MITÄ PÄIVÄKOTIPÄIVÄN AIKANA TAPAHTUU?

Usein vanhemmat kuulevat lastaan päiväkodista hakiessa, että päivä on mennyt hyvin ja onko lapsi syönyt, nukkunut ja käynyt vessassa. Perusasioita, jotka ovat hyvin tärkeitä.

Osalle vanhemmista se riittää. Lapsi voi osata itse kertoa päivästään. Viikkokirjeessä on lukenut, mitä päivän toimintana on ollut. Kotiin saattaa matkata taideteos, tai kymmenen.

Mutta mitä päiväkotipäivän aikana oikeasti tapahtuu?

Varhaiskasvatus ei ole lasten parkkipaikka, vaikka löytäisitkin lapsen samasta paikasta, minne aamulla jätitkin.

Varhaiskasvatus on kasvatusalan ammattilaisten tarkasti suunnittelemaa ja toteuttamaa kasvatusta, opettamista ja hoivaa, jossa otetaan huomioon jokaisen lapsen omat tarpeet ja kiinnostuksenkohteet. Varhaiskasvatuksen laadun takaa varhaiskasvatussuunnitelma, joka on verrattavissa koulun opetussuunnitelmaan.

Päivät varhaiskasvatuksessa ovat suunniteltuja ja niissä on selkeitä rutiineita, mutta aina on tilaa lasten oivalluksille, omalle leikille ja ihmettelylle. Päivänkulkua autetaan usein kommunikaatiokuvilla, joista lapsi ymmärtää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kuvia ja viittomakieltä käytetään usein varhaiskasvatuksessa kommunikoinnin helpottamiseksi. Tärkeää on, että jokainen tulee varhaiskasvatuksessa ymmärretyksi.

Varhaiskasvatuksessa opitaan useimmiten leikkimällä. Usein leikin kautta opitaan monia taitoja, kuten ryhmässä toimimista, sanastoa ja sosiaalisia taitoja. Oman vuoron odottaminenkin voidaan hyvin oppia leikeissä ja peleissä. Joskus leikitään roolileikkejä, joskus harjoitellaan leikin kautta kirjaimia, muotoja, värejä ja numeroita. Annetaan tilaa myös vapaalle leikille, jossa aikuisen sijaan lapsi saa päättää leikin kulusta.

Kun varhaiskasvatuksessa ulkoillaan, on ulkoilullakin hyvin tärkeä merkitys. Ulkoleikit, ulkoilu ja metsäretket ovat pedagogista suunniteltua toimintaa raikkaassa ulkoilmassa. Hiekkakakkujen rakentaminen, puuhun kiipeäminen ja juoksemaan oppiminen ovat tärkeitä motorisia taitoja, joita voi kehittää ulkona.

Kun varhaiskasvatuksessa askarrellaan ja tehdään kädentaitoja, ei aina kotiin tule valmista tuotosta. Se ei tarkoita, etteikö mitään tehtäisi tai opittaisi. Usein tärkeämpää on tekeminen ja tekemällä oppiminen ennemmin kuin se, kuinka monta hienoa taideteosta lähtee kotiin asti. Joskus väritetään värityskuvia, mutta siihenkin löytyy omat hyvät syynsä.

Päiväkotipäivään kuuluu aamupala, lounas ja välipala. Mitään ei ole pakko maistaa, mutta varhaiskasvatuksessa suositaan positiivista ruokapuhetta, jossa kannustetaan maistamaan. Ruokailutilanteista halutaan tehdä sosiaalisia kohtaamisen hetkiä eikä suoritusmerkintöjä.

Päivään kuuluu myös rauhoittumista, lepohetki tai satujen lukemista, sillä isossa lapsiryhmässä koko päivän ajan oleminen kuluttaa myös pientä. Osa nukahtaa päiväunille, osa kuuntelee sadun tai hengähtää ja on taas valmis jatkamaan leikkejään ja toimintaansa.

Jokaiselle lapselle päivästä jää oma mielikuva. Joskus se, mitä lapsen päivästä kuulee, on hetken tunnetila. Siksi kannattaa kysyä suoraan ja kertoa, mitä haluaa lapsensa päivästä kuulla.

Kuka kertoo päiväkotipäivästä?

Minulla on lapsi, joka kertoo kotimatkan ajan koko päiväkotipäivänsä tapahtumat, joskus minuutin tarkkuudella. Minusta on ihanaa kuulla se hänen suustaan. Sen olen kertonut lapseni päiväkodissa. Luotan, että he tekevät hyvää laadukasta varhaiskasvatusta ja pitävät huolta lapsesta. Siksipä sanommekin nopeat heipat päiväkodilla, kiitämme päivästä ja suuntaamme kotiin. Sille kotimatkalle mahtuu monta tarinaa. Ne tarinat minä haluan kuunnella ja kuulla lapseni.

Jos sinulla on kysymyksiä lapsesi päivästä, kysy. Kerro henkilökunnalle, mitä ja miten juuri sinä tahdot kuulla. Tee yhteistyötä. Se kannattaa.

VAIHTOEHTO LEMMIKKIHAAVEILLE – MATOKOMPOSTORI

”Koska meille tulee oma koira?” on lause, jonka olen viime vuosina kuullut useamman kerran. Lemmikkihaaveet ovat yleisiä lähes jokaiselle lapselle – ja miksei aikuisellekin.

Olemme keskustelleet kotona siitä, ettei lemmikki ole mikään hetkellinen hankinta. Lemmikkiin pitää sitoutua ja sitä ei saa unohtaa, vaikka kyllästyttäisi tai väsyttäisi. Lemmikki ei ole lelu.

Keksin ratkaisun – matokompostori.

Päiväkotiryhmääni muutti muutama viikko sitten joukko matoja, lieroja. Perustimme Ympäristökoulu Polun opastuksella kaksi matokompostoria. Matoja ruokimme ruokajätteellä ja madot tekevät uutta multaa.

”Onko kaikki multa matojen kakkaa?!”

Yritämme vähentää ruokajätteemme määrää ja opetella yhdessä tapoja kierrättää. Madot syövät mielellään hedelmiä, marjoja, vihanneksia, kopiopaperiakin, mutta eivät maitotuotteita eivätkä lihaa. Yksi mato syö päivässä vain oman painonsa verran – siispä kaikkea, emmekä edes suurta osaa, ruokajätteestämme emme voi madoille tarjota.

Matokompostoriin tarvitsimme ämpärit tai muovilaatikot, tyhjiä munakennoja, multaa ja matoja eli kompostilieroja. Matoja ruokitaan kerran viikossa ja multa pidetään kosteana sumutinpullolla sumuttamalla. Madot pidetään pimeässä, jotta niiden on parempi olla.

On ollut ihana huomata, kuinka tärkeitä matoystävistämme on tullut. Ne saivat hauskoja nimiä ja niille lauletaan. Lapset odottavat innolla omaa vuoroaan saada hoitaa matoja.

Kun madot muuttivat meille, aloimme ruokkimaan myös lasten kiinnostusta matoja, ötököitä ja kasvamista kohtaan. Luimme kirjoista tietoa madoista. Opimme, että madot hengittävät ihollaan. Lauloimme matolauluja ja keksimme ikiomia satuja madoista. Eräässä sadussa madolle kasvoi kädet ja jalat, ja se pääsi päiväkotiin. Toisessa mato sai paljon ystäviä, kun oli ystävä muille.

Madot eivät ole vain hetkellinen projektimme, joka unohtuu, kun projektiviikko loppuu. Madoista pidämme huolta pitkään. Matoja ruokitaan viikoittain, multa vaihdetaan kuukausittain ja pidetään huolta, että madoilla on hyvä olla.

Yksi pulma lapsille nousi matoja hoivatessamme: ”Kuka niitä hoitaa kesällä, kun ollaan lomalla?”

Siispä takaisin ratkaisuuni kotonani odottavaan lemmikkipulmaan. Kesäksi annan omille lapsilleni tehtävän. He saavat hoitaa matokompostoriamme – harjoitella omaa lemmikkiä varten. Tehtävä on tärkeä, koska syksyllä madot muuttavat takaisin päiväkotiin ja päiväkotilapset odottavat niiden olevan yhä kunnossa.

Kiinnostaako matokompostori?

Matokompostoriprojektissamme auttoi suuresti Ympäristökoulu Polun selkeät materiaalit ja opettaja, jonka sai tilattua aloittamaan projektin kanssamme. Kompostimatoja saa ostettua Kierrätyskeskukselta.

Matokompostoreja saa tilattua myös valmiina, mutta minusta sen perustaminen yhdessä lasten kanssa oli tärkeä osa projektiamme.

Matokompostori on helppo, pitkäkestoinen ja tuottelias projekti kotiin ja päiväkotiin.

Madot opettavat meille kestävää kehitystä, kompostin ideaa ja kyllä niitä on kiva etsiäkin kompostorista.

Suosittelen!

ENSIAPUTAIDOT – miksi ne pitää osata?

”Osaatko elvyttää?”, kysyy 4-vuotias aamupalapöydässä ja haluaa tietää, mitä ovat ensiaputaidot.

Ensimmäinen ajatukseni on, että hän on tukehtumassa aamupuuroonsa ja pyytää apuani, mutta ei – hän on kiinnostunut asiasta. Kerron lapselle, että olen käynyt ensiapukurssit ja harjoitellut elvyttämistä aikuisnuken ja lapsinuken kanssa. Hän kuuntelee tarkasti ja kysyy: ”Koska sä opetat meitä elvyttämään?”

Vaikka en tarvinnut ensiaputaitojani tuossa hetkessä, ovat ensiaputaidot elintärkeä asia, joiden osaamisesta olen ylpeä. Ne ovat kansalaistaito, jota ei saa unohtaa. Ensiaputaidoilla pelastetaan monia ihmishenkiä (ja eläimiä) isoista ja pienistä hätätilanteista. Lasten kanssa työskenteleviltä vaaditaan ammattiosaamisen osana ensiapukoulutuksen käyminen sekä ensiaputaitojen ylläpitäminen uusintakursseilla. Uusintakurssilla kannattaa käydä kahden vuoden välein, sillä ohjeet uudistuvat koko ajan ja vanhoilla ohjeilla voit saada jopa vahinkoa aikaiseksi.

Mutta lapset? Miten he oppivat ensiaputaitoja? Voiko niitä opettaa jo päiväkoti-ikäisille?

Kyllä voi. Olemme harjoitelleet ensiaputaitoja erilaisin tehtävärastein – paikanneet toistemme leikkihaavoja ja opetelleet soittamaan hätänumeroon. Tärkeä muistisääntö on ollut myös, että hätänumeroon soitetaan, kun on hätä – ja kakkahätä ei käy tässä asiassa hädäksi.

Hyvin suosittu leikki päiväkodillamme on pelastuslaitosleikki: on poliiseja, palomiehiä, lääkäreitä ja ensihoitajia. Siihen leikkiin olemme myös ottaneet mukaan ensiaputaitoja. Nalle on saanut laastareita, nukkevauva on päässyt elvytettäväksi ja kaikille löytyy aina tästä leikistä tärkeä rooli.

Jokaisen velvollisuus on auttaa hätätilanteen sattuessa. Koskaan ei voi tietää, milloin tai missä ensiaputaitoja oikeasti tarvitaan. Paras tapa varautua, on pitää ensiaputaitoja yllä.

Turvallisuus on asia, joka on ensiarvoisen tärkeää arjessamme. Luomme lapsille turvallisen kasvuympäristön ja tilan, jossa kokeilla omia monipuolisia taitojaan. Joskus juostessa kompastuu jalkoihinsa, toisinaan tarvitaan laastaria. Meillä on aina apu lähellä.

Eräs lapsista huudahti nähdessään ensiapulaukun: ”Katso, ope, täällä on tuollainen sun seikkailulaukku!” Mieltä lämmittää, että minuun assosioidaan turvallisuus ja seikkailu.

Metsään lähtiessämme pakkaamme lasten kanssa retkireppuun aina ensimmäisenä ensiapulaukun. Vaikka sitä harvoin tarvitaan, ovat laastarit, desinfiointiaine ja sideharso aina mukana. Olemme tutkineet lasten kanssa, mitä se sisältää.

Jokaiseen puhelimeemme olemme asentaneet Punaisen Ristin sovelluksen, josta löytyvät opetusvideoita, joilla voi kerrata ensiaputaitoja. Sovelluksessa on myös paikannin, joka helpottaa hätätilanteessa avun löytämistä perille.

Kun on hätä, tiedätkö mitä tehdä? Tietääkö lapsesi?

Puhukaa kotona lasten kanssa, mitä tehdä jos vanhempi tarvitsee ulkopuolista apua ja siitä, mitä lapsen pitää silloin tehdä. Yksinkertaisesti: opettakaa käyttämään numeroa 112.

VARHAISKASVATUKSEN TYÖHYVINVOINTI – kuka pitää huolta kasvattajista?

Varhaiskasvatuksessa, siis päiväkodeissa ja perhepäivähoidossa, lapsista pidetään huolta kokonaisvaltaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että lapset saavat ruokaa, hoivaa, läheisyyttä, kasvatusta, opetusta, aikaa ja tilaa leikille ja yhdessä olemiselle. Lasten huolia kuunnellaan ja surun tullen lohdutetaan. Ilot iloitaan ja kiukut karkotetaan yhdessä.

Mutta kuka pitää huolta kasvattajista: opettajista, hoitajista ja avustajista?

Kasvattajat ovat lapselle tahtomattaan jatkuvasti toiminnan malli. Se, kuinka puhumme, elehdimme ja reagoimme asioihin voi nopeasti näkyä lasten käytöksessä. Jos aikuinen voi huonosti työskennellessään lasten kanssa, myös se näkyy lapsissa.

Jokainen meistä on joskus väsynyt. Huonosti nukuttu yö voi näkyä kauas. Perhetilanne, ruuhkavuosien haasteet sekä monet muut asiat voivat näkyä kasvattajassa, vaikka sitä ei tahallisesti esiin toisikaan.

Varhaiskasvatuksessa päivähoitoyksiköissä usein kasvattajan onni on tiimi. Työtä tehdään pareissa ja tiimeissä. Vastuuta ja toimintaa voi jakaa keskenään. Yleensä tiimi koostuu lastentarhanopettajista ja lastenhoitajista, joskus mukana on avustajia, erityisopettajia ja muita lisäkasvattajia. Vaikka jokaisella on oma roolinsa tiimissä, omat vastuualueensa ja oma työnkuvansa me teemme tiimityötä, yhdessä, titteleistä välittämättä. Moni pitkään työskennellyt lastenhoitaja on työyhteisön arvokas kultakimpale, jolta jokainen uusi työntekijä voi oppia työmaailman käytännön.

Mutta mitä se työhyvinvointi varhaiskasvatuksessa sitten on?

Onnekseni olen päätynyt töihin työyhteisöihin, joissa pidetään huolta sekä jokaisen työntekijän hyvinvoinnista että koko työyhteisön hyvinvoinnista.

Jo joka-aamuinen tervehtiminen tuo iloa päivään. Kuulumisten vaihtamiseen työkavereiden kanssa ei aika ehkä riitä, mutta on silti tärkeää saada edes toivotettua hyvää työpäivää.

Työtiimissämme meillä on herkkukaappi, jonne tuomme toisillemme yllätykseksi suklaata ja pieniä herkkuja. Lapset kutsuvat sitä hymykaapiksi, koska hymyilemme entistä enemmän aina naposteltuamme herkkuja.

Meillä vietetään kerran kuussa herkkuperjantaita, jolloin aina tiimi kerrallaan tuodaan muille työkavereille herkkuja. Jokainen pääsee nauttimaan pienestä herkkuhetkestä työajalla, yksi tiimin jäsen kerrallaan.

Ystävänpäiväviikko on työyhteisössämme tärkeä, sillä vietämme silloin perinteeksi noussutta ”Salainen ystävä”-viikkoa. Joka päivä saa yllättää oman salaisen ystävänsä jollain ihanalla pienellä tavalla ja perjantaina pääsemme arvaamaan, kuka oli kenenkin salainen ystävä.

Varmasti jokaisella työyhteisöllä on omat tapansa pitää yllä työhyvinvointia ja hyvää työilmapiiriä. Niitä tapoja kannattaa vaalia ja ylläpitää.

Työhyvinvointi on työiltoja, työhyvinvointipäiviä, kehittämispäiviä, yhteistä tekemistä – mutta myös niitä pieniä hetkiä, joissa huomioimme toisemme, katsomme toista silmiin ja näemme heidät. Se pieni sana ”KIITOS” on yllättävän tärkeä. Aiheellinen kehu kannattaa. Jos ei kiireessä muuta ehdi, niin jo hymy voi olla iso asia.

Hymyile huomenna opettajalle ja hoitajalle, katso silmiin ja kiitä.

Voit muuttaa hänen koko päivänsä suunnan. Kuten kaikki meistä, me kasvattajatkin olemme myös ihmisiä.

SAAKO LUNTA SYÖDÄ?

Katsoin päiväkodin pihassa, kuinka taitavasti ja ”salaa” lapset maistelivat lunta. Toinen popsi lunta ämpäristä kuin herkkuja elokuvateatterissa, ja samalla toinen yritti laittaa ison lumilapion suuhunsa, jotta saisi suunsa täyteen pehmeää lumihöttöä. He molemmat ovat tehneet lumesta herkkunsa ja sen syönnistä taitolajin.

Saako lunta syödä? Onko se oikeasti vaarallista? Onko oikeasti olemassa ihmistä, joka ei olisi koskaan syönyt lunta?

Talven yksi yleisimmistä kielloista, joita lapset kuulevat on ”ÄLÄ SYÖ LUNTA!”.

Kun lapsi kysyy, miksei saa syödä lunta, vastaukset ovat hyvin erilaisia. Kerrotaan myrkyistä, saasteista, vatsataudeista ja ”KUN EI VAAN SAA!”. Kun jotain kielletään, on kerrottava myös syy kieltoon – ja syyn selityksen pitää olla lapsen ymmärrettävissä, jotta kielto sisäistetään. Mutta olisiko jokin parempi tapa sisäistää tämä asia, kuin suora kielto?

Olemme useana vuonna tehneet päiväkodilla ja kotona lasten kanssa tieteellisen kokeen, jossa tuomme lasillisen lunta sisälle. Tutkimme, mitä lumelle tapahtuu, kun se sulaa. Tuleeko siitä valkoista, vettä vai kokakolaa? Joka vuosi testi yllättää osan lapsista, mutta toisia se kiehtoo testaamaan samaa koetta eri paikassa. Onko kaikki lumi muka likaista?!

Kerromme lapsille, että lumi on likaista. Onko se siis myrkyllistä? Tippuuko taivaalta myrkyllisiä lumihiutaleita? Saako lunta edes maistaa?

Kysyin asiaa lääkäriltä. Hänen mukaansa, jos lunta on pakko maistaa, niin hän suosittelee pieninä määrinä suoraan taivaalta hiutaleiden muodossa (voi saada lähinnä pieniä määriä saasteita). Isoista annoksista saattaa saada jäätelöpäänsärkyä (brain freeze) herkästi. Keltaista lunta ei missään nimessä saa edes nuolaista.

Lumessa voi toki olla saasteita, ötököitä ja suurina määrinä se voi aiheuttaa vatsakipuja. Mistä tietää kannattaako lumihiutaleita maistaa?

Kysyin asiaa lapsilta. Opin heiltä monta vinkkiä, joilla he arvioivat kannattaako lunta syödä.
”Jos näkee, että koira pissaa siihen, niin ei kannata maistaa!”
”Kannattaa syödä lumihiutaleita suoraan taivaalta, kun ne on tuoreita!”
”Silloin kannattaa syödä, kun aikuiset ei näe.”

Meillä on 3 kohdan sopimus lumen syönnissä:
JOS SE ON KELTAISTA, älä syö, koska siinä on yleensä koiranpissaa.
JOS SE ON RUSKEAA, älä syö, koska siinä on yleensä autojen pakokaasuja.
JOS SE ON VALKOISTA, maistaa saa, mutta pitää jättää tilaa muullekin ruoalla.

Yksi lapsista totesi sääntöä muistellessaan, että siinä on yksi ongelma. ”Entäs jos on värisokea?”

Itse lisäisin sääntöön vielä sen valkoisen lumen ”suklaahipuilla” eli pikkukivillä, mutta lasten mielestä se on aivan turhaa. ”Kyllä sitä oppii, kun maistaa kerran!”

Toden totta, lapset kyllä oppivat elämästä monta tärkeää asiaa kokeilemalla, testaamalla ja tutkimalla itse.

Lisälukemiseksi suosittelen: METSÄ JA LAPSET: hyvinvointivaikutukset