Onko pakko maistaa? – Ruokakasvatusta päiväkodissa ja kotona

Alkoi uusi syksy ja päiväkodilla minua ilostuttaa ihana uusi päiväkotiryhmä, jossa on tuttuja lapsia viime vuodelta, mutta myös monta uutta. Lasten aloituskeskusteluissa keskustelimme arjesta: aikatauluista, ulkoiluista, lepohetkistä – ja syömisestä. Ruokailuun liittyy vanhemmilla ja lapsella monta suurta kysymystä: ”Entä jos ei syö?” ”Entä jos ei ole nälkä lounasaikaan?

Onko pakko maistaa?

Ymmärrän hyvin, miksi vanhempia kiinnostaa ruokailu. Onhan se elintärkeä toiminto. Lisäksi 0-5-vuotiaana kehittyvät koko elämän mittaiset ruokailutottumukset. Aihe on siis hyvinkin tärkeä meistä jokaiselle.

Tuli ensimmäinen yhteinen lounashetkemme. ”HYI, EN TYKKÄÄ!”, huudahti heistä yksi ja odotti reaktioani. Toinen lapsi seurasi tilannetta ja kommentoi lempeästi: ”Ei se mitään. Täällä ei ole pakko maistaa.”

Totta se on. Me emme pakota lasta syömään. Kannustamme maistamaan uusia makuja, kehumme, kun hän kokeilee – hurraamme, kun lapsi yrittää syödä ihan itse – mutta me emme pakota.

Minulle on tärkeää se, ettei ruoalla myöskään pelotella eikä uhkailla. ”Jos et syö niin…” Pelottelu, uhkailu ja pakottaminen ovat monien vanhempien omasta lapsuudesta tuttuja ruokailukäytäntöjä. Mutta toimivatko ne? Ne ovat aiheuttaneet monelle ruokatraumoja ja pelkoa oman lapsen päiväkoti- ja kouluruokailua ennakoidessa. Näiden keinojen toimivuuteen en usko itse lainkaan.

Meillä puhutaan ruoasta positiivisesti.

Me keskitymme siihen, mistä lapsi tykkää ennemminkin kuin niiden inhokkiruokien listaamiseen. Jokaisesta ruokalajista voi löytyä tuttu, maukas ruoka-aine, jota maistamalla lapsi löytää upouuden lempiruoan. Se ei tarkoita, että kaikesta ruoasta tarvitsee tykätä. ”En välitä tästä ruoasta”, kommentoi 6-vuotiaani joskus kotona kokkauksiani. Se on ihan okei. Se ei haittaa.

Tavoitteeni on, ettei ruokailu ole suoritus vaan yhteinen mukava kokemus. Tätä tavoitetta pyrin toteuttamaan parhaani mukaan niin kotona kuin päiväkodissakin. Haluaisin tarjota jokaiselle lapselle mahdollisuuden kiireettömään ruokailuun, mutta pienet aikarajat meillä päiväkodissa on, kun keittäjämme tarvitsee astiat takaisin.

Tänä syksynä kokeilemme päiväkodilla lounastaa klassisen musiikin soidessa taustalla. Olemme myös tuoneet lasten saataville niin näkkileivät kuin maidotkin, sillä haluamme tarjota lapsille ruokarauhan, jossa ei tarvitse juosta ympäri ruokailutilaa hakemassa eri asioita. Näkkileipä ei ole meillä palkinto. Se on osa ateriaa. Sen saa ruokailun alussa, kesken tai lopussa, milloin tuntuu oikealta. Monista lapsista näkkileipä on aterian paras osa.

Koen tärkeäksi yhdessä syömisen kokemuksen – niin kotona kuin päiväkodissa. Päiväkodissa syön lasten kanssa samaan aikaan ja heidän kanssaan. Perheen yhteinen päivällishetki on asia, josta en halua joustaa. Miksi? Syynä on esimerkin voima. Kun itse syön samaa ruokaa heidän kanssaan, se on lapsilleni normaalia käytöstä, josta he oppivat.

Olen omalla käytökselläni ja teoillani malli niin omille kuin päiväkotini lapsille. Yhteinen ruokailuhetki on myös sosiaalinen tilanne, jossa vaihdetaan kuulumiset, keskustellaan kiinnostavista asioista ja tullaan nähdyiksi ja kuulluiksi. Sellaisen haluaisin jokaisen lapsen ja aikuisen saavan kokea.

Ruokakasvatus?!

Päiväkodissa ruokakasvatus on osa arkea. Me harjoittelemme käytöstapoja, haarukan ja veitsen käyttöä, kiittämistä ja käsien pesua. Ruokakasvatus näkyy myös leikeissämme.

Ei lasten tarvitse tietää ravinnosta kaikkea, mutta siitä kiinnostuneiden kanssa me etsimme tietoa ja tutkimme, miten ruoka tulee lautaselle. Lasten kiinnostuksen innoittamana rakensimme kauppaleikin. Kauppaleikin hyllyjä koristavat erilaiset ruokatavarat: on vihanneksia, maitotuotteita ja teetä. Herkuttelijoille löytyy kuppikakkuja ja kirsikoita. Taitava työkaverini on virkannut ne ihan itse. Ostoskoriin kerätään reseptin ainekset ja suunnataan kassalle. Kassakoneella lasketaan ostoksien hinnat, leikkirahalla maksetaan. Matematiikkaa harjoitellaan leikkien.

Kauppaleikin lisäksi meillä on rakentumassa maatilaleikki, josta nuo kaupan tavarat käydään viljelemässä, keräämässä ja lypsämässä. Sieltä ne siirtyvät taas kauppaan.

Ruokailo on asia, jota haluan opettaa.

Suureksi ilokseni pääsen leipomaan tänä vuonna päiväkodissa monta kertaa innokkaiden pikkukokkien kanssa. Siinä oppii mittaamaan, osasi yksi heistä jo kertoa.

Kotona minulla on kaksi innokasta keittiötaikuria – toinen harjoittelee Youtubesta leipomisohjeita, toinen uskoo omasta päästään keksimiin resepteihin. Kummatkin ovat innokkaita auttamaan niin arkipäiväisissä päivällisen kuin herkkujenkin valmistuksessa. Silti heistä on parasta saada päättää ruokalistaamme itse ruokia. Ne ovat niitä pieniä ikiomia valintoja, joista he ovat todella ylpeitä. Niin olen minäkin.

LAPSET METSÄSSÄ: mitä metsä opettaa?

Meillä jokaisella on jonkinlainen suhde metsään. Jollakin se on syntynyt partiossa ja on siksi täynnä positiivisia muistoja leirinuotioilta. Jollakin se on opittua vanhankansan metsätietoutta isovanhemmilta tai sisäistettyä metsätietoutta jo äidinmaidossa. Toisille, ja valitettavan monelle, metsä edustaa pelottavaa tuntematonta. Tieto turvallisesta metsästä on kadonnut ja tilalla on kauhuelokuvista opittua pelottavan metsän vaaraa.

Isovanhemmillamme on aivan erilainen suhde metsään kuin meillä. He tunsivat metsät, polut ja yrtit ilman karttasovelluksia ja luonto-oppaita. Metsä on ollut suomalaisille kautta aikojen suojapaikka ja turvapaikka. Kunnes nyt, kun moni meistä ei tunne edes omaa lähimetsäänsä.

Meillä on kuitenkin mahdollisuus rakastua metsään uudestaan ja oppia metsästä.

Sitä varten meidän on vain luovuttava peloistamme ja luotettava. Lasten on saatava leikkiä metsässä. Se, että lapset leikkivät metsässä, kasvattaa lasten mielenkiintoa metsää kohtaan. Lapset alkavat huomaamattaan arvostaa metsää ja luottaa metsään: silloin metsästä tulee turvallinen paikka.

Olen haastanut itseni metsässä: opin ja opettelen aina jotain uutta. Oppimisen kohde voi olla pieni tai suuri asia, joskus se on uusi ötökkälaji, toisinaan uusi metsässä leikittävä leikki ja viime aikoina olen opetellut villivihanneksia ja villiyrttejä. Metsä on täynnä syötävää, kunhan vain opettelee, mitä saa syödä ja mitä ei.

Lähden ensi syksynä päiväkotiryhmäni kanssa kolme kertaa viikossa metsään. Metsä on se oppimisympäristö, jossa niin minä kuin lapsiryhmä voimme hyvin. Me opimme metsässä ryhmässä toimimisen taitoja, arvostamaan toisiamme ja ympäröivää luontoa, leikkimään erilaisissa ympäristöissä ja etenkin rauhoittumaan. Uusi kaikkia päiväkoteja velvoittava varhaiskasvatussuunnitelmakin muistuttaa, että metsä on hyvä ja suositeltava säännöllinen retkikohde lasten luontosuhteen vahvistamiseksi.

Varoitellaan kyykäärmeistä ja punkeista, lasinsirpaleista metsäpolulla ja koirankakoista. Minä vien lapsiryhmän aina metsäretkelle paikkaan, jonka tunnen ja jonka tiedän turvalliseksi lapsille sekä itselleni. Aikuisten yleinen pelko metsäretkillä on kyyt. Eräs viisas metsäopettaja kertoi, että kun lapselle opettaa, että käärmeitä on, mutta niiden pitää antaa elää rauhassa ja kun kyyn näkee tulee olla itsekin rauhallinen, ei kyypaniikkia synny. Ja käsi ylös, kuinka moni nähnyt metsässä käärmeen? Niin juuri, aika harva.

”Miksi metsään kannattaa lähteä oppimaan, kun voi oppia sisälläkin?”

Metsä on helppo.

Suomesta 78% on metsää. Se on suurin prosentuaalinen osuus koko Euroopassa. Siinä on ylpeyteen aihetta. Keskimäärin lähimetsään on kotoa 700 metriä. Vantaalla on tutkittu, että jokaisesta päiväkodista on noin 300 metriä lähimetsään. Metsä on siis lähellä ja saatavilla. Metsässä ei ole aukioloaikoja, metsä ei maksa mitään ja mikä parasta, sinne ei ole ala- tai yläikärajaa.

Metsässä on tilaa.

Metsässä ei ole seiniä, jotka tulevat vastaan, kun vauhtia riittää. Metsään mahtuu monta leikkiä, leikkijää ja paljon ääntä. Metsässä on rajattomasti tilaa myös mielikuvitukselle: yhtenä päivänä samasta metsästä löytyy Harry Potterin taikakoulu ja toisena se on HopLop. Koskaan metsässä ei ole tylsää, vaikka metsään lähteminen voikin olla vaikeaa väärien kenkien, kiireen ja muiden tekosyiden takia. On monia erilaisia tapoja olla ja nauttia metsästä.

Metsässä liikkuu.

Huomaamattaan metsässä tulee liikuttua. Monipuolinen maasto jalkojen alla ja ympärillä ovat hyväksi tasapainolle ja koordinaatiolle. Kun Suomessa on nämä eri vuodenajat, myös maasto on erilainen eri vuodenaikoina. Metsässä voi kiipeillä, voi ylittää esteitä, voi ryömiä ja voi juosta. Tällä hetkellä suosikkileikkejämme ovat metsähippa pitkospuilla ja metsäsirkus, jossa tasapainoillaan kaatuneiden puiden päällä.

Metsään mahtuu leikkimään.

Metsä on monipuolinen leikkimisympäristö. Metsässä on hyvin harvoin niin sanottuja tyttöjen ja poikien leikkejä – on vain leikkejä. Monipuoliset materiaalit, kivet, kepit, kävyt, lehdet, tarjoavat leikkikaluja rakenteluleikkeihin, majaleikkeihin ja eläinleikkeihin. Meidän lempileikkejämme metsässä ovat pilvielokuvateatteri (jossa tuijotetaan pilviä ja etsitään niistä kuvioita), puuhippa, piilo ja kim-leikki (jossa mietitään, mitä esineistä meni piiloon).

Metsässä oppii.

Opimme leikin kautta. Vahingossa huomaamme osaavamme laskea, kun pyydetään hakemaan viisi käpyä. Suunnistuksessa löytyvät eri kirjaimet. Eri oppimisen alueet voi viedä metsään ja tutkia voi mitä vaan. Metsässä voi oppia tekemään taidetta metsämandaloina, lumiukkoina ja erilaisina taideteoksina. Satukirjan vieminen metsään on maaginen kokemus, satuhetken lukuyleisö kuuntelee kirjaa aivan uudenlaisella innolla.

Metsässä ryhmäytyy. 

Metsään voi toki mennä yksinkin, mutta ryhmän kanssa metsästä oivaltaa ja löytää aina jotain uutta. Lapsen ilo ensimmäisestä mansikankukasta tai koirankakan löytämisestä on iso yhteinen ilo. Kun lapsiryhmän tai perheen kanssa lähtee metsään, on kyse yhdessäolosta. Metsäleikkeihin pääsee helpommin mukaan ja metsässä tietynlaiset lempikaveriasetelmat katoavat. Jokainen on tärkeä ryhmän jäsen, jota ilman metsästä ei lähdetä. Tärkein oppimisen kokemus, jonka metsässä olen itse oppinut on se, että metsässä voi luontosuhteen kautta oppia tosiaan, kuinka kohdella muita ja itseään.

Metsässä voi hyvin.

Metsässä oleilu edistää tutkitusti hyvinvointia ja terveyttä. Metsässä kiire ja suorittaminen katoavat ja ärsyke- ja viriketulva ovat kaukana poissa. Nämä vaikuttavat siihen, että metsässä mieliala nousee, stressi poistuu (kyllä, pienilläkin), verenpaine alenee ja pulssi rauhottuu. Päiväkotiryhmät, jotka retkeilevät säännöllisesti metsässä, sairastelevat vähemmän.

Metsässä kaikki maistuu paremmalta. 

Eväät ovat AINA retken kohokohta. Ulkona ruoka maistuu aina paremmalta, vaikka kyseessä olisikin sama näkkileipä kuin aamupalalla. Luonnossa on paljon marjoja, villiyrttejä ja villivihanneksia, MUTTA ne on tunnettava ennen kuin syö tai tarjoaa niitä lapsille. Lasten kanssa metsäretkillä suositellaan monipuolisia ja terveellisiä retkieväitä, jotta lapsen verensokeri pysyy tasaisena. Karkit ja sokeriherkut nostavat verensokeria nopeasti, mutta saattavat aiheuttaa vinku-väsy-kiukun, kun verensokeri laskee yhtä nopeasti kuin nousikin.

Metsässä on parasta se aitous, raikkaus – ja seikkailu. Metsässä saa olla juuri sellainen kuin on, ja sellaisena on aina tervetullut uudestaan. Kuka kutsusta sellaiseen ihmemaahan voisi kieltäytyä?

Muita tapoja nauttia metsästä:

  • Geokätköily
  • Aarteenetsintä
  • Frisbeegolf
  • Metsäjooga
  • Hiljaisuusharjoitukset
  • Marjastus

Päiväkotilapsesta esikoululaiseksi – mitä pitää osata, kun aloittaa eskarin?

Viime viikolla saatoin 17 ihanaa esikoululaista kohti uusia seikkailuita, eli siis koulutielle.

Viime syksynä tapasin heidät ensimmäistä kertaa. Osaa heistä jännitti, toisia jopa pelotti, tämä alkava eskarivuosi. Pian jännitys helpotti, kun löytyi ystävä ja toinenkin, opettajatkaan eivät olleet niin pelottavia, ja selvisi, että tämä eskarihan on mukavaa opittavaa. Syksyn, talven ja koko pitkän kevään olen saanut olla tuon mahtavan joukon eskariope – enkä muuta olisi voinut toivoakaan.

Me ehdimme tänä vuonna tehdä paljon. (Tästä, te uusien eskarilaisten vanhemmat, voitte saada muutaman vinkin, mitä esikouluaikana tehdään)
Olemme seikkailleet lähellä ja kaukana: avaruudessa, Ateneumin tauluissa, lähimetsissä ja uimahallissa.
Olemme olleet supersankareita ja löytäneet itsetehtyjen viittojen lisäksi omat vahvuutemme: ne salaiset supervoimamme, jotka löytyivät yllättäen sisältämme.
Olemme oppineet metsässä ja KOSKAAN aikaa ei ole ollut tarpeeksi kaikille leikeille.
Olemme harjoitelleet kirjaimia, säveliä, numeroita, mutta etenkin kaveritaitoja.
Olemme oppineet oikean ja vasemman, ja siinä sivussa vähän oikeaa ja väärää.
Olemme kiittäneet, pyytäneet anteeksi ja oppineet yhdessä, että aina ei tarvitse olla oikeassa.
Lukemistakin olemme oppineet leikkiessämme ja ainakin itsetekemämme sarjakuvat osaamme jo ulkoa.
Olemme auttaneet toisia ja pyytäneet apua.
Olemme oppineet leikkimään yhdessä, sopimaan riitamme, odottamaan omaa vuoroamme ja uskomaan omiin taitoihimme.

Voi, kuinka nuo pienet ihmiset ja kannustava luova työparini ovatkaan kasvattaneet minua opettajana, tiedonhakijana ja seikkailijana.

Kun nuo tulevat koululaiset jo kirmaavat kesälaitumille, kurkistelevat eskariryhmän ovella joviisivuotiaat tulevat esikoululaiset vanhempineen täynnä kysymyksiä tulevasta eskarivuodesta. Itse en ole ensi lukukaudella eskariope vaan leikki-ikäisten metsäryhmän lastentarhanopettaja, mutta saan seurata eskarivuotta todella läheltä, kun pienempi minityyppimme aloittaa elokuussa esikoulun.

Kysymys, jota uusien eskarilaisten vanhemmat kysyvät, on: ”Mitä eskarissa pitää osata?”

Rauhoitellessani omaa, ja muiden vanhempien, mieltä kirjoitin minityypin kanssa listan eskariodotuksista – ja siitä, ovatko ne totta. Omaa pientä uutta eskarilaistamme ei kuulemma jännitä tuleva ollenkaan, mutta listaa oli mukava tehdä joka tapauksessa.

RAKAS UUSI ESKARILAINEN, NYT KUN ALOITAT ESKARIN:

 sinun ei tarvitse vielä osata lukea: kirjaimiin tutustutaan leikkien ja pelien kautta yhdessä.
– sinun ei tarvitse osata kertotauluja: ne tulevat vasta 2. luokalla koulussa ja numeroihin tutustut eskarissa leikeissä ja peleissä.
– sinun ei tarvitse olla paras kaikessa: eskarissa ei kilpailla taidoilla, tiedoilla ja paremmuudella, vaan opitaan kuuntelemaan sääntöjä ja toimimaan ryhmän jäsenenä.
 ota mukaan:
– kengät, joissa voi juosta pihalla
– oppimisen intoa
– leikkitaitoja
– vaihtovaatteet
– vähän seikkailumieltä
– saavu sellaisena ihanana, innokkaana, jännittyneenä lapsena kuin olet – olet juuri sellaisena tervetullut.

Esikoulua varten on hyvä harjoitella pikkuisen omatoimisuutta, vessassa käyntiä,  vaatteiden pukemista ja riisumista ihan itse ja syömistä haarukalla ja veitsellä. Perunoiden kuorimista, kengännauhojen solmimista ja tarjoittimen kantamista harjoitellaan kyllä yhdessä.

Ennen uutta eskarivuotta me lomailemme tovin, seikkailemme räkä poskella metsissä ja nautimme kesästä sellaisena kuin se tänä vuonna on.

Ihanaa uuden alun odottamista kaikille tulevien eskareiden ja koululaisten perheille!

ANNA SEN SOIDA: kuinka lapsesta kasvatetaan musikantti

Jouluaattona meidän perheemme maailma mullistui. Meille muutti perheenjäsen, joka on muokannut viikkojamme, iltojamme ja arkeamme täysin. Meillä ei enää riidellä kumpi saa valita televisio-ohjelman. Nyt meillä kinastellaan siitä, kumpi saa soittaa. Meille muutti piano. Ja sen myötä musiikki.

Pieni, kevyt sähköpiano kiinnosti molempia lapsia heti ensi näkemällä. Sitä tutkittiin läheltä ja kaukaa. Toinen alkoi heti soittaa omia sävelmiään, toinen katsoi kaukaa ja mietti. Musiikkia korvillemme.

Ensimmäiset viikot menivät, kun toinen soitti ja toinen katseli kauempaa. Sitten keksimme hankkia tablettitietokoneeseemme Yousican- sovelluksen, joka opettaa pelillisesti pianonsoittoa. Ja kas, niinpä tuo toinen ihana pianoa tarkkaillut lapsi istuutui pianon ääreen – ja alkoi soittaa. Ja kuinka hän soittikaan. Tunnit vierivät, kädet väsyivät, mutta tyttö vain soitti ja soitti. Pää oli avattu.

Tammikuussa alkoivat pianotunnit. Iloksemme ja onneksemme meillä käy kotona keskiviikkoiltaisin ihana, lempeä ja kannustava piano-opettaja opettamassa lapsille musiikin teoriaa ja pianonsoittoa värikoodein The Colour Keys– menetelmällä. Piano koristeltiin värikkääksi heti aluksi ja jokaisella pianotunnille kuuluu naurun ja oivaltamisen riemua. Keskiviikkopäivät ovat nykyään suosikkejani. Se into, joka soittotunneilla ja etenkin soittotuntien jälkeen lapsissani on, on mieletöntä.

”Hei, kuuntele, mä soitan ihan itse rokkimusiikkia!”

Sydäntalven aikana meistä on tullut aikamoinen von Trappin perhe. Lapset toivovat lelukaupan sijasta retkeä musiikkikauppaan. Pianon jälkeen meille on muuttanut myös ukulele, kitara, djembe ja triangeli. Kantele meillä jo on ollut jo pidempään. Kitaransoittoakin harjoitellaan saman Yousican- sovelluksen kautta ja voi kuinka hauskaa onkaan oppia soittamaan ensimmäinen kokonainen laulu, jota sisko voi säestää djembellä!

Unilauluja pienempi lapsista laulaa itselleen joka ilta yöpusujen ja iltasadun jälkeen. Hän laulaa päivän tapahtumista, radiosta kuultuja sävelmiä ja omakeksimäänsä kieltä. Kun unilaulu loppuu, kuuluu onnellinen uninen tuhina.

Isosiskollakin omat laulut ovat hallussa. Hän kuuntelee kuulokkeistaan suosikkilaulujaan ja tekee niistä omia versioitaan ystäviensä kanssa. Olen ällistynyt tuon lapsen luovuudesta ja rohkeudesta. Vielä muutama vuosi sitten hän oli arka esikoululainen, jota jännitti esiintymistilanteet. Nyt tuo sama lapsi tanssii ja laulaa luokkansa edessä, bussipysäkillä ja etenkin suihkussa. Pianonsoitto tulee hänestä kuin luonnostaan ja onpa ensimmäinen oma sävellyskin jo tehty.

Musiikkikasvatus ei ole mikään turha juttu. Musiikin oppimisen kautta voi oppia vaikka mitä. Musiikin rytmeissä oppii huomaamatta matematiikkaa. Huomaamattaan laskee tahtia, lukee sointuja, tunnistaa nuotit toisistaan ja päättelykykykin harjaantuu. Aivoihin syntyy uusia synopseja, kun sormet oppivat toimiman eri tahtiin.  Viime syksynä tutkittiin kuinka suomen kieltä oppii parhaiten laulamalla – tämä toimii erittäin hyvin suomea vieraana kielenä opettamisen keinona.

Lapsi tarvitsee musiikin oppimiseen mahdollisuuksia kokeilla eri soittimia, eri soittotyylejä ja eri tapoja soittaa. Joskus pianoa on vain hauskempaa soittaa varpailla kuin sormilla. Kokeilemisen kautta voi löytää oman mielenkiintonsa kohteen.

Lapselle musiikin mahdollisuuksien tarjoaminen vaatii kasvattajalta usein kuuloaistin venyttämistä, malttia ja aikaa. Osta itsellesi vaikka kuulokkeet tai kokeile itse soittamista. Soittaminen kannattaa aina, se vie ajatukset hetkeksi pois kaikesta muusta ja antaa hienoja mahdollisuuksia oppia uutta. Tämän päivän musiikin opiskelu on hauskaa, eikä into lopu Aaronin ykkösen Keinuun, kuten perheemme vanhimmalla musikantilla.

OODI TYLSYYDELLE: mitä lapset ja aikuiset voivat oppia tylsyydestä?

Vapaapäivä eikä mitään tekemistä. Arki, joka on täynnä aikatauluja sekä kokoajan menemistä ja tulemista, saakin hetkeksi tauon. Kiireestä toiseen kiireeseen juokseminen pysähtyy. Mitä silloin tapahtuu, kun ollaan vaan hetki ilman menoja, suunnitelmia ja viriketulvaa? Vierestä kuuluu kissamainen maukaisu: ”TYLSÄÄ!”

Eikö ole mitään tekemistä? Minityyppi ehdottaa ensimmäiseksi ratkaisuksi tylsyyteensä iPadia tai televisiota. Hän on suunnitellut viettävänsä televisiohetken, joka saattaisi venyä pidemmäksikin hetkeksi. Se vasta tylsää – ja helppoa – onkin, että tylsyys ratkaistaan televisiolla ja muilla laitteilla. Keksittäisiinkö jotain muuta? Toki voin mennä helpointa reittiä ja antaa luvan ruutuaikaan, mutta päätän antaa lapselle ja tylsyydelle omaa tilaa.

Tylsyys ei ole vaarallista. 

Tylsyydellä on vain kylmä kaiku. Itse asiassa se, että osaa vain olla, on tärkeä taito, jota me aikuiset harjoittelemme meditaatioilla ja monilla läsnäolotaito- eli mindfulness-kursseilla. Painotamme läsnäolon tärkeyttä ja haaveilemme pysähtymisen taidosta. Jos lapset oppivat sen jo pieninä, heillä on taitoja tylsyydestä tai omasta ajasta, jos sen voisi positiivisimmin ilmaista, nauttimiseen myös aikuisina.

Minityyppi murahtaa ja katsoo vihaisesti. Olenhan pilannut hänen suuren suunnitelmansa televisiopäivästä. Nyt jäävät poniohjelman uusinnat näkemättä. Tylsyys ei ole kasvattajan syytä eikä siitä tarvitse ottaa syyllisen viittaa harteilleen. On kuitenkin hyvä muistaa, että me aikuiset olemme lapsille malleja toiminnallamme. Miten me itse toimimme tylsyydessä, on se tapa, jolla lapsetkin oppivat tylsyydessä toimimaan. Jos näprään puhelinta tai kanavasurffaan sohvalla televisiota, varmasti minityyppikin toimii pian samoin.

Menee hetki ja huomaan, että minityyppi on keksinyt rakentaa peitoista ja tyynyistä majan ja kikattelee onnessaan majassaan. Hän on intiaani ja pyytää mukaan leikkiin, sillä tarvitaanhan leikkiin iso-intiaanikin, joka osaa intiaanihuutoja. Tylsyys on usein juuri se oikea tapa aktivoida mielikuvitusta sillä niin aikuisen kuin lapsenkin mielikuvitus tarvitsee tilaa ja aikaa ilman jatkuvia virikkeitä ja ärsykkeitä. Tylsyys saa tekemään, keksimään ja luomaan itse – joskus myös huutamaan intiaanihuutoja keskellä olohuonetta. Jos lapselta loppuvat ideat kesken (harvoin käy näin), ruokin hänen mielikuvitustaan ja autan häntä keksimään uutta. En anna valmiita malleja vaan ohjaan itsekeksimisen intoon.

Kun tulee ”tylsä” hetki, olemme keksineet tapoja tehdä niistä yhteisiä hetkiä. Leikimme yhdessä. Saunomme yhdessä. Iltaisin köllimme koko perhe sängyllä ja keskustelemme elämästä. Lautapeleistä on tullut meille myös mukava yhteinen tylsyyden ratkaisu. Olemme oppineet monien pelien kautta nauramaan, pettymään ja olemaan yhdessä myös ilman kiirettä ja aikatauluja. Lautapelejä voi muuten lainata myös kirjastosta, ainakin täällä pääkaupunkiseudulla.

Sitä lapsi tarvitsee. Tilaa. Aikaa. Mahdollisuuksia. Kun lapsi oppii, ettei tylsyys ole paha asia vaan mahdollisuus, silloin tylsyys tukee lasta olemaan utelias, leikkisä, kiinnostunut ja luottavainen itseään kohtaan. Sellaisia taitoja minä haluaisin jokaisen lapsen oppivan.

Me aikuisetkin voimme oppia tylsyydestä. Se, ettei tee hetkeen yhtään mitään ja antaa itselleen tilaa ja aikaa vain olla, on arjen meditaatiota. Anna hetki itsellesi. Sinä ansaitset sen.

Lentopusuissa on taikaa: 8 asiaa, jotka voivat helpottaa päivähoidossa aloittamista

On taas syksy. Pienet päiväkotireput pakattuina kuljemme aamuisin kohti päiväkotejamme, minityyppi ensin omaansa ja minä sitten omaani. Matkalla kummastelemme jalkakäytävälle kuollutta siilivauvaa ja suunnittelemme sille hautajaisia. Metsän kautta oikaistessamme saatamme nähdä ison kärpässienen, jonka alta emme löydä mörrimöykkyä, vaikka lastenlaulu niin lupaakin. Lyhyeen matkaan kuluu paljon aikaa, mutta se on yhteistä aikaamme. Opettelemme pääsemään aamukiirekiukuista eroon ja ainakin kerran viikossa siinä onnistummekin jo.

Kummankin päiväkodin pihalla kuuluu itku. Se on syksyn itku – ja se on kovin normaalia. En säikähdä sitä, eikä päiväkotikonkarilapseni myöskään. Joskus lapsen tapa näyttää se, että rakastaa ja ikävöi vanhempaansa, on näyttää se päiväkodin eteisessä itkupotkuraivareina. ”Älä jätä mua tänne!” riipii jokaisen vanhemman sydäntä. ”Anna vielä yksi pusu!” on pyyntö, josta on vaikea kieltäytyä. ”VILKUTA MULLE IKKUNASTA!” on tärkeä käsky, jota ei saa sivuuttaa.

Surusilmäiset vanhemmat päiväkodin parkkipaikalla ovat syksyn tuttu näky. Tekee mieleni halata niitä vanhempia ja kertoa, että se on ihan normaalia. Monella meistä on sellainen päiväkotitaipaleen aloitus. Monella on muistot omasta päiväkotielämästään kummittelemassa takaraivossa. Joillakin meistä se on ensimmäinen kerta, kun jättää lapsen vielä tuntemattoman kasvattajan käsivarsille.

Päiväkodin aloittaminen ei ole aina helppoa, mutta on asioita, jotka voivat helpottaa päiväkotiarjen aloittamista:

  1. Aloittamisen ei tarvitse tapahtua heti ensimmäisenä päivänä, ellei aikataulunne sitä vaadi. Sopikaa päiväkodin kanssa aloittavanne harjoitellen. Käykää ensin tutustumassa päiväkodin pihaan, sitten ryhmään ja vielä ryhmän arkeen yhdessä lapsen kanssa. Päiväkotielämää voi harjoitella päivästä muutamaan viikkoon riippuen päiväkodin ja kunnan tavoista.
  2. Pahimpia on aamut, laulaa Maija Vilkkumaa. Niin se on monella muullakin perheellä. Aamuherätykset tuntuvat kuin heräisi keskiyöllä. Vaatteet eivät mene päälle oikeinpäin tai sitten ollenkaan. Itkettää. Surettaa. Kiukuttaa. Kiirekin tulee. Se on normaalia. Aamuja voi helpottaa sanoittamalla lapselle aamun toimintajärjestys tai kuvittamalla toiminta. Meillä kotona leikilliset vaatteenpukemiskisat toimivat usein. Voittaja saa palkinnoksi pusun.
  3. Keksikää lapsen kanssa yhdessä tapa, jolla vanhempi jättää lapsen päivähoitoon ja jolla lapsi pääsee aloittamaan päiväkotipäivänsä. Lentosuukko ikkunassa. Vilkuttaminen ovella. Halaus. Ja tehkää siitä rutiini. Kun lapsi oppii sen teidän yhteisen paikkanne ja tapanne, päiväkodilta lähteminen helpottuu.
  4. Pakatkaa päiväkotireppuun mukaan kuva perheestänne tai lapselle tärkeistä ihmisistä. Jos ikävä päivän aikana iskee, tuttu ja turvallinen kuva helpottaa usein. Päiväkodilla on varmasti kasvattaja, joka lohduttaa lasta ikävän tullen ja ottaa syliin.
  5. Päiväkodissa kukaan ei vie sinun rooliasi. Sinä olet lapsesi vanhempi. Päiväkodissa kasvattajat ovat ammattikasvattajia, jotka hoitavat monen vanhemman lapsia. Jokainen päiväkodin lapsi, myös sinun lapsesi on heille tärkeä ja ihana juuri sellaisena, kun hän on, mutta rooliasi vanhempana kasvattajat eivät ole anastamassa.
  6. ”Kysymällä opin” on yksi eskarisääntömme tänä vuonna. Tyhmiä kysymyksiä ei ole. Kaikkea ei tarvitse tietää, kun aloittaa päiväkodin. Päiväkodin henkilökunnalta saa aina kysyä, jos jokin askarruttaa.
  7. Luota päivähoidon kasvattajiin. He ovat kasvattaneet monta lasta vauvasta koulureppuselässä lähtevään koululaiseen. He ovat kasvatusalan ammattilaisia. Heille sinun lapsesi ja hänen kasvunsa on tärkeä.
  8. Kun haet lastasi hoidosta ja kysyt häneltä, miten hänen päivänsä on mennyt – älä ihmettele jos vastaukseksi tulee ”en mä muista mitä me tehtiin”. Joskus kokonainen pitkä päiväkotipäivä tuntuu lapsesta kuin olisi yksi päivä ennen päiväunia ja toinen päivä sen jälkeen, joten kaikkea lapset eivät aina muista tai kiinnostu kertomaan. Päivä on täynnä tekemistä, oppimista ja tunteita. Isokin ihminen unohtaisi osan tapahtumista. Lapselle päivän tärkein hetki voi olla juuri se, että näkee sinut hakemassa häntä ja kaikki muu unohtuu.

Ja lohdutukseksi haluan vielä sanoa, että se helpottaa kyllä, mutta voi viedä vähän aikaa. Päivähoidossa aloitus on kasvattava ja opettavainen kokemus niin lapsille kuin vanhemmillekin.