OPETA TUNTEITA LAPSELLESI LUKEMALLA: Lari Lihapulla

Yhtenä iltana, iltasatuaikaan, eskarilaiseni toi minulle kirjahyllystä Lari Lihapulla-kirjat. Niitä on kaksi. Toinen kertoo virheistä oppimisesta ja toinen kiukuttelusta. Eskarilainen oli ihastellut kirjoja kirjahyllyssä jo monta kertaa, mutta niiden lukemiseen tarvittiin kuulemma oikea olotila.

Tuona iltana se olotila oli oikea. Aamulla oli kiukuttanut kaikki, etenkin isosisko ja vääränlaiset kengät ja liian iso pipo ja liian pieni lätäkkö matkalla päiväkotiin – ja tietenkin lähetin vielä lentopusutkin väärään ikkunaan. Kiukkua oli.

Eskarilaiseni on tietoinen kiukustaan. Meillä asuivat ennen hänen hyvät ystävänsä Kiukku ja Vinku, mutta ne saivat häädön. Silti kiukuttelua on yhä. Kävimme syksyllä hänen kanssaan Kasvun Taian ”kiukkukoulussa” eli opettelemassa tapoja selvitä omasta kiukustaan. Sieltä saimme monta hyvää vinkkiä. Mutta kiukkua silti riittää.

Tuo eskarilainen on samaan aikaan iso sekä pieni. Häneen mahtuu monta tunnetta. Onneksemme hän osaa myös sanoittaa tunteitaan erittäin hyvin. Sitä on kyllä harjoiteltu.

Avasin Lari Lihapulla-kirjat ja tiesin heti, että tästä tulee olemaan meillä paljon hyötyä. Olin ostanut ne Parenting Happiness-seminaarista ja ihastunut niiden käsittelemiin teemoihin heti. Kirjat on kirjoittanut Melissa Georgiou ja ne on julkaistu vasta tänä vuonna. Kirjoissa seikkailee Lari Lihapulla ystävineen. Lari on tosiaankin lihapulla ja sekös eskarilaistamme viehättää. Hänellä on myös ystävinään tomaatti ja parsakaali.

”En olekaan koskaan kuullut kirjaa, jossa seikkailee ruoat”, eskarilainen huudahti.

Eskarilainen valitsi ensimmäiseksi luettavaksi ”Lari tuntee itsensä vihaiseksi”-nimisen kirjan. Kirjassa Laria kiukuttaa ihan arkiset asiat ja hän ei osaa käsitellä kiukkuaan. Lapseni katseli ja kuunteli, ja sitten totesi: ”Mä olen vähän toi Lari.” Lari kuitenkin saa kirjassa apua Täti Salvialta, joka antaa ihania vinkkejä kiukusta ja vihan tunteesta ylipääsemiseen. Kirjan loppu miellytti eskarilaista ja hän kiitti minua isolla pusulla poskelle.

Kun olimme lukeneet ensimmäisen Lari-kirjan, emme osanneet lopettaa, vaan luimme heti perään toisen. Kirjan nimi on ”Laria ärsyttää”. Lari on perfektionisti ja epäonnistuminen kammottaa häntä. Hän tekee virheen ja sen kanssa eläminen on hänelle hyvin vaikeaa. Tätä kirjaa lukiessamme saapui kuuntelijaksi myös isosisko, joka kuunteli tarkkaan Larin sanat ja oli hiljaa. Hän kuunteli ja nyökkäili. Luulen, että hän oppi myös kirjasta hyvin paljon.

Kirjoissa on sadun jälkeen pieni opas vanhemmille ja kasvattajille, miten toimia itse tilanteissa. Vaikka olen lukenut monet satukirjat ja kasvatusoppaat, sain silti Lari-kirjojen ohjeista lempeyttä ja voimaa omaan kasvattajuuteeni. Näillä keinoilla me menemme eteenpäin, molempien lasten kanssa.

Eskarilainen kysyi vielä ennen nukahtamistaan: ”Onko olemassa oikeasti sellaista Täti Salviaa, joka pystyisi auttamaan, jos kiukuttaa? Mä tarvitsen sellaisen.” Onneksi sellaisia on, hänenkin elämässään.

 

 

Melissa Georgioun Lari Lihapulla-kirjat

METSÄ JA LAPSET: Hyvinvointivaikutukset

”Ettekö te ole kaikki koko ajan kipeinä, kun olette siellä metsässä niin paljon?” oli kysymys, joka yllätti minut, kun kerroin taannoin, että päiväkotiryhmäni viettää viikosta kolme päivää metsässä ja lähiluonnossa.

Päinvastoin. Säännöllinen metsässä seikkailu lasten kanssa on saanut aikaan sen, että koin vasta nyt syksyni ensimmäisen flunssan. Yleensä sairastun flunssaan jo syksyn ensimmäisillä viikoilla ja sairastan syksyni aikana useammankin flunssan.

On kulunut neljä kuukautta siitä, kun aloitimme tämän ryhmän kanssa metsätoimintamme näin suuressa mittakaavassa. Päiväkotitauteja on monia – flunssaa, oksennustautia ja muuta mukavaa – mutta monet niistä olemme onnistuneet välttämään tänä syksynä. Se, että ulkoilemme paljon, vähentää sairastamistamme.

Meillä on aina mukana ensiapulaukku, mutta vielä tähän mennessä emme ole päässeet sitä tutkimaan tarkemmin lasten kanssa metsässä. Punkkikauteen keväällä olemme varautuneet, kyihin ja muihin metsän vaaroihin myös.

Ensimmäisinä viikkoina monia väsytti kävellä metsäpaikalle, nyt sinne juostaan. Pienten, ja opettajankin, fyysinen kunto on kohentunut juostessamme metsäpoluilla, leikkiessämme ja tasapainoillessamme erilaisilla puunrungoilla. Lasten motoriset perustaidot ovat kehittyneet.

Saman kehityksen huomaan omissa lapsissani, jotka ovat innostuneet polkujuoksemisesta. Aluksi juokseminen oli hankalaa, mutta vähitellen siitä on tullut kevyempää eivätkä kivet ja kannot poluilla enää haittaa. He hallitsevat kehoaan paremmin kuin ennen.

Suuren kehityksen olen nähnyt niin omassa kuin lastenkin keskittymiskyvyssä. Kun tutkitaan lähiluontoa, etsitään aarteita ja luetaan kiinnostavia kirjoja metsässä, lapset jaksavat keskittyä samaan tekemiseen paljon pidempään kuin sisällä.

Minulle metsä on seikkailupaikan ja leikkipaikan lisäksi erittäin tärkeä paikka rauhoittumiseen ja rentoutumiseen. Jo muutamassa minuutissa metsässä suuri osa arjen stressistä kaikkoaa, myös lapsilla. Eräänä päivänä menin metsäpaikallamme makaamaan maahan ja katsoin pilviä – yhtäkkiä vieressäni oli koko lapsiryhmäni tuijottelemassa pilviä kanssani – rauhoittumassa kanssani. Metsä rentouttaa minua paremmin kuin mikään mielenrauhaa edistävä cd-nauha – ja olen huomannut sen vaikuttavan samoin lapsiin.

Metsässä sosiaaliset taidot kehittyvät. 

Metsäpaikallamme ei ole niin sanottuja tyttöjen ja poikien leikkejä, vaan leikkeihin saavat osallistua kaikki. Usein leikit muodostuvatkin mielenkiinnonkohteiden mukaan ja muodostuu myös uusia ihania ystävyyssuhteita.

Lapset ovat oppineet sen, että metsään mahtuvat kaikki äänet ja kaikki tunteet. Pahalla päällä saa olla metsässä ja sen purkamiseen on harjoiteltu tapoja. Tällä hetkellä suosituin tapa on murista isolle kivelle. Metsässä on tilaa myös naurulle, ilolle ja oivaltamiselle. Löytyy joskus myös kaikkea ällöä, kuten koirankakkaa, mutta sitäkin on kiva tutkia kepillä (ja joskus kengänpohjalla).

Metsä ja luonto eivät ole niitä asioita, jotka sairastuttavat lasta tai aikuista. On tutkittu, että ihmisen kosketus luontoon pitää ihmisen terveenä – käytännössä se, että puutarhanhoito tekee ihmisen hyvinvoivaksi, ei ole myytti, vaan totista totta. Jos istumme päivät pitkät sisätiloissa, sairastumme helpommin. Luonto antaa ihmiselle, jo pienelle, luontaista vastustuskykyä.

Kysyin asiantuntijaraadiltani, siis lapsilta, miten metsä vaikuttaa heidän oloonsa:

”Musta on kivaa, kun metsässä ei tarvitse olla hiljaa.”-
”Ja metsässä saa juosta!”
”Metsässä on kivaa etsiä aarteita ja löytää ne.”
”Mä uskallan kiivetä isolle kivelle ja sitä en uskaltanu ennen.”
”Mä oon saanu metsässä uuden ystävän.”
”Onko pakko aina lähtee takasin metsästä päiväkodille?”

Metsän on tutkittu myös antavan sietokykyä monille allergioille. Sitä emme vielä itse ole päässeet näkemään, mutta parasta minusta on se, että nautimme metsässä olosta kaikki ja voimme siellä hyvin.

METSÄ JA LAPSET-sarja jatkuu aiheella pukeutuminen.

Sarjan ensimmäinen osa on Jokamiehenoikeudet.

METSÄ JA LAPSET: Jokamiehenoikeudet

Tiedätkö mitä ovat jokamiehenoikeudet? Monelle ne ovat itsestäänselvyys, mutta yhä useammin tapaan ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä ne ovat. Ihmisten suhde luontoon on muuttunut viime vuosina ja kiinnostus sekä tieto luonnosta on heikentynyt. Minusta tämä kehitys on huolestuttavaa. Emme edes tiedä, kuinka harvinaislaatuiset ja suuret oikeudet jokaisella meistä täällä Suomessa on jopa maailman mittapuulla katsottuna. Meillä on oikeus luontoon, metsiin, vesistöihin ja siellä olemiseen. Oikeuksien kanssa tulee aina kuitenkin myös velvollisuudet.

Sanana jokamiehenoikeudet on aina ollut minulle hyvin normaali, mutta kun 4-vuotias kysyi: ”Onko ne jokamiehenoikeudet myös jokanaisenoikeuksia?” tajusin, ettei se olekaan yksiselitteinen. Joihinkin sanoihin on niin tottunut, ettei tajuakaan sitä, mitä pieni lapsi niistä heti tajuaa.

Jokamiehenoikeudet ovat jokaisen aikuisen ja lapsen oikeuksia, joita luonnossa saa ja ei saa tehdä riippumatta siitä kuka maan omistaa. Ne voisivat olla nimeltään jokaisenoikeuksia tai luonnossakävijänoikeuksia. Ne eivät katso ikää eivät sukupuolta eivätkä kansallisuutta.

Sisällöltään jokamiehenoikeudet ovat jo pienille lapsille helppoja oppia – niitä opitaan perimätiedossa, luonnossa kulkiessa, metsäretkillä ja luontosuhdetta rakentamalla. Ja tietenkin leikkimällä.

Meillä on tapana leikkiä metsässä paljon. Yksi suosittu ja erittäin hauska leikkimme on Muumipeikon retket-kirjoista löytyvä jokamiehenoikeusleikki, jossa leikitään mitä saa ja mitä ei saa tehdä metsässä. Muutaman kerran jälkeen lapset muistavat jo hurjan hyvin säännöt, kuinka toimia metsässä.

Parhaita vastaajia siihen, mitä jokamiehenoikeudet pitävät sisällään, ovat lapset. Niinpä kysyin heiltä.

Mitä luonnossa saa tehdä?
”No saa ainaki kerätä marjoja, mutta ei kannata kerätä kielonmarjoja, koska niitä ei saa syödä.”
”Luonnossa saa leikkiä!”
”Saa tutkia niillä luupeilla.”
”Saa nauraa.”
”Saa olla kiukkuinen.”
”Saa kävellä ja leikkiä kalliokiipeilijää. Se on mun harrastus tänään.”
”Saa seikkailla, niin kuin me!”
”Saa rakentaa majan.”

Mitä luonnossa ei saa tehdä?
”Ei saa repiä eläviä puita, koska niitä sattuu!”
”Ei saa ajaa niillä mopoilla, koska se sattuu korviin ja luontoon.”
”Ei ainakaan saa kiusata lintuja tai eläimiä, koska ketään ei saa kiusata.”
”Ne roskat pitää aina kerätä. Niinku me kerätäänki.”
”Sammalta ei saa repii, koska se ei kasva heti takaisin.”
”Ei saa mennä toisten pihoille syömään omenoita, kun muuten tulee paha mieli.”
”Ei saa tehdä kokkoa, vaikka haluaisi olla vähän intiaani.”

Vaikka jokamiehenoikeuksia ei ole Suomen laissa määritelty, on tulevaisuuden kannalta tärkeää, että ne säilyvät. Tulevaisuus, jossa lapsillamme ja heidän lapsillaan on mahdollisuus löytää ja nauttia luonnosta luomalla ikioma luontosuhde, on arvokas perintö. Kunnioitetaan harvinaislaatuisia jokamiehenoikeuksiamme, ne ovat meitä ja heitä varten.

Metsä ja Lapset-sarja jatkuu ensi maanantaina aiheella hyvinvointivaikutukset.

Faktatietoa jokamiehenoikeuksista pääset lukemaan täältä.

KYSYMYS: Milloin pitää oppia lukemaan?

Yhtenä arki-iltana eskarilaisemme oppi lukemaan. Hänen leikkiessään monet tutut kirjaimet löysivät yhtäkkiä toisensa ja niistä muodostui sana. Sanan perään tuli toinen ja kolmaskin. Voi, tuon pienen oppijan riemua, kun hän yhtäkkiä tajusi, että aikakauslehden kannessa lukee Suomen Kuvalehti ja Aku Ankan puhekuplissa on jotain järkeä, eikä isosisko keksikään omasta päästä mitä niissä lukee.

Lukemisen oppimista edelsi suuri kiinnostus kirjaimiin ja lukemiseen. Sitä olemme tukeneet lukemalla paljon, kannustamalla häntä ja harjoittelemalla leikkien ja pelien kautta. Se kiinnostus ei ole itsestäänselvyys ja jotkut lapset tarvitsevat paljon enemmän harjoitusta, kannustusta ja motivointia kuin hän.

Eskarilaisemme oppimista motivoi ensisijaisesti isosisko. Isosisko lukee Harry Pottereita ja muita paksuja kirjoja. Isosisko ymmärtää, mitä ne kirjaimet tarkoittavat peräkkäin. Isosisko on eskarilaisemme esikuva numero yksi. Hän tahtoo olla juuri niin kuin isosiskonsa ja siksipä hän myös tahtoi osata lukea – mielellään paremmin kuin isosisko.

Herkkyyskausi lukutaidon omaksumiselle on 3-5-vuotiaalla, mutta lapset oppivat lukemaan eri aikaan. Ei ole yhtä oikeaa ikää tai aikaa oppia lukemaan. Kiinnostusta ja oppimista ei voi pakottaa. Siihen voi motivoida, kannustaa ja rohkaista. Osaa lapsia kiinnostaa jo alle kouluikäisinä numerot ja kirjaimet. Osaa kiinnostavat aivan eri asiat. Eikä se haittaa. Jokaisen kehitys on omanlaisensa.

Lukemaan oppimista voivat viivyttää tai häiritä monet asiat. Oppimisen pulmat ovat silti aina yksilöllisiä.Jokainen lapsi, joka ei osaa vielä esikoulussa lukea, ei ole lukihäiriöinen.

Kun lapsi oppii lukemaan, aukeaa täysin uusi maailma. Maailma on täynnä sanoja. Lapsi oppii myös lukemaan sellaisia asioita, joita ei tarvitsisi vielä ehtiä lukemaan: hän lukee kaupassa iltalehtien lööpit ja kysyy, miksi niin on kirjoitettu. Aukeaa sanallisten viestien maailma, joka voi olla hyvin julmakin.

Monien vanhempien toiveena on, että lapsi kiinnostuisi numeroista ja kirjaimista – ja oppisi lukemaan – päiväkodissa. Me emme opeta lukemaan. Me emme opeta kirjoittamaan. Me emme opeta laskemaan. Emme suoranaisesti. Me opetamme leikkimällä.

Oppiminen tapahtuu varhaiskasvatuksessa leikin kautta. Numerot ja kirjaimet ovat esillä ja läsnä leikeissä. Leikeissä harjoitellaan eri äänteitä, kauppaleikissä joku saattaa jo kirjoittaa kauppalistan – lääkärileikissä lääkäri kirjoittelee reseptejä ja pyytää katsomaan kirjaimia seinällä. Oman nimen kirjoittamista harjoitellaan. Tablettilaitteilla pelataan Ekapeliä, Lola Pandaa ja Molla ABC-peliä, joissa herätellään kiinnostusta kirjaimiin ja numeroihin. Ja onneksi on lautapelit.

Numeroita, kirjaimia ja paljon muuta voi oppia ja opetella myös metsässä ja pihalla – matkalla päiväkotiin tai kaupassa. Ei ole ainoatakaan väärää paikkaa oppia, jos on oppimisen aika. Tässä Ulkoluokan opettama tapa oppia kirjaimia metsässä:

Sormiaakkosten eli -viittomien oppimisen kautta moni pieni ystäväni on oppinut ensin äänteet, sitten kirjaimet ja pian lukemaan.

Lukutaito on paljon muutakin kuin sanojen lukemista. Sanojen lukemisen lisäksi opitaan lukemaan kuvia, tunteita, numeroita ja mediaa. Tätä kutsutaan monilukutaidoksi. Se on osa varhaiskasvatuksen toimintasuunnitelmaa ja sitä harjoitellaan kokonaisuutena päiväkodissa ja perhepäivähoidossa.

Lukemaan ja kirjoittamaan oppii kyllä, vähitellen, omalla tavallaan. Esikoulussa harjoitellaan kirjaimia ja numeroita, sielläkin usein leikkimällä.  Ensimmäisellä luokalla koulussa opitaan lisää ja yleensä ensimmäisen luokan loppuessa lukee koko luokka. Päiväkotilapsella ei siis ole kiirettä oppia kaikkea heti.

Muistatko milloin itse opit lukemaan ja miltä se tuntui?

Minä muistan. Siksi iloitsen nyt eskarilaisemme kanssa täysin sydämin.

VÄRITYSKUVIEN PEDAGOGIIKKA: miksi värityskuvat ovat hyväksi lapselle?

”Saanko mä värittää yhden ponikuvan?”, kysyy hento ääni aamulla tullessaan päiväkotiin. Ponikuvaa minulla ei juuri nyt ole, joten piirrän hänelle sellaisen. Kun hän saa kuvan eteensä, hänen silmänsä alkavat loistaa. Hän ottaa kaksi kynää käteensä ja alkaa värittää. Hetken päästä hän huudahtaa: ”Valmis!” ja pyytää seuraavaa. Aamumme yhdessä on alkanut.

Värityskuvat ovat monelle tuttu ajanviete. Lähes jokaisella on ollut lapsuudessaan yksi tai useampi värityskirja, jonka kuvien rajojen sisällä on yrittänyt pysyä. Päiväkotimaailmassa värityskuvat ovat arkea. Monelle perheelle värityskuvia tulee kotiin kuin tehtaasta.

Miksi värityskuvia väritetään? Mikä on niiden tavoite?

Värityskuvia on, koska lapset haluavat värittää. Värityskuvat ovat tapa käyttää aikaa ja apu tylsyyteen. Meillä on kotona kasoittain värityskirjoja juurikin siksi, että lapsemme osaavat pyytää juuri oikeaan aikaan – kaupassa – ratkaisuja tylsyyteensä.

Eletään vielä aikuisten värityskirjojen trendikautta. Siksipä meiltäkin löytyy kotoa jokaiselle ikioma värityskirja. Osa sivuista on väritetty tarkkaan. Osa tehty nopeasti kiireessä. Mutta mitä tehdä kokonaan tehdyille värityskirjoille? Pitääkö ne heittää pois?

Värityskuvat ovat myös tapa pysäyttää vauhdikas lapsi ja harjoitella keskittymistä. Värityskuvien kautta lapsen kanssa voi harjoitella kynäotetta, hahmottamiskykyä ja keksiä omia tarinoita. Kun yrittää pysyä ääriviivojen sisällä, voi oppia samalla hienomotorisia taitoja.

Värityskuvien värittäminen on rauhoittavaa. Se kehittää keskittymiskykyä. Mandala-tyyppisten värityskuvien kautta voi oppia myös matematiikkaa. Lapsi huomaamattaan käyttää loogista päättelyään värittäessään värityskuvia tarkkaavaisesti. Aina matematiikan ei tarvitse olla numeroiden piirtämisen harjoittelua.

Osassa päiväkodeista on siirrytty isompien lasten kanssa nukkumislepohetkistä rentoutuslepohetkiin ja rauhoittumishetkiin, jossa tehdään hiljaisia tehtäviä, kuten väritetään ja piirretään. Yleensä taustalla on rauhallista musiikkia ja värityskuvia väritellään niin kauan, kuin keskittymistä riittää.

Värityskuva on joidenkin mielestä vain valmis kuva, joka väritetään. Värityskuva voi olla tietokoneella tehty televisiosta tai elokuvista tuttu hahmo. Mutta tarvitseeko sen olla? Värityskuvia voi tehdä itsekin. Värityskuvia voi tehdä lasten toiveiden mukaiseksi.

Tänä vuonna olen saanut harjoitella, miten tehdään imuriaiheisia värityskuvia. Sellaisia en löytänyt valmiina enkä voinut tulostaa internetin ihmemaasta. Siispä piirsin itse.

Toisten mielestä värityskuvat eivät kehitä lapsen luovuutta. Silloin yleensä ajatellaan, että värityskuvat täytyisi värittää jollain tietyllä tavalla. Värityskuvissa on monta käyttötarkoitusta ja monta mahdollisuutta!

Ei ole yhtä oikeaa tapaa värittää värityskuvaa. Jos prinsessa on ihonväriltään vihreä, siihen on varmasti hyvä syy. Värityskuvilla ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen eikä värityskuvien tarvitse olla aikuisen mielen mukaisia. Niissä voi näkyä lapsen oma maailma, lapsen omat tarinat ja mielikuvitus. Ruokitaan niitä!

Värityskuvilla voi harjoitella värejä – nimetä asioita ja oppia uutta.

Värityskuvat voivat olla apuvälineenä, kun lapsen kanssa keksitään omaa satua. Lapsi voi kertoa värittäessään, mitä kuvassa tapahtuu. Häneltä voi kysyä johdattelevia kysymyksiä ja lapsen tarinan voi kirjoittaa muistiin.

Meillä on tänä syksynä värityskuvien kautta syntynyt monta upouutta eläintarinaa, joissa yleensä kaiken pelastaa Ryhmä Hau.

Värityskuvan ei tarvitse olla valmis. Se voi olla alku, josta lähdetään kehittelemään oma uutta tarinaa. Ääriviivojen sisällä pysyminen voi olla tehtävä, mutta kuvaa voi jatkaa ja sen ympärille voi piirtää lisää.

Värityskuvilla voi käsitellä tunteita. Library of Feelings-värityskuvakirja on julkaisemistaan vaille valmis. Se on suomalainen upouusi tunnevärityskirja, jossa eläinhahmot ilmaisevat tunteita. Sitä saa jo tilata ennakkoon. Saimme iloksemme muutaman värityskuvista väritettäväksi. Niihin rakastui niin isosisko, pikkusisko kuin minäkin. Niiden kautta olemme saaneet käsiteltyä tunteita ja miettineet, miten voi tunnistaa toisen naamalta erilaisia tunteita.

Kaupallisten ja jo kuluneidenkin värityskuva-aiheiden sijasta suosittelen Library of Feelingsin lisäksi erityisesti Värinautteja ja Tarinatädin värityskuvia – sekä ihan itse lapselle värityskuvien piirtämistä!

Tarinatäti piirtää värityskuvia lasten toiveiden mukaisesti ja häneltä voi saada juuri sellaisia värityskuvia kuin toivookin.

Värinauteilla on värityskuva-aiheisia tarinoita, väritettävät kirjaimet ja ihania väritysaiheisia ilmaisia joulukalentereita sivuillaan. Heillä on myös monta hauskaa ideaa, kuinka värityskuvia voi käyttää luokassa, parityöskentelyssä ja yksin.

Värittämisestä voi aina oppia uutta ja sen hauskuuden voi löytää niin iso kuin pieni – sitä kannattaa kokeilla koko perheen voimin.

Kuvilla tukea arkeen

Pieni lapsi saapuu päiväkotiin. Hän tervehtii iloisesti heilauttamalla kättään ja samalla hänen silmänsä jo etsivät taululta kuvaa. Hän yrittää saada selvyyden kysymykseen: ”Mitä tänään tehdään?” Osoitan kuvaa taululla ja kerron, että menemme tänään metsään. Hän hymyilee. Hän on tullut ymmärretyksi, vaikka hän ei vielä puhu.

Siinä missä puheella, eleillä ja viittomilla, myös kuvilla voi viestiä. Jokainen meistä vastaanottaa päivässä useita kuvallisia viestejä esimerkiksi liikennemerkeissä, opasteissa ja nykyään myös emojeissa.

Kuvia voidaan käyttää samalla tavalla kuin sanoja. Niillä voidaan ilmaista päivittäisiä tarpeita. Niillä voidaan keskustella. Niillä voidaan kieltäytyä, kysyä ja ihmetellä. Niillä voi myös ilmaista tunteensa.

Miten käytämme kuvia kotona?

Meistä useimmalla on varmasti ollut itsellään ja lapsillaan vauva-aikana kuvasanakirjoja. Lapsi osoittaa kuvaa ja aikuinen nimeää kuvan. Lapsi osoittaa samaa kuvaa monta, monta kertaa tämän jälkeen ja aikuinen nimeää kuvaa yhä uudelleen. Ja kas, lapsi on oppinut uuden sanan ja sanalle merkityksen.

Enää eskarilaisen ja koululaisen kanssa emme kuvasanakirjoja käytä, vaan asioista kysytään usein ”Mikä toi on?” tai ”Voitko katsoa googlesta, mikä toi on?”. Kuvan kuuluvat silti arkeemme.

Koululaisemme on jo kolmasluokkalainen. Aamuisin emme aina ehdi samaan aikaan aamiaispöytään ja joinain aamuina herätyksen hoitaa herätyskello. Koululaisellemme on hyvin tärkeää, että hän tietää, mihin aikaan kannattaa syödä aamupala, milloin pakata reppu ja milloin pitää lähteä kouluun.

Ennen laitoin siitä syystä hänelle puhelimeen useita hälytyksiä soimaan. Tämän syksyn alussa tutustuinKuvakuuhun ja löysin sieltä avun aamuihimme. Kuvakuun kouluaamu-kuvan ansiosta aamuihimme ei kuulu enää ylimääräisiä hälytyksiä, vaan enemmänkin kellotaulun seuraamista.

Aamurutiinit on merkitty kuvin ja kellotauluin. Merkitsemme edellisenä iltana yhdessä kellonajat eri toiminnoille ja aamulla hän ruksaa rasteja ruutuihin, kun on saanut ne tehtyä. Aamut ovat olleet huomattavasti helpompia.

Myös keskinäiseen viestintäämme kuuluvat kuvat. Kun kysyn WhatsApp-viestillä häneltä päivän kuulumisia, saan usein vastaukseksi erilaisia hymiöitä eli emojeita, joita tulkitsemalla ymmärrän, millainen päivä hänellä on.

Miten käytämme kuvia päiväkodissa?

Kuvitettuna arki selkiytyy. Päiväkodissani on kuvitettuna päivän rakenne – aamupalasta kotiinlähtöön. Kuvitamme myös leikkitilanteita, jotta leikeissä kommunikaatio helpottuisi. Lapsilla, jotka tarvitsevat tukea puheentuottamisessa voi olla omia kommunikaatiokansioita.

Päiväkodissa meillä on kuvia seinillä, pöydissä, kasvattajien avainnauhoissa ja lähes joka paikassa. Kuvia saa meillä käyttää jokainen. Kuvista onkin ollut paljon hyötyä niin lapsille, jotka vielä opettelevat puhuttua kieltä, kuin lapsille, jotka eivät uskalla puhua ryhmätilanteissa. Arkea on aikuisenkin helppo seurata, kun se on kuvitettu.

Eteisessä on kuvina ne vaatteet, jotka pitää pukea, kun lähtee ulos. Sadepäivinä kuvissa on kurahousut ja kumisaappaat, aurinkoisempina päivinä kuvista löytyy ulkohousut ja -takki.

Vessassa on kuvina käsienpesuohjeet ja vessanpöntön vierestä löytyy pieni muistutuskuva siitä, että vessa olisi hyvä vetää.

Käytävällä on kuvitettu leikkitaulu, josta lapset voivat valita leikkinsä laittamalla oman kuvansa leikin kohdalle.

Ryhmähuoneen seinällä on niin päiväohjelma kuin viikko-ohjelmakin kuvitettuna ja läpikäytynä pala palalta. Sitä seuraamalla pysyy mukana päivän kulussa.

Leikeissä on mukana kuvatauluja, joista voi kuvin näyttää, mitä tarkoittaa. Näin jokainen voi osallistua leikkiin, vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan.

Jumppatuokioilla ohjaamme tekemisen kuvilla ja sanoilla, että jokainen ymmärtää, mitä tehdään.

Ruokailutilanteessa on kuvia auttamassa lasta ilmaisemaan, haluaako hän syödä paljon, vähän vai maistiaisannoksen. Ottaako hän näkkileipää? Juoko hän vettä vai maitoa? Onko hän jo valmis?

Kuvia on mukana myös pihaleikeissä, jotta myös ulkona leikeissä kommunikaatio toimii.

Kuvia on paljon, jotta jokainen lapsi kielitaidostaan, ujoudestaan ja puhekyvystään huolimatta voi osallistua kaikkeen toimintaan ja leikkiin päivän aikana.

Mitä kuvia?

Osa käyttää arjessa valokuvia kuvina tilanteista. Osa käyttää kuvituskuvia. Jokaisella on omat mieltymyksensä myös kuvien käyttämisessä. Muutama vinkki kannattaa silti muistaa: Kuvien on hyvä olla selkeitä ja niiden sisältöä on hyvä tarkastella. Jos välipalaa tarkoittavassa kuvassa on juomana lasi mehua – tarkkasilmäinen lapsi voi hyvinkin vaatia mehua välipalajuomaksi. Kuvilla on hyvä myös pitää sama merkitys. Jos kuva on tarkoittanut edellisenä päivänä leikkimistä, sekoittaa se vuorovaikutusta, kun kuva nimetään istumiseksi.

Kuvapalveluista yleisimmin käytetty on Papunet. Se on maksuton kuvapalvelu, josta löytää lähes jokaiseen tilanteeseen ja asiaan kuvan. Tänä syksynä meillä käytetään ryhmäni toiminnassa Kuvakuun kuvia, joihin rakastuin ensinäkemältä. Niin rakastuivat lapsetkin. Kuvakuun kuvat ovat selkeitä, ymmärrettäviä ja juuri sellaisia, joita olemme arkeemme kaivanneet. Niitä saa tilattua nopeasti koneelle ja tulostettua itse käyttötarkoitukseen sopivaan kokoon.

Joskus huomaan kotona, että taskustani löytyy muutama kuvakortti. Eskarilaisemme innostuu usein näistä päiväkotiarjesta tutuista kuvista ja koristelee niillä kotiamme. Kerran jos toisenkin on vessasta löytynyt vessanpönttö-kuva. Hyvä niin, muistammepa paremmin vessanpöntönkin.