit. Sitten tulee kutsu lapsen päiväkodin vanhempainiltaan ja sille on raivattava tilaa kalenterista. Onko pakko?

Monissa perheissä nuo kahvintuoksuiset yhteistilaisuudet ovat jo tuttuja juttuja, mutta samalla monelle perheelle vanhempainilta on aivan uusi asia. Vaikka vanhempainillat ovat asiana tuttu, sisältö vaihtuu joka vuosi. Osallistuminen ei ole pakollista, mutta järkevää, jos haluat tietää mitä lapsesi päivisin puuhaa.

Mitä vanhempainilloissa tehdään?

Uusi varhaiskasvatussuunnitelma vaatii, että varhaiskasvatuksessa järjestetään ainakin kerran vuoden aikana vanhempaintilaisuus. Se tarkoittaa usein vanhempainiltaa tai vanhempainaamupalaa, johon vanhemmat kutsutaan osallistumaan.

Vanhempainiltoja on järjestetty iät ajat ja usein oletamme, että jokainen tietää, mikä on vanhempainilta.Asia ei ole mikään itsestäänselvyys.

Oman päiväkotiurani aikana olen nähnyt monenlaisia vanhempainiltoja. Osassa on laitettu vanhemmat leikkimään, osassa olemme tehneet yhdessä miellekarttoja, joskus on vain istuttu hiljaa kuunnellen tietotulvaa – ja osassa on keskusteltu yhdessä. Ei siis ihme, jos vanhempi ei tiedä mitä odottaa vanhempainillalta, kun toteuttamistapoja on monia.

On hyvä asia, että vanhempainiltoja toteutetaan monin eri tavoin, sillä on monia erilaisia vanhempia. Siinä missä jotkut rakastavat yhteisleikkejä, toisia ne kammottavat. Toisille kalvosulkeiset informaatioillat ovat liikaa ja eräät taas tarvitsevat niitä.

Toteutustavasta huolimatta, ennen kaikkea vanhempainilloissa on kyse sinun lapsesi ryhmästä. Siellä keskustellaan lapsiryhmästä, toiminnasta ja siitä, mitä vanhemmat toivovat toiminnalta.

Puheenaiheena on lasten jokapäiväinen arki varhaiskasvatuksessa. Joskus äänestetään yhteinen retkikohde ja muistutetaan tärkeistä päivämääristä. Puhutaan yhdessä lapsiryhmän toiminnasta, sillä sehän on syy, miksi vanhempainiltaan saavutaan ja mikä kaikkia kiinnostaa.

Vanhempainillassa paikalla ovat ne aikuiset, jotka viettävät sinun lapsesi kanssa päivät. Heidän kanssaan voi vaihtaa kuulumisia, kysyä mieltä askarruttavia kysymyksiä ja ennen kaikkea pääsee vaikuttamaan toimintaan.

Parhaimmillaan vanhempainillassa voi saada todella arvokasta vertaistukea muilta vanhemmilta. Oman lapsen vaikeat aamut voivat saada samanlaisia kokemuksia vieruskaverin vanhemmilta – asian kanssa on harvoin yksin.

Vanhempainillat ovat myös hyviä kohtaamispaikkoja muiden lasten vanhempien tapaamiseen. Kun lapsi on alkusyksyn puhunut uudesta ystävästään, jota haluaisi tavata myös päiväkotipäivien jälkeen, on hyvä tavata sen toisen lapsen vanhemmat ja sopia asiasta kasvotusten.

Millainen on hyvä vanhempainilta?

Tänä vuonna kyselin ympäriltäni, mikä tekee hyvän vanhempainillan. Sain vastaukseksi, että vanhempainilta ei saa olla kestoltaan liian pitkä. Vanhempainilta ei saa myöskään olla sisällöltään uuvuttava. Vanhempainillassa pitää olla tilaa vanhempien mielipiteille. Yksi toive oli, että olisi ihana, jos jokainen vanhempi esittäytyisi, jotta tietäisi, kuka on kenenkin huoltaja. Toivottiin myös läsnäoloa ja yhteisöllisyyden tunteen luomista. Moni näistä ideoista vastaa omaa ajatustani hyvästä vanhempainillasta.

Viime vuonna pidimme vanhempainillan, jossa näytimme videoita ja kuvia lasten ihan normaaleista päiväkotipäivistä. Jokainen vanhempi sai valita 3 asiaa, jotka haluaisi lapsensa oppivan lukuvuoden aikana. Lopuksi paljastimme, mitä heidän lapsensa olivat vastanneet. Se sopi viime vuoden ryhmämme toimintaan hyvin.

Minun ryhmässäni on muutaman viikon päästä vanhempainilta. Sitä varten kysyin lapsilta ja vanhemmilta toiveita tilaisuuden järjestämiseen. Lapsilta kysyin, mistä he toivoisivat, että puhumme ja mitä tarjoilemme. Vanhemmilta taas kysyin toiveita ajankohdasta – siis järjestämmekö vanhempainaamun vai -illan. Toiveisiin vastaamme.

Lupasin ryhmäni vanhemmille, etten laita heitä leikkimään enkä istuta heitä yli tuntia arki-iltana. Keskitymme tärkeimpään: heidän lapsiinsa ja arkeemme. Käsittelemme tämän vuoden teemojamme, jotka olemme lasten ja vanhempien kanssa keskusteluissa päättäneet. Jätämme aikaa ja tilaa keskustelulle.

Sellaiseen vanhempainiltaan minä itse haluaisin osallistua. Siksi järjestän sellaisen myös heille.

Miksi vanhempainiltoihin kannattaa osallistua?

Vanhempainiltaan ei ole pakko osallistua, mutta se kannattaa koska:

  • kyse on lapsesi asioista
  • pääset vaikuttamaan asioihin
  • pääset tapaamaan muita vanhempia
  • saat vertaistukea
  • saat kysymyksiisi vastauksia
  • saat ilmaista kahvia ja pullaa

Millaisia kokemuksia sinulla on lapsesi vanhempainilloista?

KIUKKUKOULU: kuinka lapsi oppi kohtaamaan oman kiukkunsa

Meillä kiukutellaan. Aamuisin housut ovat ihan väärät. Aamupalaksi pitäisi saada herkkuja. Päiväkotiin menisi mieluummin autolla kuin kävellen. Jalatkin ovat liian painavat. Kotiin haetaan väärään aikaan, joko liian aikaisin tai liian myöhään. Kotona isosisko ärsyttää. Tablettiajan rajoittaminen kiukuttaa. Tabletilla saa pelata vain oppimispelejä. Ruoka ei ole tarpeeksi pikaruokaa. Leikki ei maita. Tylsääkin on. Hampaiden pesu kiukuttaa. Iltasatu on liian lyhyt. Iltapususta emme kiukuttele.

Oma suhtautumiseni kiukkuun on salliva. Meillä kaikki tunteet ovat sallittuja tunteita: saa olla iloinen, saa olla surullinen, saa olla vihainen ja saa pelätä. Kiukku on sallittu tunne meillä kotona ja päiväkodissa. Usein sanoitan sen lapsen kanssa: “Sinä olet selvästi kiukkuinen.” Mutta aina arjessa se sanoittaminen ei riitä siihen, että tunteesta pääsee myös yli.

Eräänä iltana iltapusun aikaan lapsi kysyi: “Miksi mua aina kiukuttaa?”. Jäin miettimään asiaa toviksi.

Mietintä tuotti tulosta ja ihanan yhteistyön. Pääsimme lapsen kanssa mukaan Kasvun Taian Villipedon Naamarit-tunnetyöpajaan, jossa käsitellään kiukkua leikkien ja tehtävien kautta. Voi kuinka lapsi olikin siitä onnellinen ja kertoi pihalla kavereille ja esikoulussa pääsevänsä ikiomaan Kiukkukouluun!

Niinpä me yhtenä sunnuntaina muutaman muun vanhempi-lapsi-parin kanssa astuimme sisään Villipedon Naamarit-tunnetyöpajaan. Meitä molempia jännitti.

Aluksi lapset saivat valita tunnetilaansa kuvaavat kortit. Pian etsittiin nallekorteista kiukkua ja näytettiin keholla, miten kiukku näkyy. Sitten mietittiin kiukkuun syitä – yllättäen kaikilla oli samoja syitä. Opimme siitä, miksi kiukku tulee. Opimme lapsen aivoista ja siitä, että kiukku on tunne ja on tapoja kesyttää kiukku.

Nyt tiedämme, miten hengittää kiukkumme pois vähän paremmin. Osaamme nyt hengittää kuin pikkulinnut ja kuin karhut. Avuksi syvään hengitykseen Kasvun Taialla oli mielettömän hieno hengityspallo, jonka lapsi tunnisti lelukaupasta tutuksi kiinnostavaksi leluksi, jolla hän nyt sai rauhoitettua hengitystään.

(C) Heli Mäkelä

Lapsen mielestä työpajan paras osuus oli, kun hän antoi omalle kiukulleen naaman ja teki kiukusta villipedon naamarin. Hän oli hyvin tarkka siitä, mitä värejä ja kuvioita naamarin pitää sisältää. Naamari on nyt kotona aina valmiina seuraavia raivareita varten.

(C) Heli Mäkelä
(C) Heli Mäkelä

Työpaja loppui ihanaan satuhierontatuokioon, jollaista lapsi vaati jo kotona. Onneksi saimme nuo työpajassa tehdyt satuhieronnat myös kotiin.

Ennen kaikkea tuo työpaja oli meille ikioma yhteinen hetki ilman arjen kiirettä. Eräs äiti tunnetyöpajassa kommentoikin, että jokaisen vanhemman tulisi saada kokea tämä työpaja yhdessä lapsensa kanssa. Samaa mieltä olen minä. Pieni yhteinen työpaja oli meille iso askel yhteisessä arjessamme.

Seuraavana viikonloppuna lapsi kysyi: “Mennäänkö me taas kiukkukouluun?”. Selvästi hän piti tunnetyöpajasta myös.

(c) Heli Mäkelä

Kasvun Taian tunnetyöpajoja järjestetään vielä tänä syksynäkin ja mukaan mahtuu, niihin pääsee ilmoittautumaan täältä:http://www.kasvuntaika.fi/kurssit/tunnetaito/
Kasvun Taialla on myös alkamassa ihana uusi Myönteisiä keinoja kasvatukseen-verkkovalmennus, johon olen itsekin osallistumassa: http://www.kasvuntaika.fi/valmennus/kasvatus/

Pienet päiväkodissa

Tuttu lastenhoitaja kertoi kokemuksestaan aloituskeskustelusta, kun hänen päiväkodissaan aloitti 9kk vanha pienokainen. Lapsen äiti oli saanut yllättäen opiskelupaikan ja pienen oli pakko saada hoitopaikka. Äitiä jännitti jättää oma imetettävä lapsensa päivisin toisten ihmisten hoidettavaksi. Aloituskeskustelussa tuo lastenhoitaja kysyi äidiltä, miten hän suhtautuu kantamiseen ja kantoreppuihin. Kun äiti oli kertonut, kuinka lapsi viihtyy ja usein nukkuu kantorepussa, hoitaja ehdotti, miltä tuntuisi, jos hän kantaisi pientä päiväkodissa kantoliinassa. Äidin kasvoille oli tullut suuri hymy. Äiti oli helpottunut. Hänen pienokaisensa saisi turvallista läsnäoloa, syliä ja läheisyyttä päiväkodissakin. Tuo pienokainen aloitti sitten päiväkodissa kovin väsyneenä ja levottomana – niinpä lastenhoitaja oli kokeillut kantoliinaa ja ottanut lapsen kyytiin. Vauva oli rentoutunut sillä sekunnilla, hymyili vähän ja laittoi silmänsä kiinni. Ihana ammattilainen tuo lastenhoitaja!

Tuon lastenhoitajan kokemus inspiroi minua. Meilläkin aloitti tänä syksynä monta pientä. Monelle päiväkodin hoitajat ja opettajat ovat ensimmäisiä perheen ulkopuolisia ihmissuhteita. Lapsiryhmät ovat suurempia kuin perheyksiköt. Monta pientä mahtuu syliin, mutta aina ei ole jokaiselle lapselle ikiomaa syliä. Meilläkin on hankinnassa kantoreput, jotta pienimmillä olisi mahdollisuus syliin ja läheisyyteen myös ryhmätilanteissa ja retkillä.

Meidän päiväkodissamme kokeillaan tänä vuonna uudenlaisia sisarusryhmiä, joissa on 1-5-vuotiaita. Ryhmät tarjoavat pienemmille mahdollisuuksia oppia isompien toiminnasta ja isommille empatiataitojen harjoittelua. Ryhmissä lapsen on mahdollista kasvaa samojen kasvattajien kanssa esikoululaiseksi asti. Kun pieniä on ryhmässä vähemmän, 12 pienen sijasta vain 6, on pienillekin syli useammin tarjolla. Ja sitä me haluamme. On aikaa sylille. On aikaa lapsille. On aikaa leikille.

Pienien lasten päivähoidosta on ollut puhetta mediassa ja leikkipuistoissa. Onko pienten paikka kotona vai päiväkodissa? Ei pienokaisia yleensä laita kukaan päiväkotiin, ellei ole pakko – opiskelupaikka tai paluu työelämään ovat asioita, jotka monella vanhemmalla on edessä.

Se, onko pienten paikka päiväkodissa vai kotona, on perheen päätös. Päiväkoti tukee lasta kasvamaan juuri sellaisena ihanana kokonaisuutena kuin hän on. Päiväkoti tarjoaa lapselle turvallisen kasvuympäristön, ystävyyssuhteita, uusia taitoja, tukea kasvuun ja läsnäoloa.

Kun lapsi menee päiväkotiin tai perhepäivähoitoon, on niin vanhemmalla kuin lapsellakin edessä monta uutta tunnetta ja paljon kasvukipuja. Lapsi jää toiselle ihmiselle. Ammattikasvattaja ei silti ikinä vie vanhemman roolia – vanhempi on vanhempi ja hoitaja ja opettajat ovat päivähoidon henkilökuntaa, jotka antavat lapselle mahdollisuuden pedagogiseen rakkauteen kasvattamalla, opettamalla ja hoitamalla häntä päivähoitopäivän ajan.

Kotona olevan vanhemman kanssa lapsi ja vanhempi voivat saada ihania kerhokokemuksia, luoda ystävyyssuhteita asukaspuistoissa ja leikkipuistoissa sekä avoimessa päiväkodissa. Se, että on pidempään kotona oman lapsensa kanssa, ei ole hävettävä asia. Kaikilla vain ei ole siihen mahdollisuutta, kun työ, opiskelut ja vanhempainrahan loppuminen ohjaavat kohti päiväkotimaailmaa.

Pienetkin saavat päiväkodissa laadukasta varhaiskasvatusta, mutta oman kasvutasonsa mukaista sellaista. Pientenkin päiväkotielämään kuuluu kasvatusta, opetusta ja hoitoa. Pienet eivät opettele päiväkodissakaan lukemaan tai tekemään kärrynpyöriä. He harjoittelevat arjen taitoja, leikkitaitoja ja ryhmätaitoja. Ruokailutilanteissa kokeillaan ja vessassa katsomaan mallia viereisellä potalla istuvalta. Pienin askelin heistä kasvaa ihania isoja päiväkotilaisia.

Kasvaapa pieni lapsi kotona, perhepäivähoidossa tai päiväkodissa, ihana hänestä tulee joka tapauksessa.

Onko pakko maistaa? – Ruokakasvatusta päiväkodissa ja kotona

Alkoi uusi syksy ja päiväkodilla minua ilostuttaa ihana uusi päiväkotiryhmä, jossa on tuttuja lapsia viime vuodelta, mutta myös monta uutta. Lasten aloituskeskusteluissa keskustelimme arjesta: aikatauluista, ulkoiluista, lepohetkistä – ja syömisestä. Ruokailuun liittyy vanhemmilla ja lapsella monta suurta kysymystä: ”Entä jos ei syö?” ”Entä jos ei ole nälkä lounasaikaan?

Onko pakko maistaa?

Ymmärrän hyvin, miksi vanhempia kiinnostaa ruokailu. Onhan se elintärkeä toiminto. Lisäksi 0-5-vuotiaana kehittyvät koko elämän mittaiset ruokailutottumukset. Aihe on siis hyvinkin tärkeä meistä jokaiselle.

Tuli ensimmäinen yhteinen lounashetkemme. ”HYI, EN TYKKÄÄ!”, huudahti heistä yksi ja odotti reaktioani. Toinen lapsi seurasi tilannetta ja kommentoi lempeästi: ”Ei se mitään. Täällä ei ole pakko maistaa.”

Totta se on. Me emme pakota lasta syömään. Kannustamme maistamaan uusia makuja, kehumme, kun hän kokeilee – hurraamme, kun lapsi yrittää syödä ihan itse – mutta me emme pakota.

Minulle on tärkeää se, ettei ruoalla myöskään pelotella eikä uhkailla. ”Jos et syö niin…” Pelottelu, uhkailu ja pakottaminen ovat monien vanhempien omasta lapsuudesta tuttuja ruokailukäytäntöjä. Mutta toimivatko ne? Ne ovat aiheuttaneet monelle ruokatraumoja ja pelkoa oman lapsen päiväkoti- ja kouluruokailua ennakoidessa. Näiden keinojen toimivuuteen en usko itse lainkaan.

Meillä puhutaan ruoasta positiivisesti.

Me keskitymme siihen, mistä lapsi tykkää ennemminkin kuin niiden inhokkiruokien listaamiseen. Jokaisesta ruokalajista voi löytyä tuttu, maukas ruoka-aine, jota maistamalla lapsi löytää upouuden lempiruoan. Se ei tarkoita, että kaikesta ruoasta tarvitsee tykätä. ”En välitä tästä ruoasta”, kommentoi 6-vuotiaani joskus kotona kokkauksiani. Se on ihan okei. Se ei haittaa.

Tavoitteeni on, ettei ruokailu ole suoritus vaan yhteinen mukava kokemus. Tätä tavoitetta pyrin toteuttamaan parhaani mukaan niin kotona kuin päiväkodissakin. Haluaisin tarjota jokaiselle lapselle mahdollisuuden kiireettömään ruokailuun, mutta pienet aikarajat meillä päiväkodissa on, kun keittäjämme tarvitsee astiat takaisin.

Tänä syksynä kokeilemme päiväkodilla lounastaa klassisen musiikin soidessa taustalla. Olemme myös tuoneet lasten saataville niin näkkileivät kuin maidotkin, sillä haluamme tarjota lapsille ruokarauhan, jossa ei tarvitse juosta ympäri ruokailutilaa hakemassa eri asioita. Näkkileipä ei ole meillä palkinto. Se on osa ateriaa. Sen saa ruokailun alussa, kesken tai lopussa, milloin tuntuu oikealta. Monista lapsista näkkileipä on aterian paras osa.

Koen tärkeäksi yhdessä syömisen kokemuksen – niin kotona kuin päiväkodissa. Päiväkodissa syön lasten kanssa samaan aikaan ja heidän kanssaan. Perheen yhteinen päivällishetki on asia, josta en halua joustaa. Miksi? Syynä on esimerkin voima. Kun itse syön samaa ruokaa heidän kanssaan, se on lapsilleni normaalia käytöstä, josta he oppivat.

Olen omalla käytökselläni ja teoillani malli niin omille kuin päiväkotini lapsille. Yhteinen ruokailuhetki on myös sosiaalinen tilanne, jossa vaihdetaan kuulumiset, keskustellaan kiinnostavista asioista ja tullaan nähdyiksi ja kuulluiksi. Sellaisen haluaisin jokaisen lapsen ja aikuisen saavan kokea.

Ruokakasvatus?!

Päiväkodissa ruokakasvatus on osa arkea. Me harjoittelemme käytöstapoja, haarukan ja veitsen käyttöä, kiittämistä ja käsien pesua. Ruokakasvatus näkyy myös leikeissämme.

Ei lasten tarvitse tietää ravinnosta kaikkea, mutta siitä kiinnostuneiden kanssa me etsimme tietoa ja tutkimme, miten ruoka tulee lautaselle. Lasten kiinnostuksen innoittamana rakensimme kauppaleikin. Kauppaleikin hyllyjä koristavat erilaiset ruokatavarat: on vihanneksia, maitotuotteita ja teetä. Herkuttelijoille löytyy kuppikakkuja ja kirsikoita. Taitava työkaverini on virkannut ne ihan itse. Ostoskoriin kerätään reseptin ainekset ja suunnataan kassalle. Kassakoneella lasketaan ostoksien hinnat, leikkirahalla maksetaan. Matematiikkaa harjoitellaan leikkien.

Kauppaleikin lisäksi meillä on rakentumassa maatilaleikki, josta nuo kaupan tavarat käydään viljelemässä, keräämässä ja lypsämässä. Sieltä ne siirtyvät taas kauppaan.

Ruokailo on asia, jota haluan opettaa.

Suureksi ilokseni pääsen leipomaan tänä vuonna päiväkodissa monta kertaa innokkaiden pikkukokkien kanssa. Siinä oppii mittaamaan, osasi yksi heistä jo kertoa.

Kotona minulla on kaksi innokasta keittiötaikuria – toinen harjoittelee Youtubesta leipomisohjeita, toinen uskoo omasta päästään keksimiin resepteihin. Kummatkin ovat innokkaita auttamaan niin arkipäiväisissä päivällisen kuin herkkujenkin valmistuksessa. Silti heistä on parasta saada päättää ruokalistaamme itse ruokia. Ne ovat niitä pieniä ikiomia valintoja, joista he ovat todella ylpeitä. Niin olen minäkin.

LAPSET METSÄSSÄ: mitä metsä opettaa?

Meillä jokaisella on jonkinlainen suhde metsään. Jollakin se on syntynyt partiossa ja on siksi täynnä positiivisia muistoja leirinuotioilta. Jollakin se on opittua vanhankansan metsätietoutta isovanhemmilta tai sisäistettyä metsätietoutta jo äidinmaidossa. Toisille, ja valitettavan monelle, metsä edustaa pelottavaa tuntematonta. Tieto turvallisesta metsästä on kadonnut ja tilalla on kauhuelokuvista opittua pelottavan metsän vaaraa.

Isovanhemmillamme on aivan erilainen suhde metsään kuin meillä. He tunsivat metsät, polut ja yrtit ilman karttasovelluksia ja luonto-oppaita. Metsä on ollut suomalaisille kautta aikojen suojapaikka ja turvapaikka. Kunnes nyt, kun moni meistä ei tunne edes omaa lähimetsäänsä.

Meillä on kuitenkin mahdollisuus rakastua metsään uudestaan ja oppia metsästä.

Sitä varten meidän on vain luovuttava peloistamme ja luotettava. Lasten on saatava leikkiä metsässä. Se, että lapset leikkivät metsässä, kasvattaa lasten mielenkiintoa metsää kohtaan. Lapset alkavat huomaamattaan arvostaa metsää ja luottaa metsään: silloin metsästä tulee turvallinen paikka.

Olen haastanut itseni metsässä: opin ja opettelen aina jotain uutta. Oppimisen kohde voi olla pieni tai suuri asia, joskus se on uusi ötökkälaji, toisinaan uusi metsässä leikittävä leikki ja viime aikoina olen opetellut villivihanneksia ja villiyrttejä. Metsä on täynnä syötävää, kunhan vain opettelee, mitä saa syödä ja mitä ei.

Lähden ensi syksynä päiväkotiryhmäni kanssa kolme kertaa viikossa metsään. Metsä on se oppimisympäristö, jossa niin minä kuin lapsiryhmä voimme hyvin. Me opimme metsässä ryhmässä toimimisen taitoja, arvostamaan toisiamme ja ympäröivää luontoa, leikkimään erilaisissa ympäristöissä ja etenkin rauhoittumaan. Uusi kaikkia päiväkoteja velvoittava varhaiskasvatussuunnitelmakin muistuttaa, että metsä on hyvä ja suositeltava säännöllinen retkikohde lasten luontosuhteen vahvistamiseksi.

Varoitellaan kyykäärmeistä ja punkeista, lasinsirpaleista metsäpolulla ja koirankakoista. Minä vien lapsiryhmän aina metsäretkelle paikkaan, jonka tunnen ja jonka tiedän turvalliseksi lapsille sekä itselleni. Aikuisten yleinen pelko metsäretkillä on kyyt. Eräs viisas metsäopettaja kertoi, että kun lapselle opettaa, että käärmeitä on, mutta niiden pitää antaa elää rauhassa ja kun kyyn näkee tulee olla itsekin rauhallinen, ei kyypaniikkia synny. Ja käsi ylös, kuinka moni nähnyt metsässä käärmeen? Niin juuri, aika harva.

”Miksi metsään kannattaa lähteä oppimaan, kun voi oppia sisälläkin?”

Metsä on helppo.

Suomesta 78% on metsää. Se on suurin prosentuaalinen osuus koko Euroopassa. Siinä on ylpeyteen aihetta. Keskimäärin lähimetsään on kotoa 700 metriä. Vantaalla on tutkittu, että jokaisesta päiväkodista on noin 300 metriä lähimetsään. Metsä on siis lähellä ja saatavilla. Metsässä ei ole aukioloaikoja, metsä ei maksa mitään ja mikä parasta, sinne ei ole ala- tai yläikärajaa.

Metsässä on tilaa.

Metsässä ei ole seiniä, jotka tulevat vastaan, kun vauhtia riittää. Metsään mahtuu monta leikkiä, leikkijää ja paljon ääntä. Metsässä on rajattomasti tilaa myös mielikuvitukselle: yhtenä päivänä samasta metsästä löytyy Harry Potterin taikakoulu ja toisena se on HopLop. Koskaan metsässä ei ole tylsää, vaikka metsään lähteminen voikin olla vaikeaa väärien kenkien, kiireen ja muiden tekosyiden takia. On monia erilaisia tapoja olla ja nauttia metsästä.

Metsässä liikkuu.

Huomaamattaan metsässä tulee liikuttua. Monipuolinen maasto jalkojen alla ja ympärillä ovat hyväksi tasapainolle ja koordinaatiolle. Kun Suomessa on nämä eri vuodenajat, myös maasto on erilainen eri vuodenaikoina. Metsässä voi kiipeillä, voi ylittää esteitä, voi ryömiä ja voi juosta. Tällä hetkellä suosikkileikkejämme ovat metsähippa pitkospuilla ja metsäsirkus, jossa tasapainoillaan kaatuneiden puiden päällä.

Metsään mahtuu leikkimään.

Metsä on monipuolinen leikkimisympäristö. Metsässä on hyvin harvoin niin sanottuja tyttöjen ja poikien leikkejä – on vain leikkejä. Monipuoliset materiaalit, kivet, kepit, kävyt, lehdet, tarjoavat leikkikaluja rakenteluleikkeihin, majaleikkeihin ja eläinleikkeihin. Meidän lempileikkejämme metsässä ovat pilvielokuvateatteri (jossa tuijotetaan pilviä ja etsitään niistä kuvioita), puuhippa, piilo ja kim-leikki (jossa mietitään, mitä esineistä meni piiloon).

Metsässä oppii.

Opimme leikin kautta. Vahingossa huomaamme osaavamme laskea, kun pyydetään hakemaan viisi käpyä. Suunnistuksessa löytyvät eri kirjaimet. Eri oppimisen alueet voi viedä metsään ja tutkia voi mitä vaan. Metsässä voi oppia tekemään taidetta metsämandaloina, lumiukkoina ja erilaisina taideteoksina. Satukirjan vieminen metsään on maaginen kokemus, satuhetken lukuyleisö kuuntelee kirjaa aivan uudenlaisella innolla.

Metsässä ryhmäytyy. 

Metsään voi toki mennä yksinkin, mutta ryhmän kanssa metsästä oivaltaa ja löytää aina jotain uutta. Lapsen ilo ensimmäisestä mansikankukasta tai koirankakan löytämisestä on iso yhteinen ilo. Kun lapsiryhmän tai perheen kanssa lähtee metsään, on kyse yhdessäolosta. Metsäleikkeihin pääsee helpommin mukaan ja metsässä tietynlaiset lempikaveriasetelmat katoavat. Jokainen on tärkeä ryhmän jäsen, jota ilman metsästä ei lähdetä. Tärkein oppimisen kokemus, jonka metsässä olen itse oppinut on se, että metsässä voi luontosuhteen kautta oppia tosiaan, kuinka kohdella muita ja itseään.

Metsässä voi hyvin.

Metsässä oleilu edistää tutkitusti hyvinvointia ja terveyttä. Metsässä kiire ja suorittaminen katoavat ja ärsyke- ja viriketulva ovat kaukana poissa. Nämä vaikuttavat siihen, että metsässä mieliala nousee, stressi poistuu (kyllä, pienilläkin), verenpaine alenee ja pulssi rauhottuu. Päiväkotiryhmät, jotka retkeilevät säännöllisesti metsässä, sairastelevat vähemmän.

Metsässä kaikki maistuu paremmalta. 

Eväät ovat AINA retken kohokohta. Ulkona ruoka maistuu aina paremmalta, vaikka kyseessä olisikin sama näkkileipä kuin aamupalalla. Luonnossa on paljon marjoja, villiyrttejä ja villivihanneksia, MUTTA ne on tunnettava ennen kuin syö tai tarjoaa niitä lapsille. Lasten kanssa metsäretkillä suositellaan monipuolisia ja terveellisiä retkieväitä, jotta lapsen verensokeri pysyy tasaisena. Karkit ja sokeriherkut nostavat verensokeria nopeasti, mutta saattavat aiheuttaa vinku-väsy-kiukun, kun verensokeri laskee yhtä nopeasti kuin nousikin.

Metsässä on parasta se aitous, raikkaus – ja seikkailu. Metsässä saa olla juuri sellainen kuin on, ja sellaisena on aina tervetullut uudestaan. Kuka kutsusta sellaiseen ihmemaahan voisi kieltäytyä?

Muita tapoja nauttia metsästä:

  • Geokätköily
  • Aarteenetsintä
  • Frisbeegolf
  • Metsäjooga
  • Hiljaisuusharjoitukset
  • Marjastus