KOLIBRIVANHEMMUUS – mitä ihmettä se on?

Me muutimme uuteen ihmeelliseen kotiimme muutama kuukausi sitten.
Me muutimme maalle.
Nyt meillä on punainen tupa ja navetta, kasvimaa ja tilaa trampoliinille.
Lapsilla ja koiralla tilaa juosta, seikkailla ja tutkia.

Elämässä on ollut paljon uuteen totuttelua, meille jokaiselle.
Jos kukaan ei kerää tyrnipensaista tyrnejä, ne ovat luonnon omia – ja naakat nauttivat.
Kun katulamput sammuvat iltaisin, näkyy tähtitaivas.
Aamuisin koulumatkalla voi kohdata naapurin kanat kirsikkapuussa.

Vaikka työmatkat pitenivät huomattavasti, koen päivittäin uudenlaista onnea.
Työasiat jätän Kehä Kolmosen sisäpuolelle, ne odottavat siellä seuraavaa työpäivää.
Täällä voin olla kiireettömämpi.
Täällä voin keskittyä olennaiseen – perheeseen, itseeni, luontoon ja tähän maataloon.

Onnea on ollut myös vihdoin löytää oma tyylini olla vanhempi. On olemassa helikopterivanhempia, auktoriteettivanhempia ja sallivia vanhempia – mikään niistä ei tunnu minulle omalta. Eikä onneksi tarvitsekaan. Oppikirjaesimerkki vanhemmasta en osaa olla – olen aina joko opettaja, tylsä äiti, ikuinen seikkailija tai sekoitus näitä kaikkia.

Kutsun omaa vanhemmuustyyliäni kolibrivanhemmuudeksi

Pörrään taustalla, mutta annan lasten tehdä, kokeilla ja löytää ratkaisut ongelmiinsa itse.
Opetan taitoja, mutta suurimmiksi osin esimerkin kautta – tekemällä.
Jos tulee hätä, niin olen kyllä lähellä ja lapset tietävät sen.
Kaiken kaikkiaan en yritä antaa lapsilleni riskitöntä lapsuutta, vaan tarjota mahdollisuuden kokonaisvaltaiseen elämään.

Tämän kolibrivanhemmuuden idean isä on Richard Louv, sama mies, joka on L-vitamiini-terminkin takana. Häneltä olen saanut paljon inspiraatiota, kuinka kasvattaa lapsia ja kasvaa itse samalla ihmiseksi, jolla on vahva luontosuhde.

Meillä saa kiivetä puuhun – ja meillä saa kokeilla miten tullaan itse alas puusta.
Meillä saa lähteä kouluun ilman takkia – ja meillä saa myös sairastaa.
Meillä saa käyttää päivässä 8 eri mukia – ja tiskata sitten astiat
Meillä saa tehdä limamönjää – mutta myös siivota ne mönjät pois keittiön lattialta.
Meillä saa jakaa ilot ja surut – saa tuntea täysillä ja näyttää tunteet.

Tärkeintä on, että olemme omalla toiminnallamme ja esimerkillämme lapsille mallina. Mistä muualta lapset toimintaansa kopioisivat kuin niiltä, joiden kanssa arkeaan elävät?

Maalla asumisen iloja harjoittelemme vielä, mutta luulenpa, että tämäkolibri ja koko perhe löytävät tästä vielä paljon uutta ja innoittavaa.

METSÄOLYMPIALAISET LAPSILLE

Eräänä keskiviikkona meillä oli hyvin jännittävä päivä – vietimme metsäeskariryhmäni kanssa ensimmäiset metsäolympialaiset.

Lapset ovat nauttineet juosta maastossa pitkiä ja lyhyitä matkoja, tasapainotella kivien, puiden ja maahan piirrettyjen viivojen päällä. He ovat innostuneet heittämään käpyjä kohti erilaisia kohteita – ja he rakastavat kiipeillä.

Päätin hyödyntää näitä asioita, josta lapset tykkäävät luontoliikunnassamme – ja arkiliikunnassamme – ja kehitin heille ikiomat Metsäolympialaiset.

Ennen metsäolympialaisia pohdimme yhdessä, mikä ihme on olympialaiset – osa muisti nähneensä olympialaisia televisiosta ja osa arvaili olympialaisten liittyvän jotenkin kalastukseen.

METSÄOLYMPIALAISET TARVITSEVAT TOKI RASTEJA

Tein lähimetsäämme viisi erilaista metsäolympialaisten lajia eli rastia. Mukaan pääsivät lasten suosikkilajit ja niistä jokaisesta innostuttiin kovasti.

Nimesin metsäolympialaisemme ”Pöllövaarin Metsäolympialaisiksi” – ja lapset saivat etsiä rasteja lähiluonnosta.  Metsäolympialaisten rastit voit napata omaan käyttöön ja opetuskäyttöön tästä.

Pyynnöstä tein lisäksi myös tyhjän rastilomakkeen ja diplomipohjan, jota voi käyttää, jos metsäolympialaisten ideaa jatkotyöstää. Ne voit ottaa käyttöösi tästä.

Lapset rakastivat rasteja ja metsässä raikui liikkumisen ilo.

Maastojuoksussa olin ajatellut, että juoksemme yhden kierroksen – osa lapsista juoksi jopa kolme kierrosta.
Pituushypyssä olin ajatellut, että yksi hyppy riittää – kymmenen hypyn jälkeen sanoin, että meidän on siirryttävä jo seuraavalle rastille.
Kävynheitossa lapset olivat niin taitavia, että pienet ja tarkimmatkin kohteet saivat monta osumaa.
Kiipeilyssä jokainen lapsista oli mestari – yksikään kivi tai kanto ei jäänyt testaamatta.
Tasapainoilussa osa lapsista tahtoi näyttää taitonsa tasapainotella takaperin – hurjan ylpeä ja aivan yllättynyt opettaja ei voinut muuta kuin ihailla näitä taidonnäytteitä.

 

Omia metsäolympialaisrasteja voi hyvin keksiä vuodenaikaan, opettelun aiheeseen ja lasten kiinnostustenkohteisiin sopien.

METSÄOLYMPIALAISET TARVITSEVAT TOKI PALKINTOJA

Mietin pitkään, tarvitseeko metsäolympialaisissa palkintoja. Hienoista suorituksista ja yrityksistä halusin kuitenkin palkita jokaisen heistä. Päätimme yhdessä lasten kanssa, että jokainen olympialaisiin osallistunut palkitaan – jokainen sai ikioman mitalin – puupalasen -, johon oli harjoiteltu kirjainta M.

Nuo mitalit osoittautuivat kultaakin arvokkaammaksi aarteiksi, jota vaalittiin. Jokaisen mitali oli ikioma ja erityinen – vaikkakin toisaalta niin samanlainen. Mitalit ovat muisto mukavasta yhteisestä toiminnasta ja siitä, kuinka jokainen yritti parhaansa ja yritti yhdessä.

Lapset kysyivät jo matkalla metsäolympialaisista takaisin päiväkodille, josko viettäisimme seuraavat metsäolympialaiset jo ensi viikolla. Ehkäpä me vietämme sellaiset joskus toistekin.

Siedätyshoitoa korkean paikan kammolle – mene seikkailupuistoon!

Olen aina ollut uhkarohkea, rämäpää ja kokeillut rajojani – mutta samaan aikaan minulla on ollut iso pelko, josta olen ollut varsin hiljaa. Minä pelkään korkeita paikkoja.

Minä rakastan kiipeillä puissa, mutta niissä olen oppinut omat rajani. Kiipeän niin korkealle kuin uskallan – ja tiedän, että pääsen itse alas.

Silti korkeisiin rakennuksiin, torneihin ja katoille kiipeäminen saa minut nieleskelemään. Uimahyppytorneista puhumattakaan!

En ole tietenkään pelkoni kanssa ainoa. Korkeiden paikkojen pelko eli akrofobia on yksi ihmisten yleisimmistä peloista.

Yllätyin todella paljon, kun kuulin, että moni käy seikkailupuistoissa siedättämässä korkean paikan pelkoaan. Olihan minunkin päästävä kokeilemaan, voisinko voittaa pelkoni.

Kesällä pääsin kokeilemaan rajojani taas kerran – pääsin VisitJyväskylän matkassa Laajikseen, Jyväskylässä sijaitsevaan seikkailupuistoon.

Laajiksessa ei ole vain yhtä seikkailurataa vaan 13 erilaista. On korkeita ja hieman matalampia. Minua lohdutti ajatus, että jokaisesta kohdasta voisin päästä myös pois, jos jännittäisi liikaa.

Puimme päällemme valjaat ja kypärät – mielestäni näytimme kunnon vuorikiipeilijöiltä.

Uskallanko? (c): Jussi Laurila / Laajis

Saimme valita itse menemmekö korkeaa vai matalampaa harjoitusrataa pitkin – yllättäen olimme korkealla. Perhoset vatsanpohjassani katosivat kuitenkin, kun liu’uin ensimmäistä kertaa. Sen jälkeen iski seikkailupuistohuuma. Tahdoin kokea lisää ja lisää.

Liukuu! (c): Jussi Laurila / Laajis

Harjoitusratojen jälkeen seurasivat metsäradat, jotka ovat erilaisia – osa sopii lapsille, osa perheille ja osa vaatii jo kuntoa ja taitoa.

 

Metsäradalla tasapainoillen. (c): Jussi Laurila / Laajis

Testasin perheille sopivaa rataa, joka oli minulle juuri sopiva pähkinä purtavaksi. Tasapainoillessani unohdin, että minunhan piti pelätä tätä – ja jatkoin vain matkaa.

Laajikseen on myös kesän aikana rakennettu mahtava pitkä köysiliukurata, joka sisältää 250 metrin liu’un laskettelurinteen poikki.

Huomaamatta kävi niin, että minä voitin pelkoni – ja itseni. Kiipesin, liu’uin ja hyppäsin. Uskalsin.

Ehkäpä minäkin uskallan joku päivä kiipeillä kallioseinämiä pitkin – siihen asti aion jatkaa seikkailupuistoissa seikkailua – yksin, kavereiden kanssa ja otanpa joskus lapsetkin mukaan.

Pelot on tehty voitettaviksi – ystävien kera! (c): Metsäradalla tasapainoillen. (c): Jussi Laurila / Laajis
Osallistuin alkukesästä VisitJyväskylän IhanNaiset-matkaan. Tämä teksti on yhteistyössä VisitJyväskylän kanssa toteutettu.

MITÄ METSÄ OPETTAA?

Ensimmäiset viikot tämän syksyn metsäesikoulua ovat takana. Päättäväisen tomerasti lähtee lauma metsäeskareita tömistelemään kohti metsää. Reput selässä, kaveri vieressä ja edessä aina uusi suuri seikkailu.

Päiväkodin pihalla lähtiessämme huudahtaa pieni poika peräämme: ”Miksi te aina lähdette metsään?!”

Niinpä. Miksi me menemme joka päivä metsään? Oppiiko metsässä enemmän kuin sisätiloissa?

Metsä opettaa paljon enemmän kuin osasin itse kuvitellakaan, kun aloitin metsäryhmätoiminnan päiväkodissa.

Olin lukenut Ruotsin ja Norjan ulkoilmapäiväkodeista, käynyt Suomen Ladun Metsämörrikoulutuksen, kuten monet kollegani ja lukenut ryhmistä, jotka ovat siirtäneet toimintansa ulos. Metsäkärpänen puri ja metsäryhmää oli kokeiltava meilläkin. Kävin Luonnossa Kotonaan-koulutuksen ja tutustuin muihin metsäpedagogiikkaa työssään hyödyntäviin kasvattajiin.

Paluuta metsäryhmästä sisäryhmään ei ole. Opin joka päivä uutta metsästä oppimisympäristönä. Eniten opin lapsilta. Heidän tapansa toimia metsässä yllättää minut joka päivä. He ovat kuin pieniä tutkimusmatkailijoita, eräoppaita ja ennen kaikkea leikkijöitä.

Mitä metsä opettaa ja miten?

On monta asiaa, mitä metsä on meille opettanut ja opettaa.

(”Mitä metsä opettaa”-julisteen voit ladata tästä)

Olemme tehneet yhteistyötä.
Olemme oppineet miettimään miksi.
Olemme kuvitelleet.
Olemme tutkineet.
Olemme seikkailleet lähelle ja kauas.
Olemme oppineet olemaan rohkeita – ja myöntämään myös, että pelottaa.
Olemme sotkeneet itsemme, mutta muistaneet sitten, että vaatteet voi aina pestä.
Olemme kasvattaneet immuniteettiamme ja olleet yllättävän vähän kipeinä.
Olemme testanneet omia rajojamme ja harjoitelleet tottelemaan rajoja.
Olemme oppineet näkemään kauneutta kummallisissakin paikoissa.
Olemme liikkuneet monipuolisesti: kiipeilemällä, patikoimalla, juoksemalla, polkujuoksemalla, hyppimällä, ryömimällä, konttaamalla ja vaikka miten!
Olemme oppineet leikin kautta.
Olemme harjoitelleet käyttämään kaikkia aistejamme.
Olemme rakastuneet luontoon.
Olemme harjoitelleet selviämään konfliktitilanteista.
Olemme oppineet sinnikkyyttä ja empaattisuutta.
Olemme löytäneet ja kehittäneet omia vahvuuksiamme.
Olemme vahvistaneet itsetuntoamme yrittämällä, yrittämällä uudelleen ja onnistumalla.
Olemme luoneet ikiomia luontosuhteita.

Kasvattajana olen itse oppinut, kuinka metsässä lapsiryhmä toimii. Ryhmäytyminen ja me-hengen muodostaminen onnistuu mukavien leikkien kautta. Metsässä ei ole tyttöjen ja poikien leikkejä vaan yhteisiä leikkejä, jotka usein muodostuvat mielenkiinnonkohteiden mukaan. Metsäleikeissä kukaan ei jää ulkopuolelle ja jopa opettaja pääsee mukaan, vaikkakin joskus olemaan kivi tai puu.

Vauhdikas lapsi voi löytää metsässä keinoja rauhoittua ja arka lapsi keinoja rohkaistua. Metsä on ihmeellinen oppimisympäristö, joka tarjoaa jokaiselle jotakin.

Mutta miten metsä toimii oppimisympäristönä?

Käytännössä mitä vaan voi opettaa myös ulkona: oli se sitten matematiikkaa, äidinkieltä, kuvataidetta, avaruuden tutkimista tai liikuntaa. Varhaiskasvatuksessa ja esiopetuksessa oppiminen tapahtuu usein leikin kautta ja ulkoleikit voi siirtää helposti myös metsään.

Metsään lähtiessä kannattaa suunnitella opetuskokonaisuus ja pakata siihen tarvittavia asioita mukaan reppuun. Tärkeää on silti jättää myös vapaalle leikille aikaa. Metsässä isokin lapsi tai aikuinen tarvitsee aikaa leikille.

Muutama käytännön vinkki metsään:

Luonnon juhlia voi juhlia luonnossa ympäri vuoden.

Mitä tehdä metsässä?

Kotileikin voi viedä metsään.

Lukuhetken voi viedä metsään.

Mappa tarjoaa monta hyvää vinkkiä ulkona oppimiseen.

Ulkoluokka tarjoaa maksuttomasti

Metsätoimintaa vaan kokeilemaan!

Ehkä metsäkärpänen puraisee juuri sinuakin!

Luontopolulla Marttojen matkassa

Joskus luontopolun voi löytää odottamattomasta paikasta. Joskus luontopolku alkaa päiväkodin takaporteilta – ja toisella kertaa Surkeenjärveltä.

Viime kesänä matkalla ympäri Jyväskylän seutua VisitJyväskylän kanssa pysähdyimme Surkeenjärven matkailutilalle. Kauniin tilan ympäristö, asenne ja ruoka hurmasivat minut, mutta jokin lumosi vielä enemmän – tieto siitä, että ihan viereen oli rakennettu upouusi luontopolku.

Surkeenjärven matkailutila yllätti historiallaan, positiivisesti maisemillaan ja asenteellaan.

Luontopolulle oli päästävä. Tiesin sen heti, kun kuulin siitä.

Luontopolun olivat juuri saaneet valmiiksi Jämsänseudun Martat, joista yksi aktiiveista opetti meille Matkailutila Surkeenjärvellä pornopolkkaa – tanssilajia, joka vaati sekä aivojumppaa että naurutaitoa.

Martat järjestävät paljon erilaista ympäristötoimintaa ympäri Suomen. On geokätköilyä, kierrätysopetusta ja vaikka mitä. Luontopolut ovat silti harvinaisempi toimintamuoto – ja siksikin erityinen.

Käveltyämme pienen hetken aikaa, ohi kauniiden lehtikuusien ja hirsimökin, olimme pian luontopolun alussa. Muutama keto-orvokki kasvoi tienposkessa ja kesäpäivä oli mitä lämpimin. Paras hetki kokea uusi luontopolku!

Ensiaskelia kohti luontopolkua.

Edessämme meitä odotti luontopolun ensimmäinen taulu ja tehtävä. Hetken kuljettuamme kohtasimme toisen ja kolmannenkin. Tehtäviksi oli valikoitunut erilaisia luontoon liittyviä kysymyksiä – jotkut vaikeita, toiset helppoja.

Luontopolun rastit ovat selkeitä ja ymmärrettäviä.

Maastona Surkeenjärven luontopolku oli haastava, lastenrattaiden kanssa vaikea, mutta isompien lasten kanssa mahtava osa Surkeenjärvi-kokemusta.

Luontopolun rastit on sijoiteltu keskelle kaunista suomalaista metsää.

Surkeenjärven luontopolku herätti minussa kipinän. Entäpä jos tekisin luontopolun kotiseudulleni? Mitä se vaatisi? Siitä kuulette pian lisää.

 

Osallistuin alkukesästä VisitJyväskylän IhanNaiset-matkaan. Tämä teksti on yhteistyössä VisitJyväskylän kanssa toteutettu.

RAKAS TULEVA ESKARILAINEN – mitä esikoulu tuo tullessaan?

Esikoulu alkaa ympäri Suomen ensi viikoilla.

Mutta mitä se tarkoittaa? Mitä esikoulussa pitää osata?

Esiopetus on varhaiskasvatuksen jatkumo kohti koulua. Esiopetus on maksutonta opetusta kuusivuotiaille. Oppivelvollisuus alkaa esiopetuksesta eli siihen on osallistuttava.

Esiopetukseen kuuluu leikin kautta oppimista: opitaan toimimaan ryhmässä, opitaan erilaisia arjen taitoja, opitaan lapsen kehitykseen sopivia tietoja ja taitoja. Eskarissa pyritään oppimaan myönteisten oppimiskokemusten kautta.

Joku oppii eskarissa kuorimaan perunat, toinen oppii lukemaan. Kumpikin oppimiskokemus on hurjan tärkeä, mutta ei pakollinen vielä eskarissa.

Monilla on suuria odotuksia – ja pelkoja – esiopetuksesta. Esikoulu on yksi askel kohti koulua ja isojen maailmaa. Osalle esikoulu on jo lapsuuden loppu, mutta sellainen sen ei todellakaan tarvitse olla.

Minun ryhmässäni aloittaa torstaina 12 vallattoman ihanaa eskaria. Osa heistä on minulle jo vuosien ajan tuttuja, osa aivan uusia. Jokaisen kanssa odotan innolla tätä vuotta. Heidän kanssaan pääsen joka arkipäivä metsäeskariin – eli oppimaan yhdessä erilaisia taitoja metsässä.

Kirjoitin eskareilleni kirjeen:

Hei, tuleva eskarilainen.
Tiedän, että sinua nyt jännittää.
Usko pois, niin jännittää minuakin – vaikka olen opettaja ja vanhempi kuin dinosaurus!
Eskarissa tapaat monta ihanaa ystävää, osa heistä on sinulle hyvin tuttuja ja osa aivan uusia kasvoja.
Lupaan, että tänä vuonna me leikimme, seikkailemme ja ihmettelemme paljon yhdessä.
Keväällä meistä yksikään ei ole toiselle tuntematon.
Eskarissa sinun ei tarvitse osata kertotauluja tai lukea – me opimme kaikkea yhdessä.
Tänä vuonna me matkaamme aamuisin metsään ja teemme monta erilaista asiaa.
Joinain päivinä luemme kirjoja, toisina maalaamme kallioita.
Jokaiseen päivään mahtuu leikkiä, ruokaa ja yhdessä olemisen iloa.
Nähdään torstaina!
T. Eskariopesi, Noora

RAKAS UUSI ESKARILAINEN, NYT KUN ALOITAT ESKARIN:

 sinun ei tarvitse vielä osata lukea: kirjaimiin tutustutaan leikkien ja pelien kautta yhdessä.
– sinun ei tarvitse osata kertotauluja: ne tulevat vasta 2. luokalla koulussa ja numeroihin tutustut eskarissa leikeissä ja peleissä.
– sinun ei tarvitse olla paras kaikessa: eskarissa ei kilpailla taidoilla, tiedoilla ja paremmuudella, vaan opitaan kuuntelemaan sääntöjä ja toimimaan ryhmän jäsenenä.
 ota mukaan:
– kengät, joissa voi juosta pihalla
– oppimisen intoa
– leikkitaitoja
– vaihtovaatteet
– vähän seikkailumieltä
– saavu sellaisena ihanana, innokkaana, jännittyneenä lapsena kuin olet – olet juuri sellaisena tervetullut.

Iloa esikouluun jokaiselle uudelle esikoululaiselle – ja tietenkin koko perheelle!