Metsä on meille ihmemaa

Lapseni ovat onnellisimmillaan metsässä. Sitä he eivät kyllä myöntäisi helpolla, mutta totta se on. Olen kovin rakastunut kansallispuistoihin ja pieniin seikkailumetsiin – ja perheeni myötäelää sitä rakkautta. Yleensä saan houkutella koko perhettä metsään eväsleivillä ja seikkailutarinoilla. Joskus vastauksena kuuluu kiukkuinen: ”Miksi me mennään metsään, kun kaikki kaverit pääsee HopLopiin?”. Metsään saapuessa kaikki kiukut unohtuvat. Löytyy joka kerta erilainen seikkailu. Ihmemaa. Ja kaksi onnellista lasta ja aikuista.

Minä vietin lapsuuteni juosten räkä poskella ympäri lähimetsiä etsien kaiken maailman satuolentoja ja aarteita. Minun äitini vietti oman lapsuutensa samoilla tavoilla. Niinpä ei ole ihme, että minityypit ovat kanssani oppineet samoille tavoille. Metsä on meidän ikioma salainen huvipuistomme, löytöretkien päämäärä, rauhoittumispaikka, leikkikenttä. Se on juuri sitä, mitä haluamme sen olevan. Ja sen rajoina ovat vain mielikuvituksen rajat. Ja onneksi lasten mielikuvituksella harvoin on rajoja.

Vietimme eilen päivän mustikkamaitojahdissa metsässä. Seikkailijoilla oli mukana pienet purkit ja isot suut. Aarrejahtimme saaliina olivat siniset ja punaiset timantit, mustikat ja metsämansikat. Kuului onnenkiljahduksia, kun löytyi yksi jos toinenkin marja. Suurin osa marjoista löysi suuhun, muutama purkkiinkin. Pian mustikat saivat oman kuninkaansa ja kuningattarensa ja alkoi mustikkasatuleikki. Satumaailma kasvoi ja lopulta lapsia sai houkutella taas kerran metsästä takaisin kotiin.

Ihana melkein-tokaluokkalaisemme pohti mustikoita poimiessaan sitä, miten paljon metsämustikat maksavatkaan lähikaupassamme – ja kuinka hauskaa niitä on täällä poimia. Rahan arvo alkaa selvitä pienelle koululaiselle vähitellen ja yleensä vertailukohtina ovat hänen suuresti ihailemansa Monster High-nuket. Siksipä mustikkarasioiden hinnatkin saivat pian aikaan syvällistä pohdintaa: ”Siis muutaman pienen mustikkarasian hinnalla saisi Monster High-nuken? Mutta näitähän saa poimia täällä ilmaiseksi, eikä se edes ole tylsää. Nämä mustikat kasvaa täällä – eikä missään metsässä kasva Monster High-nukkeja!” Pienen tovin päästä hän katseli ohikulkevia ihmisiä ja pohti jo: ”Miksi nuo ihmiset eivät tule herkuttelemaan tänne metsään? Eivätkö ne tiedä, että ihan niiden vieressä on tämmöinen ihana paikka?”

Onnekseni ja suureksi ilokseni saan nauttia metsästä myös työssäni. Päiväkodin arkeen kuuluvat tärkeänä osana metsäretket, niin isoille kuin pienillekin. Eskareillani tulee olemaan ensi syksynä kerran viikossa metsäretki lähimetsään. Monelle heistä se on vielä ihan tuntematon paikka. Haluan antaa pienille oppijoille mahdollisuuden tutustua metsän ihmemaahan. Joka vuosi löytyy joku, joka sanoo syksyllä ”Ääh, tylsää, miksi pitää mennä metsään? Mitä muuta kuin jotain puita siellä muka on?”, mutta se muuttuu joka vuosi lauseeksi: ”Ope, milloin me mennään taas sinne salaiseen huvipuistoon?”.

Tosiasiassa olen yhtä innoissani metsäretkistä kuin jokainen pienistä oppijoista. Metsäpäivät ovat täynnä satumaailmaa, seikkailuita ja vapautta oppia kirjoihin kangistumatta. Metsässä voi oppia helposti numerot, kirjaimet, uudet ja vanhat leikit ja etenkin rauhoittumaan. Metsäpäivien suunnittelu vaatii meiltä opettajilta mielikuvitusta, kykyä heittäytyä mukaan leikkiin ja osallistumista. Ilokseni pääsen ensi syksynä Vantaan Luontokoululle oppimaan ulkoeskarin ja metsäeskarin hyvistä ideoista vielä paljon uutta.

Yksi iso tärkeä osa metsää minulle on sen rauhoittava vaikutus. Voin olla kiukkuinen. Voin olla surullinen. Voin voida hirveän pahoin. Mutta yleensä se, että saan olla tovin metsässä eksymässä yksin tai yhdessä auttaa. Saan hengittää vapaammin. Metsä rentouttaa minua paremmin kuin mikään mielenrauhaa edistävä cd-nauha – ja olen huomannut sen vaikuttavan samoin lapsiin.

Toinen äärimmäisen ihana asia, mitä metsä opettaa, on mielikuvituksen rajattomuus ja kyky heittäytyä mukaan leikkiin. Nykypäivän eskarilaiset ovat osa jo olevinaan kovin isoja mieleltään ja monen mielestä leikkiminen ei enää kuulu heidän elämäänsä. Metsäseikkailuilla unohtuvat ne olettamukset. Kaatuneesta puusta tulee liukumäki, oksanpätkästä limborata, ison puun alle voi hyvin juosta suojaan kaatosateelta. Meillä isoilla on paljon opittavaa pieneltä metsässä leikkivältä lapselta. Olimmehan me joskus juuri samanlaisia.

Metsä ja minä kuulumme yhteen. Olen yrittänyt elää ilman metsää, mutta epäonnistunut siinä. Ihan syystä. Metsä on minun rakkauteni, eikä kovin salainen sellainen. Parasta on se, että metsärakkauden voi oppia – ja opettaa ja jakaa muille.