Lentopusuissa on taikaa: 8 asiaa, jotka voivat helpottaa päivähoidossa aloittamista

On taas syksy. Pienet päiväkotireput pakattuina kuljemme aamuisin kohti päiväkotejamme, minityyppi ensin omaansa ja minä sitten omaani. Matkalla kummastelemme jalkakäytävälle kuollutta siilivauvaa ja suunnittelemme sille hautajaisia. Metsän kautta oikaistessamme saatamme nähdä ison kärpässienen, jonka alta emme löydä mörrimöykkyä, vaikka lastenlaulu niin lupaakin. Lyhyeen matkaan kuluu paljon aikaa, mutta se on yhteistä aikaamme. Opettelemme pääsemään aamukiirekiukuista eroon ja ainakin kerran viikossa siinä onnistummekin jo.

Kummankin päiväkodin pihalla kuuluu itku. Se on syksyn itku – ja se on kovin normaalia. En säikähdä sitä, eikä päiväkotikonkarilapseni myöskään. Joskus lapsen tapa näyttää se, että rakastaa ja ikävöi vanhempaansa, on näyttää se päiväkodin eteisessä itkupotkuraivareina. ”Älä jätä mua tänne!” riipii jokaisen vanhemman sydäntä. ”Anna vielä yksi pusu!” on pyyntö, josta on vaikea kieltäytyä. ”VILKUTA MULLE IKKUNASTA!” on tärkeä käsky, jota ei saa sivuuttaa.

Surusilmäiset vanhemmat päiväkodin parkkipaikalla ovat syksyn tuttu näky. Tekee mieleni halata niitä vanhempia ja kertoa, että se on ihan normaalia. Monella meistä on sellainen päiväkotitaipaleen aloitus. Monella on muistot omasta päiväkotielämästään kummittelemassa takaraivossa. Joillakin meistä se on ensimmäinen kerta, kun jättää lapsen vielä tuntemattoman kasvattajan käsivarsille.

Päiväkodin aloittaminen ei ole aina helppoa, mutta on asioita, jotka voivat helpottaa päiväkotiarjen aloittamista:

  1. Aloittamisen ei tarvitse tapahtua heti ensimmäisenä päivänä, ellei aikataulunne sitä vaadi. Sopikaa päiväkodin kanssa aloittavanne harjoitellen. Käykää ensin tutustumassa päiväkodin pihaan, sitten ryhmään ja vielä ryhmän arkeen yhdessä lapsen kanssa. Päiväkotielämää voi harjoitella päivästä muutamaan viikkoon riippuen päiväkodin ja kunnan tavoista.
  2. Pahimpia on aamut, laulaa Maija Vilkkumaa. Niin se on monella muullakin perheellä. Aamuherätykset tuntuvat kuin heräisi keskiyöllä. Vaatteet eivät mene päälle oikeinpäin tai sitten ollenkaan. Itkettää. Surettaa. Kiukuttaa. Kiirekin tulee. Se on normaalia. Aamuja voi helpottaa sanoittamalla lapselle aamun toimintajärjestys tai kuvittamalla toiminta. Meillä kotona leikilliset vaatteenpukemiskisat toimivat usein. Voittaja saa palkinnoksi pusun.
  3. Keksikää lapsen kanssa yhdessä tapa, jolla vanhempi jättää lapsen päivähoitoon ja jolla lapsi pääsee aloittamaan päiväkotipäivänsä. Lentosuukko ikkunassa. Vilkuttaminen ovella. Halaus. Ja tehkää siitä rutiini. Kun lapsi oppii sen teidän yhteisen paikkanne ja tapanne, päiväkodilta lähteminen helpottuu.
  4. Pakatkaa päiväkotireppuun mukaan kuva perheestänne tai lapselle tärkeistä ihmisistä. Jos ikävä päivän aikana iskee, tuttu ja turvallinen kuva helpottaa usein. Päiväkodilla on varmasti kasvattaja, joka lohduttaa lasta ikävän tullen ja ottaa syliin.
  5. Päiväkodissa kukaan ei vie sinun rooliasi. Sinä olet lapsesi vanhempi. Päiväkodissa kasvattajat ovat ammattikasvattajia, jotka hoitavat monen vanhemman lapsia. Jokainen päiväkodin lapsi, myös sinun lapsesi on heille tärkeä ja ihana juuri sellaisena, kun hän on, mutta rooliasi vanhempana kasvattajat eivät ole anastamassa.
  6. ”Kysymällä opin” on yksi eskarisääntömme tänä vuonna. Tyhmiä kysymyksiä ei ole. Kaikkea ei tarvitse tietää, kun aloittaa päiväkodin. Päiväkodin henkilökunnalta saa aina kysyä, jos jokin askarruttaa.
  7. Luota päivähoidon kasvattajiin. He ovat kasvattaneet monta lasta vauvasta koulureppuselässä lähtevään koululaiseen. He ovat kasvatusalan ammattilaisia. Heille sinun lapsesi ja hänen kasvunsa on tärkeä.
  8. Kun haet lastasi hoidosta ja kysyt häneltä, miten hänen päivänsä on mennyt – älä ihmettele jos vastaukseksi tulee ”en mä muista mitä me tehtiin”. Joskus kokonainen pitkä päiväkotipäivä tuntuu lapsesta kuin olisi yksi päivä ennen päiväunia ja toinen päivä sen jälkeen, joten kaikkea lapset eivät aina muista tai kiinnostu kertomaan. Päivä on täynnä tekemistä, oppimista ja tunteita. Isokin ihminen unohtaisi osan tapahtumista. Lapselle päivän tärkein hetki voi olla juuri se, että näkee sinut hakemassa häntä ja kaikki muu unohtuu.

Ja lohdutukseksi haluan vielä sanoa, että se helpottaa kyllä, mutta voi viedä vähän aikaa. Päivähoidossa aloitus on kasvattava ja opettavainen kokemus niin lapsille kuin vanhemmillekin.

Metsä on meille ihmemaa

Lapseni ovat onnellisimmillaan metsässä. Sitä he eivät kyllä myöntäisi helpolla, mutta totta se on. Olen kovin rakastunut kansallispuistoihin ja pieniin seikkailumetsiin – ja perheeni myötäelää sitä rakkautta. Yleensä saan houkutella koko perhettä metsään eväsleivillä ja seikkailutarinoilla. Joskus vastauksena kuuluu kiukkuinen: ”Miksi me mennään metsään, kun kaikki kaverit pääsee HopLopiin?”. Metsään saapuessa kaikki kiukut unohtuvat. Löytyy joka kerta erilainen seikkailu. Ihmemaa. Ja kaksi onnellista lasta ja aikuista.

Minä vietin lapsuuteni juosten räkä poskella ympäri lähimetsiä etsien kaiken maailman satuolentoja ja aarteita. Minun äitini vietti oman lapsuutensa samoilla tavoilla. Niinpä ei ole ihme, että minityypit ovat kanssani oppineet samoille tavoille. Metsä on meidän ikioma salainen huvipuistomme, löytöretkien päämäärä, rauhoittumispaikka, leikkikenttä. Se on juuri sitä, mitä haluamme sen olevan. Ja sen rajoina ovat vain mielikuvituksen rajat. Ja onneksi lasten mielikuvituksella harvoin on rajoja.

Vietimme eilen päivän mustikkamaitojahdissa metsässä. Seikkailijoilla oli mukana pienet purkit ja isot suut. Aarrejahtimme saaliina olivat siniset ja punaiset timantit, mustikat ja metsämansikat. Kuului onnenkiljahduksia, kun löytyi yksi jos toinenkin marja. Suurin osa marjoista löysi suuhun, muutama purkkiinkin. Pian mustikat saivat oman kuninkaansa ja kuningattarensa ja alkoi mustikkasatuleikki. Satumaailma kasvoi ja lopulta lapsia sai houkutella taas kerran metsästä takaisin kotiin.

Ihana melkein-tokaluokkalaisemme pohti mustikoita poimiessaan sitä, miten paljon metsämustikat maksavatkaan lähikaupassamme – ja kuinka hauskaa niitä on täällä poimia. Rahan arvo alkaa selvitä pienelle koululaiselle vähitellen ja yleensä vertailukohtina ovat hänen suuresti ihailemansa Monster High-nuket. Siksipä mustikkarasioiden hinnatkin saivat pian aikaan syvällistä pohdintaa: ”Siis muutaman pienen mustikkarasian hinnalla saisi Monster High-nuken? Mutta näitähän saa poimia täällä ilmaiseksi, eikä se edes ole tylsää. Nämä mustikat kasvaa täällä – eikä missään metsässä kasva Monster High-nukkeja!” Pienen tovin päästä hän katseli ohikulkevia ihmisiä ja pohti jo: ”Miksi nuo ihmiset eivät tule herkuttelemaan tänne metsään? Eivätkö ne tiedä, että ihan niiden vieressä on tämmöinen ihana paikka?”

Onnekseni ja suureksi ilokseni saan nauttia metsästä myös työssäni. Päiväkodin arkeen kuuluvat tärkeänä osana metsäretket, niin isoille kuin pienillekin. Eskareillani tulee olemaan ensi syksynä kerran viikossa metsäretki lähimetsään. Monelle heistä se on vielä ihan tuntematon paikka. Haluan antaa pienille oppijoille mahdollisuuden tutustua metsän ihmemaahan. Joka vuosi löytyy joku, joka sanoo syksyllä ”Ääh, tylsää, miksi pitää mennä metsään? Mitä muuta kuin jotain puita siellä muka on?”, mutta se muuttuu joka vuosi lauseeksi: ”Ope, milloin me mennään taas sinne salaiseen huvipuistoon?”.

Tosiasiassa olen yhtä innoissani metsäretkistä kuin jokainen pienistä oppijoista. Metsäpäivät ovat täynnä satumaailmaa, seikkailuita ja vapautta oppia kirjoihin kangistumatta. Metsässä voi oppia helposti numerot, kirjaimet, uudet ja vanhat leikit ja etenkin rauhoittumaan. Metsäpäivien suunnittelu vaatii meiltä opettajilta mielikuvitusta, kykyä heittäytyä mukaan leikkiin ja osallistumista. Ilokseni pääsen ensi syksynä Vantaan Luontokoululle oppimaan ulkoeskarin ja metsäeskarin hyvistä ideoista vielä paljon uutta.

Yksi iso tärkeä osa metsää minulle on sen rauhoittava vaikutus. Voin olla kiukkuinen. Voin olla surullinen. Voin voida hirveän pahoin. Mutta yleensä se, että saan olla tovin metsässä eksymässä yksin tai yhdessä auttaa. Saan hengittää vapaammin. Metsä rentouttaa minua paremmin kuin mikään mielenrauhaa edistävä cd-nauha – ja olen huomannut sen vaikuttavan samoin lapsiin.

Toinen äärimmäisen ihana asia, mitä metsä opettaa, on mielikuvituksen rajattomuus ja kyky heittäytyä mukaan leikkiin. Nykypäivän eskarilaiset ovat osa jo olevinaan kovin isoja mieleltään ja monen mielestä leikkiminen ei enää kuulu heidän elämäänsä. Metsäseikkailuilla unohtuvat ne olettamukset. Kaatuneesta puusta tulee liukumäki, oksanpätkästä limborata, ison puun alle voi hyvin juosta suojaan kaatosateelta. Meillä isoilla on paljon opittavaa pieneltä metsässä leikkivältä lapselta. Olimmehan me joskus juuri samanlaisia.

Metsä ja minä kuulumme yhteen. Olen yrittänyt elää ilman metsää, mutta epäonnistunut siinä. Ihan syystä. Metsä on minun rakkauteni, eikä kovin salainen sellainen. Parasta on se, että metsärakkauden voi oppia – ja opettaa ja jakaa muille.