VÄRITYSKUVIEN PEDAGOGIIKKA: miksi värityskuvat ovat hyväksi lapselle?

”Saanko mä värittää yhden ponikuvan?”, kysyy hento ääni aamulla tullessaan päiväkotiin. Ponikuvaa minulla ei juuri nyt ole, joten piirrän hänelle sellaisen. Kun hän saa kuvan eteensä, hänen silmänsä alkavat loistaa. Hän ottaa kaksi kynää käteensä ja alkaa värittää. Hetken päästä hän huudahtaa: ”Valmis!” ja pyytää seuraavaa. Aamumme yhdessä on alkanut.

Värityskuvat ovat monelle tuttu ajanviete. Lähes jokaisella on ollut lapsuudessaan yksi tai useampi värityskirja, jonka kuvien rajojen sisällä on yrittänyt pysyä. Päiväkotimaailmassa värityskuvat ovat arkea. Monelle perheelle värityskuvia tulee kotiin kuin tehtaasta.

Miksi värityskuvia väritetään? Mikä on niiden tavoite?

Värityskuvia on, koska lapset haluavat värittää. Värityskuvat ovat tapa käyttää aikaa ja apu tylsyyteen. Meillä on kotona kasoittain värityskirjoja juurikin siksi, että lapsemme osaavat pyytää juuri oikeaan aikaan – kaupassa – ratkaisuja tylsyyteensä.

Eletään vielä aikuisten värityskirjojen trendikautta. Siksipä meiltäkin löytyy kotoa jokaiselle ikioma värityskirja. Osa sivuista on väritetty tarkkaan. Osa tehty nopeasti kiireessä. Mutta mitä tehdä kokonaan tehdyille värityskirjoille? Pitääkö ne heittää pois?

Värityskuvat ovat myös tapa pysäyttää vauhdikas lapsi ja harjoitella keskittymistä. Värityskuvien kautta lapsen kanssa voi harjoitella kynäotetta, hahmottamiskykyä ja keksiä omia tarinoita. Kun yrittää pysyä ääriviivojen sisällä, voi oppia samalla hienomotorisia taitoja.

Värityskuvien värittäminen on rauhoittavaa. Se kehittää keskittymiskykyä. Mandala-tyyppisten värityskuvien kautta voi oppia myös matematiikkaa. Lapsi huomaamattaan käyttää loogista päättelyään värittäessään värityskuvia tarkkaavaisesti. Aina matematiikan ei tarvitse olla numeroiden piirtämisen harjoittelua.

Osassa päiväkodeista on siirrytty isompien lasten kanssa nukkumislepohetkistä rentoutuslepohetkiin ja rauhoittumishetkiin, jossa tehdään hiljaisia tehtäviä, kuten väritetään ja piirretään. Yleensä taustalla on rauhallista musiikkia ja värityskuvia väritellään niin kauan, kuin keskittymistä riittää.

Värityskuva on joidenkin mielestä vain valmis kuva, joka väritetään. Värityskuva voi olla tietokoneella tehty televisiosta tai elokuvista tuttu hahmo. Mutta tarvitseeko sen olla? Värityskuvia voi tehdä itsekin. Värityskuvia voi tehdä lasten toiveiden mukaiseksi.

Tänä vuonna olen saanut harjoitella, miten tehdään imuriaiheisia värityskuvia. Sellaisia en löytänyt valmiina enkä voinut tulostaa internetin ihmemaasta. Siispä piirsin itse.

Toisten mielestä värityskuvat eivät kehitä lapsen luovuutta. Silloin yleensä ajatellaan, että värityskuvat täytyisi värittää jollain tietyllä tavalla. Värityskuvissa on monta käyttötarkoitusta ja monta mahdollisuutta!

Ei ole yhtä oikeaa tapaa värittää värityskuvaa. Jos prinsessa on ihonväriltään vihreä, siihen on varmasti hyvä syy. Värityskuvilla ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen eikä värityskuvien tarvitse olla aikuisen mielen mukaisia. Niissä voi näkyä lapsen oma maailma, lapsen omat tarinat ja mielikuvitus. Ruokitaan niitä!

Värityskuvilla voi harjoitella värejä – nimetä asioita ja oppia uutta.

Värityskuvat voivat olla apuvälineenä, kun lapsen kanssa keksitään omaa satua. Lapsi voi kertoa värittäessään, mitä kuvassa tapahtuu. Häneltä voi kysyä johdattelevia kysymyksiä ja lapsen tarinan voi kirjoittaa muistiin.

Meillä on tänä syksynä värityskuvien kautta syntynyt monta upouutta eläintarinaa, joissa yleensä kaiken pelastaa Ryhmä Hau.

Värityskuvan ei tarvitse olla valmis. Se voi olla alku, josta lähdetään kehittelemään oma uutta tarinaa. Ääriviivojen sisällä pysyminen voi olla tehtävä, mutta kuvaa voi jatkaa ja sen ympärille voi piirtää lisää.

Värityskuvilla voi käsitellä tunteita. Library of Feelings-värityskuvakirja on julkaisemistaan vaille valmis. Se on suomalainen upouusi tunnevärityskirja, jossa eläinhahmot ilmaisevat tunteita. Sitä saa jo tilata ennakkoon. Saimme iloksemme muutaman värityskuvista väritettäväksi. Niihin rakastui niin isosisko, pikkusisko kuin minäkin. Niiden kautta olemme saaneet käsiteltyä tunteita ja miettineet, miten voi tunnistaa toisen naamalta erilaisia tunteita.

Kaupallisten ja jo kuluneidenkin värityskuva-aiheiden sijasta suosittelen Library of Feelingsin lisäksi erityisesti Värinautteja ja Tarinatädin värityskuvia – sekä ihan itse lapselle värityskuvien piirtämistä!

Tarinatäti piirtää värityskuvia lasten toiveiden mukaisesti ja häneltä voi saada juuri sellaisia värityskuvia kuin toivookin.

Värinauteilla on värityskuva-aiheisia tarinoita, väritettävät kirjaimet ja ihania väritysaiheisia ilmaisia joulukalentereita sivuillaan. Heillä on myös monta hauskaa ideaa, kuinka värityskuvia voi käyttää luokassa, parityöskentelyssä ja yksin.

Värittämisestä voi aina oppia uutta ja sen hauskuuden voi löytää niin iso kuin pieni – sitä kannattaa kokeilla koko perheen voimin.

Kuvilla tukea arkeen

Pieni lapsi saapuu päiväkotiin. Hän tervehtii iloisesti heilauttamalla kättään ja samalla hänen silmänsä jo etsivät taululta kuvaa. Hän yrittää saada selvyyden kysymykseen: ”Mitä tänään tehdään?” Osoitan kuvaa taululla ja kerron, että menemme tänään metsään. Hän hymyilee. Hän on tullut ymmärretyksi, vaikka hän ei vielä puhu.

Siinä missä puheella, eleillä ja viittomilla, myös kuvilla voi viestiä. Jokainen meistä vastaanottaa päivässä useita kuvallisia viestejä esimerkiksi liikennemerkeissä, opasteissa ja nykyään myös emojeissa.

Kuvia voidaan käyttää samalla tavalla kuin sanoja. Niillä voidaan ilmaista päivittäisiä tarpeita. Niillä voidaan keskustella. Niillä voidaan kieltäytyä, kysyä ja ihmetellä. Niillä voi myös ilmaista tunteensa.

Miten käytämme kuvia kotona?

Meistä useimmalla on varmasti ollut itsellään ja lapsillaan vauva-aikana kuvasanakirjoja. Lapsi osoittaa kuvaa ja aikuinen nimeää kuvan. Lapsi osoittaa samaa kuvaa monta, monta kertaa tämän jälkeen ja aikuinen nimeää kuvaa yhä uudelleen. Ja kas, lapsi on oppinut uuden sanan ja sanalle merkityksen.

Enää eskarilaisen ja koululaisen kanssa emme kuvasanakirjoja käytä, vaan asioista kysytään usein ”Mikä toi on?” tai ”Voitko katsoa googlesta, mikä toi on?”. Kuvan kuuluvat silti arkeemme.

Koululaisemme on jo kolmasluokkalainen. Aamuisin emme aina ehdi samaan aikaan aamiaispöytään ja joinain aamuina herätyksen hoitaa herätyskello. Koululaisellemme on hyvin tärkeää, että hän tietää, mihin aikaan kannattaa syödä aamupala, milloin pakata reppu ja milloin pitää lähteä kouluun.

Ennen laitoin siitä syystä hänelle puhelimeen useita hälytyksiä soimaan. Tämän syksyn alussa tutustuinKuvakuuhun ja löysin sieltä avun aamuihimme. Kuvakuun kouluaamu-kuvan ansiosta aamuihimme ei kuulu enää ylimääräisiä hälytyksiä, vaan enemmänkin kellotaulun seuraamista.

Aamurutiinit on merkitty kuvin ja kellotauluin. Merkitsemme edellisenä iltana yhdessä kellonajat eri toiminnoille ja aamulla hän ruksaa rasteja ruutuihin, kun on saanut ne tehtyä. Aamut ovat olleet huomattavasti helpompia.

Myös keskinäiseen viestintäämme kuuluvat kuvat. Kun kysyn WhatsApp-viestillä häneltä päivän kuulumisia, saan usein vastaukseksi erilaisia hymiöitä eli emojeita, joita tulkitsemalla ymmärrän, millainen päivä hänellä on.

Miten käytämme kuvia päiväkodissa?

Kuvitettuna arki selkiytyy. Päiväkodissani on kuvitettuna päivän rakenne – aamupalasta kotiinlähtöön. Kuvitamme myös leikkitilanteita, jotta leikeissä kommunikaatio helpottuisi. Lapsilla, jotka tarvitsevat tukea puheentuottamisessa voi olla omia kommunikaatiokansioita.

Päiväkodissa meillä on kuvia seinillä, pöydissä, kasvattajien avainnauhoissa ja lähes joka paikassa. Kuvia saa meillä käyttää jokainen. Kuvista onkin ollut paljon hyötyä niin lapsille, jotka vielä opettelevat puhuttua kieltä, kuin lapsille, jotka eivät uskalla puhua ryhmätilanteissa. Arkea on aikuisenkin helppo seurata, kun se on kuvitettu.

Eteisessä on kuvina ne vaatteet, jotka pitää pukea, kun lähtee ulos. Sadepäivinä kuvissa on kurahousut ja kumisaappaat, aurinkoisempina päivinä kuvista löytyy ulkohousut ja -takki.

Vessassa on kuvina käsienpesuohjeet ja vessanpöntön vierestä löytyy pieni muistutuskuva siitä, että vessa olisi hyvä vetää.

Käytävällä on kuvitettu leikkitaulu, josta lapset voivat valita leikkinsä laittamalla oman kuvansa leikin kohdalle.

Ryhmähuoneen seinällä on niin päiväohjelma kuin viikko-ohjelmakin kuvitettuna ja läpikäytynä pala palalta. Sitä seuraamalla pysyy mukana päivän kulussa.

Leikeissä on mukana kuvatauluja, joista voi kuvin näyttää, mitä tarkoittaa. Näin jokainen voi osallistua leikkiin, vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan.

Jumppatuokioilla ohjaamme tekemisen kuvilla ja sanoilla, että jokainen ymmärtää, mitä tehdään.

Ruokailutilanteessa on kuvia auttamassa lasta ilmaisemaan, haluaako hän syödä paljon, vähän vai maistiaisannoksen. Ottaako hän näkkileipää? Juoko hän vettä vai maitoa? Onko hän jo valmis?

Kuvia on mukana myös pihaleikeissä, jotta myös ulkona leikeissä kommunikaatio toimii.

Kuvia on paljon, jotta jokainen lapsi kielitaidostaan, ujoudestaan ja puhekyvystään huolimatta voi osallistua kaikkeen toimintaan ja leikkiin päivän aikana.

Mitä kuvia?

Osa käyttää arjessa valokuvia kuvina tilanteista. Osa käyttää kuvituskuvia. Jokaisella on omat mieltymyksensä myös kuvien käyttämisessä. Muutama vinkki kannattaa silti muistaa: Kuvien on hyvä olla selkeitä ja niiden sisältöä on hyvä tarkastella. Jos välipalaa tarkoittavassa kuvassa on juomana lasi mehua – tarkkasilmäinen lapsi voi hyvinkin vaatia mehua välipalajuomaksi. Kuvilla on hyvä myös pitää sama merkitys. Jos kuva on tarkoittanut edellisenä päivänä leikkimistä, sekoittaa se vuorovaikutusta, kun kuva nimetään istumiseksi.

Kuvapalveluista yleisimmin käytetty on Papunet. Se on maksuton kuvapalvelu, josta löytää lähes jokaiseen tilanteeseen ja asiaan kuvan. Tänä syksynä meillä käytetään ryhmäni toiminnassa Kuvakuun kuvia, joihin rakastuin ensinäkemältä. Niin rakastuivat lapsetkin. Kuvakuun kuvat ovat selkeitä, ymmärrettäviä ja juuri sellaisia, joita olemme arkeemme kaivanneet. Niitä saa tilattua nopeasti koneelle ja tulostettua itse käyttötarkoitukseen sopivaan kokoon.

Joskus huomaan kotona, että taskustani löytyy muutama kuvakortti. Eskarilaisemme innostuu usein näistä päiväkotiarjesta tutuista kuvista ja koristelee niillä kotiamme. Kerran jos toisenkin on vessasta löytynyt vessanpönttö-kuva. Hyvä niin, muistammepa paremmin vessanpöntönkin.

VIITTOMAKIELI: meidän yhteinen kielemme

Meillä on oma ”salakielemme”, minulla ja kuusivuotiaallani. Sitä me käytämme ruuhkaisissa busseissa ja muualla, ihmisjoukoissa. Sillä kielellä me ymmärrämme toisiamme aina. Se kieli on viittomakieli.

Eräänä aamuna, kun minityyppini oli 4-vuotias, hän julisti osaavansa viittoa. Hänen päiväkodissaan käytettiin tukiviittomia toiminnan ohjaamiseksi. Hän tiesi, miten viitotaan eri ruoka-aineita ja viikonpäiviä. Iloni oli suuri. Meillä oli yksi yhteinen kieli lisää.

Kuin huomaamatta on koko perheemme alkanut käyttämään tiettyjä viittomia. Ruokapöydässä saatamme pyytää maitoa puhumalla ja viittomalla samaan aikaan. Kahdeksanvuotiaani yllätti meidät viittomalla sujuvasti eri maiden nimiä, joita en osannut itsekään. Kun osaamme helpot perusviittomat, ymmärrämme myös viittovia ystäviämme paremmin ja pystymme kommunikoimaan heidän kanssaan jopa uimahallissa.

Nykyään katselemme aina välillä yhdessä viittomakielisiä musiikkivideoita ja treenaamme käsipuhettamme yhdessä musiikin soidessa. Se on meidän hauskaa yhteistä tekemistämme. Hyvin arvokasta yhteistä aikaamme.

Minulle viittomakieli on osa arkeani. Se on tällä hetkellä toinen työkieleni. Opettelin viittomaan lukioikäisenä ja sain siitä jopa muutaman opintopisteen. Monet viittomat ovat unohtuneet vuosien varrella, mutta onneksi aina voi kerrata ja oppia lisää.

Viittomakieli on yksi Suomen virallisista kielistä. Suomen kieli on moniin muihin kieliin verrattuna hyvin ilmeetön ja eleetön. Viittomakieli tuo niin aikuisille kuin lapsillekin automaattisesti kädet mukaan puheeseen. Kädet eivät liiku sattumanvaraisesti vaan niissä on viittomakieli pohjana. Se muuttaa myös tapaa, miten suomen kieltä puhutaan ja auttaa puhujaa tulemaan helpommin ymmärretyksi.

Minusta on rikkaus osata viittomakieltä. On myös etuoikeus antaa muille mahdollisuus oppia kommunikoimaan viittoen.

Päiväkodissa viittomakieli on minun ja ryhmäni lasten yhteinen ymmärryksen kieli. Kun osa lapsista tarvitsee tukiviittomia toimiakseen, näimme oikeaksi ratkaisuksi opettaa koko ryhmämme viittomaan. Näin jokainen ryhmän jäsen voi kohdata toisensa ja ymmärtää toista viittomallakin.

Me käytämme tukiviittomia. Ne ovat erillisiä sanoja irrotettuna viittomakielestä. Emme siis viito kokonaisia lauseita, vaan sanoja, joita painotamme.

Kun viitoin ensimmäisen kerran ”Saanko auttaa?” lapselle, jolla ei vielä ole moniakaan puhutun kielen sanoja – hänen silmänsä alkoivat loistaa. Yhtäkkiä me ymmärsimme toisiamme. Hän on viittonut minulle siitä lähtien. Se on valtava luottamuksen osoitus. Hän hakee apua ja turvaa ihmisistä, joiden tietää ymmärtävän häntä. On kunnia saada olla hänelle juuri sellainen luottamuksen arvoinen aikuinen.

Kun käytimme ensimmäisiä kertoja viittomia ryhmätilanteissa, ne herättivät lasten kiinnostuksen. Huidoinko vain käsiäni? Miksi juuri tämä viittoma tarkoittaa tuota sanaa? Heistä on jännittävää oppia uusia viittomia ja he oppivatkin muistamaan ne paljon minua nopeammin. Opettelemme muutaman uuden viittoman viikossa. Tällä viikolla harjoittelimme ”metsää” ja ”puuta” leikkiessämme.

Sormiviittomia opetellessamme harjoittelemme samalla äänteitä. Viiton jokaisen lapsen nimen siirtymätilanteessa, tämän vinkin opin tutulta lastenhoitajalta. Näin saan koko ryhmän huomion kiinnittymään käsiini. Jokainen heistä tunnistaa jo omat ja kaveriensa nimet, niin sormiviittomina kuin äänteinäkin.

Viittomien avulla olen luonut lapsiin kontaktin, johon en tarvitse ääntä. Tarvitsen katsekontaktin. Se vaatii minulta läsnäoloa tilanteessa. En voi vain viittoa mitä sattuu.

Viime perjantaina vietimme karaokehetkeä lasten kanssa viittoen lastenlauluja ja heistä se oli hurjan hauskaa. Heijastimme seinälle videotykillä viitottuja lastenlauluja ja he lauloivat ja viittoivat mukana. Jokainen pääsi osallistumaan – osa käsillään ja osa äänellään.

Viittomakielestä on tullut osa päiväkotipäiviämme. Me viitomme, mitä on ruokana. Me viitomme arkemme toimintoja. Kaikkia viittomia en ikinä muista, mutta ne tärkeimmät arkeni viittomat tulevat automaattisesti puhuessani.

Viittomakielen alkeiden opetteluun voi käydä kursseja, mutta on myös helppoja ratkaisuja oppia alkeita itse. Onneksemme ja iloksemme Käsipuhe-sivusto tuo jatkuvasti uusia opetusvideoita, joissa opetetaan viittomia. Niitä opettelemalla koko työtiimini on oppinut monta uutta viittomaa – ja luonut uudenlaisen yhteyden tukiviittomia käyttävien lasten kanssa.

VANHEMPAINILTA: uhka vai mahdollisuus?

Vanhempainiltojen aika on taas. Syysillat pimenevät ja iltaisin väsyttää. Lasten harrastukset ja omat menot täyttävät kalenterit. Sitten tulee kutsu lapsen päiväkodin vanhempainiltaan ja sille on raivattava tilaa kalenterista. Onko pakko?

Monissa perheissä nuo kahvintuoksuiset yhteistilaisuudet ovat jo tuttuja juttuja, mutta samalla monelle perheelle vanhempainilta on aivan uusi asia. Vaikka vanhempainillat ovat asiana tuttu, sisältö vaihtuu joka vuosi. Osallistuminen ei ole pakollista, mutta järkevää, jos haluat tietää mitä lapsesi päivisin puuhaa.

Mitä vanhempainilloissa tehdään?

Uusi varhaiskasvatussuunnitelma vaatii, että varhaiskasvatuksessa järjestetään ainakin kerran vuoden aikana vanhempaintilaisuus. Se tarkoittaa usein vanhempainiltaa tai vanhempainaamupalaa, johon vanhemmat kutsutaan osallistumaan.

Vanhempainiltoja on järjestetty iät ajat ja usein oletamme, että jokainen tietää, mikä on vanhempainilta.Asia ei ole mikään itsestäänselvyys.

Oman päiväkotiurani aikana olen nähnyt monenlaisia vanhempainiltoja. Osassa on laitettu vanhemmat leikkimään, osassa olemme tehneet yhdessä miellekarttoja, joskus on vain istuttu hiljaa kuunnellen tietotulvaa – ja osassa on keskusteltu yhdessä. Ei siis ihme, jos vanhempi ei tiedä mitä odottaa vanhempainillalta, kun toteuttamistapoja on monia.

On hyvä asia, että vanhempainiltoja toteutetaan monin eri tavoin, sillä on monia erilaisia vanhempia. Siinä missä jotkut rakastavat yhteisleikkejä, toisia ne kammottavat. Toisille kalvosulkeiset informaatioillat ovat liikaa ja eräät taas tarvitsevat niitä.

Toteutustavasta huolimatta, ennen kaikkea vanhempainilloissa on kyse sinun lapsesi ryhmästä. Siellä keskustellaan lapsiryhmästä, toiminnasta ja siitä, mitä vanhemmat toivovat toiminnalta.

Puheenaiheena on lasten jokapäiväinen arki varhaiskasvatuksessa. Joskus äänestetään yhteinen retkikohde ja muistutetaan tärkeistä päivämääristä. Puhutaan yhdessä lapsiryhmän toiminnasta, sillä sehän on syy, miksi vanhempainiltaan saavutaan ja mikä kaikkia kiinnostaa.

Vanhempainillassa paikalla ovat ne aikuiset, jotka viettävät sinun lapsesi kanssa päivät. Heidän kanssaan voi vaihtaa kuulumisia, kysyä mieltä askarruttavia kysymyksiä ja ennen kaikkea pääsee vaikuttamaan toimintaan.

Parhaimmillaan vanhempainillassa voi saada todella arvokasta vertaistukea muilta vanhemmilta. Oman lapsen vaikeat aamut voivat saada samanlaisia kokemuksia vieruskaverin vanhemmilta – asian kanssa on harvoin yksin.

Vanhempainillat ovat myös hyviä kohtaamispaikkoja muiden lasten vanhempien tapaamiseen. Kun lapsi on alkusyksyn puhunut uudesta ystävästään, jota haluaisi tavata myös päiväkotipäivien jälkeen, on hyvä tavata sen toisen lapsen vanhemmat ja sopia asiasta kasvotusten.

Millainen on hyvä vanhempainilta?

Tänä vuonna kyselin ympäriltäni, mikä tekee hyvän vanhempainillan. Sain vastaukseksi, että vanhempainilta ei saa olla kestoltaan liian pitkä. Vanhempainilta ei saa myöskään olla sisällöltään uuvuttava. Vanhempainillassa pitää olla tilaa vanhempien mielipiteille. Yksi toive oli, että olisi ihana, jos jokainen vanhempi esittäytyisi, jotta tietäisi, kuka on kenenkin huoltaja. Toivottiin myös läsnäoloa ja yhteisöllisyyden tunteen luomista. Moni näistä ideoista vastaa omaa ajatustani hyvästä vanhempainillasta.

Viime vuonna pidimme vanhempainillan, jossa näytimme videoita ja kuvia lasten ihan normaaleista päiväkotipäivistä. Jokainen vanhempi sai valita 3 asiaa, jotka haluaisi lapsensa oppivan lukuvuoden aikana. Lopuksi paljastimme, mitä heidän lapsensa olivat vastanneet. Se sopi viime vuoden ryhmämme toimintaan hyvin.

Minun ryhmässäni on muutaman viikon päästä vanhempainilta. Sitä varten kysyin lapsilta ja vanhemmilta toiveita tilaisuuden järjestämiseen. Lapsilta kysyin, mistä he toivoisivat, että puhumme ja mitä tarjoilemme. Vanhemmilta taas kysyin toiveita ajankohdasta – siis järjestämmekö vanhempainaamun vai -illan. Toiveisiin vastaamme.

Lupasin ryhmäni vanhemmille, etten laita heitä leikkimään enkä istuta heitä yli tuntia arki-iltana. Keskitymme tärkeimpään: heidän lapsiinsa ja arkeemme. Käsittelemme tämän vuoden teemojamme, jotka olemme lasten ja vanhempien kanssa keskusteluissa päättäneet. Jätämme aikaa ja tilaa keskustelulle.

Sellaiseen vanhempainiltaan minä itse haluaisin osallistua. Siksi järjestän sellaisen myös heille.

Miksi vanhempainiltoihin kannattaa osallistua?

Vanhempainiltaan ei ole pakko osallistua, mutta se kannattaa koska:

  • kyse on lapsesi asioista
  • pääset vaikuttamaan asioihin
  • pääset tapaamaan muita vanhempia
  • saat vertaistukea
  • saat kysymyksiisi vastauksia
  • saat ilmaista kahvia ja pullaa
  • Millaisia kokemuksia sinulla on lapsesi vanhempainilloista?

    KIUKKUKOULU: kuinka lapsi oppi kohtaamaan oman kiukkunsa

    Meillä kiukutellaan. Aamuisin housut ovat ihan väärät. Aamupalaksi pitäisi saada herkkuja. Päiväkotiin menisi mieluummin autolla kuin kävellen. Jalatkin ovat liian painavat. Kotiin haetaan väärään aikaan, joko liian aikaisin tai liian myöhään. Kotona isosisko ärsyttää. Tablettiajan rajoittaminen kiukuttaa. Tabletilla saa pelata vain oppimispelejä. Ruoka ei ole tarpeeksi pikaruokaa. Leikki ei maita. Tylsääkin on. Hampaiden pesu kiukuttaa. Iltasatu on liian lyhyt. Iltapususta emme kiukuttele.

    Oma suhtautumiseni kiukkuun on salliva. Meillä kaikki tunteet ovat sallittuja tunteita: saa olla iloinen, saa olla surullinen, saa olla vihainen ja saa pelätä. Kiukku on sallittu tunne meillä kotona ja päiväkodissa. Usein sanoitan sen lapsen kanssa: “Sinä olet selvästi kiukkuinen.” Mutta aina arjessa se sanoittaminen ei riitä siihen, että tunteesta pääsee myös yli.

    Eräänä iltana iltapusun aikaan lapsi kysyi: “Miksi mua aina kiukuttaa?”. Jäin miettimään asiaa toviksi.

    Mietintä tuotti tulosta ja ihanan yhteistyön. Pääsimme lapsen kanssa mukaan Kasvun Taian Villipedon Naamarit-tunnetyöpajaan, jossa käsitellään kiukkua leikkien ja tehtävien kautta. Voi kuinka lapsi olikin siitä onnellinen ja kertoi pihalla kavereille ja esikoulussa pääsevänsä ikiomaan Kiukkukouluun!

    Niinpä me yhtenä sunnuntaina muutaman muun vanhempi-lapsi-parin kanssa astuimme sisään Villipedon Naamarit-tunnetyöpajaan. Meitä molempia jännitti.

    Aluksi lapset saivat valita tunnetilaansa kuvaavat kortit. Pian etsittiin nallekorteista kiukkua ja näytettiin keholla, miten kiukku näkyy. Sitten mietittiin kiukkuun syitä – yllättäen kaikilla oli samoja syitä. Opimme siitä, miksi kiukku tulee. Opimme lapsen aivoista ja siitä, että kiukku on tunne ja on tapoja kesyttää kiukku.

    Nyt tiedämme, miten hengittää kiukkumme pois vähän paremmin. Osaamme nyt hengittää kuin pikkulinnut ja kuin karhut. Avuksi syvään hengitykseen Kasvun Taialla oli mielettömän hieno hengityspallo, jonka lapsi tunnisti lelukaupasta tutuksi kiinnostavaksi leluksi, jolla hän nyt sai rauhoitettua hengitystään.

    (C) Heli Mäkelä

    Lapsen mielestä työpajan paras osuus oli, kun hän antoi omalle kiukulleen naaman ja teki kiukusta villipedon naamarin. Hän oli hyvin tarkka siitä, mitä värejä ja kuvioita naamarin pitää sisältää. Naamari on nyt kotona aina valmiina seuraavia raivareita varten.

    (C) Heli Mäkelä
    (C) Heli Mäkelä

    Työpaja loppui ihanaan satuhierontatuokioon, jollaista lapsi vaati jo kotona. Onneksi saimme nuo työpajassa tehdyt satuhieronnat myös kotiin.

    Ennen kaikkea tuo työpaja oli meille ikioma yhteinen hetki ilman arjen kiirettä. Eräs äiti tunnetyöpajassa kommentoikin, että jokaisen vanhemman tulisi saada kokea tämä työpaja yhdessä lapsensa kanssa. Samaa mieltä olen minä. Pieni yhteinen työpaja oli meille iso askel yhteisessä arjessamme.

    Seuraavana viikonloppuna lapsi kysyi: “Mennäänkö me taas kiukkukouluun?”. Selvästi hän piti tunnetyöpajasta myös.

    (c) Heli Mäkelä

    Kasvun Taian tunnetyöpajoja järjestetään vielä tänä syksynäkin ja mukaan mahtuu, niihin pääsee ilmoittautumaan täältä:http://www.kasvuntaika.fi/kurssit/tunnetaito/
    Kasvun Taialla on myös alkamassa ihana uusi Myönteisiä keinoja kasvatukseen-verkkovalmennus, johon olen itsekin osallistumassa: http://www.kasvuntaika.fi/valmennus/kasvatus/

    Pienet päiväkodissa

    Tuttu lastenhoitaja kertoi kokemuksestaan aloituskeskustelusta, kun hänen päiväkodissaan aloitti 9kk vanha pienokainen. Lapsen äiti oli saanut yllättäen opiskelupaikan ja pienen oli pakko saada hoitopaikka. Äitiä jännitti jättää oma imetettävä lapsensa päivisin toisten ihmisten hoidettavaksi. Aloituskeskustelussa tuo lastenhoitaja kysyi äidiltä, miten hän suhtautuu kantamiseen ja kantoreppuihin. Kun äiti oli kertonut, kuinka lapsi viihtyy ja usein nukkuu kantorepussa, hoitaja ehdotti, miltä tuntuisi, jos hän kantaisi pientä päiväkodissa kantoliinassa. Äidin kasvoille oli tullut suuri hymy. Äiti oli helpottunut. Hänen pienokaisensa saisi turvallista läsnäoloa, syliä ja läheisyyttä päiväkodissakin. Tuo pienokainen aloitti sitten päiväkodissa kovin väsyneenä ja levottomana – niinpä lastenhoitaja oli kokeillut kantoliinaa ja ottanut lapsen kyytiin. Vauva oli rentoutunut sillä sekunnilla, hymyili vähän ja laittoi silmänsä kiinni. Ihana ammattilainen tuo lastenhoitaja!

    Tuon lastenhoitajan kokemus inspiroi minua. Meilläkin aloitti tänä syksynä monta pientä. Monelle päiväkodin hoitajat ja opettajat ovat ensimmäisiä perheen ulkopuolisia ihmissuhteita. Lapsiryhmät ovat suurempia kuin perheyksiköt. Monta pientä mahtuu syliin, mutta aina ei ole jokaiselle lapselle ikiomaa syliä. Meilläkin on hankinnassa kantoreput, jotta pienimmillä olisi mahdollisuus syliin ja läheisyyteen myös ryhmätilanteissa ja retkillä.

    Meidän päiväkodissamme kokeillaan tänä vuonna uudenlaisia sisarusryhmiä, joissa on 1-5-vuotiaita. Ryhmät tarjoavat pienemmille mahdollisuuksia oppia isompien toiminnasta ja isommille empatiataitojen harjoittelua. Ryhmissä lapsen on mahdollista kasvaa samojen kasvattajien kanssa esikoululaiseksi asti. Kun pieniä on ryhmässä vähemmän, 12 pienen sijasta vain 6, on pienillekin syli useammin tarjolla. Ja sitä me haluamme. On aikaa sylille. On aikaa lapsille. On aikaa leikille.

    Pienien lasten päivähoidosta on ollut puhetta mediassa ja leikkipuistoissa. Onko pienten paikka kotona vai päiväkodissa? Ei pienokaisia yleensä laita kukaan päiväkotiin, ellei ole pakko – opiskelupaikka tai paluu työelämään ovat asioita, jotka monella vanhemmalla on edessä.

    Se, onko pienten paikka päiväkodissa vai kotona, on perheen päätös. Päiväkoti tukee lasta kasvamaan juuri sellaisena ihanana kokonaisuutena kuin hän on. Päiväkoti tarjoaa lapselle turvallisen kasvuympäristön, ystävyyssuhteita, uusia taitoja, tukea kasvuun ja läsnäoloa.

    Kun lapsi menee päiväkotiin tai perhepäivähoitoon, on niin vanhemmalla kuin lapsellakin edessä monta uutta tunnetta ja paljon kasvukipuja. Lapsi jää toiselle ihmiselle. Ammattikasvattaja ei silti ikinä vie vanhemman roolia – vanhempi on vanhempi ja hoitaja ja opettajat ovat päivähoidon henkilökuntaa, jotka antavat lapselle mahdollisuuden pedagogiseen rakkauteen kasvattamalla, opettamalla ja hoitamalla häntä päivähoitopäivän ajan.

    Kotona olevan vanhemman kanssa lapsi ja vanhempi voivat saada ihania kerhokokemuksia, luoda ystävyyssuhteita asukaspuistoissa ja leikkipuistoissa sekä avoimessa päiväkodissa. Se, että on pidempään kotona oman lapsensa kanssa, ei ole hävettävä asia. Kaikilla vain ei ole siihen mahdollisuutta, kun työ, opiskelut ja vanhempainrahan loppuminen ohjaavat kohti päiväkotimaailmaa.

    Pienetkin saavat päiväkodissa laadukasta varhaiskasvatusta, mutta oman kasvutasonsa mukaista sellaista. Pientenkin päiväkotielämään kuuluu kasvatusta, opetusta ja hoitoa. Pienet eivät opettele päiväkodissakaan lukemaan tai tekemään kärrynpyöriä. He harjoittelevat arjen taitoja, leikkitaitoja ja ryhmätaitoja. Ruokailutilanteissa kokeillaan ja vessassa katsomaan mallia viereisellä potalla istuvalta. Pienin askelin heistä kasvaa ihania isoja päiväkotilaisia.

    Kasvaapa pieni lapsi kotona, perhepäivähoidossa tai päiväkodissa, ihana hänestä tulee joka tapauksessa.