KOLIBRIVANHEMMUUS – mitä ihmettä se on?

Me muutimme uuteen ihmeelliseen kotiimme muutama kuukausi sitten.
Me muutimme maalle.
Nyt meillä on punainen tupa ja navetta, kasvimaa ja tilaa trampoliinille.
Lapsilla ja koiralla tilaa juosta, seikkailla ja tutkia.

Elämässä on ollut paljon uuteen totuttelua, meille jokaiselle.
Jos kukaan ei kerää tyrnipensaista tyrnejä, ne ovat luonnon omia – ja naakat nauttivat.
Kun katulamput sammuvat iltaisin, näkyy tähtitaivas.
Aamuisin koulumatkalla voi kohdata naapurin kanat kirsikkapuussa.

Vaikka työmatkat pitenivät huomattavasti, koen päivittäin uudenlaista onnea.
Työasiat jätän Kehä Kolmosen sisäpuolelle, ne odottavat siellä seuraavaa työpäivää.
Täällä voin olla kiireettömämpi.
Täällä voin keskittyä olennaiseen – perheeseen, itseeni, luontoon ja tähän maataloon.

Onnea on ollut myös vihdoin löytää oma tyylini olla vanhempi. On olemassa helikopterivanhempia, auktoriteettivanhempia ja sallivia vanhempia – mikään niistä ei tunnu minulle omalta. Eikä onneksi tarvitsekaan. Oppikirjaesimerkki vanhemmasta en osaa olla – olen aina joko opettaja, tylsä äiti, ikuinen seikkailija tai sekoitus näitä kaikkia.

Kutsun omaa vanhemmuustyyliäni kolibrivanhemmuudeksi

Pörrään taustalla, mutta annan lasten tehdä, kokeilla ja löytää ratkaisut ongelmiinsa itse.
Opetan taitoja, mutta suurimmiksi osin esimerkin kautta – tekemällä.
Jos tulee hätä, niin olen kyllä lähellä ja lapset tietävät sen.
Kaiken kaikkiaan en yritä antaa lapsilleni riskitöntä lapsuutta, vaan tarjota mahdollisuuden kokonaisvaltaiseen elämään.

Tämän kolibrivanhemmuuden idean isä on Richard Louv, sama mies, joka on L-vitamiini-terminkin takana. Häneltä olen saanut paljon inspiraatiota, kuinka kasvattaa lapsia ja kasvaa itse samalla ihmiseksi, jolla on vahva luontosuhde.

Meillä saa kiivetä puuhun – ja meillä saa kokeilla miten tullaan itse alas puusta.
Meillä saa lähteä kouluun ilman takkia – ja meillä saa myös sairastaa.
Meillä saa käyttää päivässä 8 eri mukia – ja tiskata sitten astiat
Meillä saa tehdä limamönjää – mutta myös siivota ne mönjät pois keittiön lattialta.
Meillä saa jakaa ilot ja surut – saa tuntea täysillä ja näyttää tunteet.

Tärkeintä on, että olemme omalla toiminnallamme ja esimerkillämme lapsille mallina. Mistä muualta lapset toimintaansa kopioisivat kuin niiltä, joiden kanssa arkeaan elävät?

Maalla asumisen iloja harjoittelemme vielä, mutta luulenpa, että tämäkolibri ja koko perhe löytävät tästä vielä paljon uutta ja innoittavaa.

RAKAS TULEVA ESKARILAINEN – mitä esikoulu tuo tullessaan?

Esikoulu alkaa ympäri Suomen ensi viikoilla.

Mutta mitä se tarkoittaa? Mitä esikoulussa pitää osata?

Esiopetus on varhaiskasvatuksen jatkumo kohti koulua. Esiopetus on maksutonta opetusta kuusivuotiaille. Oppivelvollisuus alkaa esiopetuksesta eli siihen on osallistuttava.

Esiopetukseen kuuluu leikin kautta oppimista: opitaan toimimaan ryhmässä, opitaan erilaisia arjen taitoja, opitaan lapsen kehitykseen sopivia tietoja ja taitoja. Eskarissa pyritään oppimaan myönteisten oppimiskokemusten kautta.

Joku oppii eskarissa kuorimaan perunat, toinen oppii lukemaan. Kumpikin oppimiskokemus on hurjan tärkeä, mutta ei pakollinen vielä eskarissa.

Monilla on suuria odotuksia – ja pelkoja – esiopetuksesta. Esikoulu on yksi askel kohti koulua ja isojen maailmaa. Osalle esikoulu on jo lapsuuden loppu, mutta sellainen sen ei todellakaan tarvitse olla.

Minun ryhmässäni aloittaa torstaina 12 vallattoman ihanaa eskaria. Osa heistä on minulle jo vuosien ajan tuttuja, osa aivan uusia. Jokaisen kanssa odotan innolla tätä vuotta. Heidän kanssaan pääsen joka arkipäivä metsäeskariin – eli oppimaan yhdessä erilaisia taitoja metsässä.

Kirjoitin eskareilleni kirjeen:

Hei, tuleva eskarilainen.
Tiedän, että sinua nyt jännittää.
Usko pois, niin jännittää minuakin – vaikka olen opettaja ja vanhempi kuin dinosaurus!
Eskarissa tapaat monta ihanaa ystävää, osa heistä on sinulle hyvin tuttuja ja osa aivan uusia kasvoja.
Lupaan, että tänä vuonna me leikimme, seikkailemme ja ihmettelemme paljon yhdessä.
Keväällä meistä yksikään ei ole toiselle tuntematon.
Eskarissa sinun ei tarvitse osata kertotauluja tai lukea – me opimme kaikkea yhdessä.
Tänä vuonna me matkaamme aamuisin metsään ja teemme monta erilaista asiaa.
Joinain päivinä luemme kirjoja, toisina maalaamme kallioita.
Jokaiseen päivään mahtuu leikkiä, ruokaa ja yhdessä olemisen iloa.
Nähdään torstaina!
T. Eskariopesi, Noora

RAKAS UUSI ESKARILAINEN, NYT KUN ALOITAT ESKARIN:

 sinun ei tarvitse vielä osata lukea: kirjaimiin tutustutaan leikkien ja pelien kautta yhdessä.
– sinun ei tarvitse osata kertotauluja: ne tulevat vasta 2. luokalla koulussa ja numeroihin tutustut eskarissa leikeissä ja peleissä.
– sinun ei tarvitse olla paras kaikessa: eskarissa ei kilpailla taidoilla, tiedoilla ja paremmuudella, vaan opitaan kuuntelemaan sääntöjä ja toimimaan ryhmän jäsenenä.
 ota mukaan:
– kengät, joissa voi juosta pihalla
– oppimisen intoa
– leikkitaitoja
– vaihtovaatteet
– vähän seikkailumieltä
– saavu sellaisena ihanana, innokkaana, jännittyneenä lapsena kuin olet – olet juuri sellaisena tervetullut.

Iloa esikouluun jokaiselle uudelle esikoululaiselle – ja tietenkin koko perheelle!

SAAKO PUUHUN KIIVETÄ? Puukiipeilyn mahdollisuuksia ja uhkia

Eräänä aamuna kysyin lapselta aamupalapöydässä: ”Saako puuhun kiivetä?” ja sain vastaukseksi epäuskoisen katseen. Aivan kuin olisin kysynyt jotain todella tyhmää ja sopimatonta. Hetken päästä hän huudahti: ”Tietenkin saa! Miten sä sellaisen olet unohtanut?!”

Niinpä. Kun näen ison monihaaraisen vahvan puun, se houkuttelee lähes aina kiipeilemään. Joskus kiipeän itse. Joskus kiipeilijä on lapseni. Muutaman kerran olemme olleet puussa kaikki kolme.

Runoilija Robert Frost on sanonut: “Aina, kun näen koivujen taipuvan vasemmalle ja oikealle, haluan ajatella, että joku poika on roikkunut siinä.”

Mutta kaikkialla puukiipeilyyn ei suhtauduta kuin meillä. Englannissa puukiipeilystä voi saada 500 punnan sakot. Syy sakkoihin voi olla luonnonsuojelu tai lasten suojelu vaaroilta.

Vaikka sallimme lapsillemme monet leikit ja pelit, elämme varomisen ja kieltämisen kulttuurissa. Kiellämme, koska ennakoimme, että jotain voi sattua. Mutta miten lapsi oppii tekemättä itse?

”Saako puuhun kiivetä talvella?” No kyllä saa!

SAAKO PUUHUN KIIVETÄ? SAA!

Puukiipeilyssä on paljon mahtavia mahdollisuuksia.

Puukiipeily on mahdollisuus haastaa ja testata itseään ja taitojaan. Se on osa tervettä kehityskaarta.

Kiipeily vaatii voimaa ja sinnikkyyttä – mutta myös kasvattaa niitä. Se on hauskaa ja kehittää keskittymiskykyä. Jos ei keskity kiipeilyyn, usein putoaa.

Itseluottamus kasvaa, kun saa luvan kanssa kokeilla kiivetä puuhun. Lapset ovat yllättävän ketteriä kiipeämään moniin sellaisiinkin puihin, joihin aikuisen mielikuvitus ei riittäisi. Ongelmanratkaisuakin siis oppii!

Kiipeillessä oppii uusia taitoa, kuten kehonhallintaa. Vähitellen näkee selkeämmin oman kehonsa rajat, jotka monella pienellä kiipeilijällä ovat vasta hahmottumassa.

Syy, miksi itse rakastan kiipeillä puissa, on luontosuhde. Pääsen lähemmäs puita, näen niiden kaarnojen rypyt ja muut pienet yksityiskohdat. Haistan ja tunnen mahlan. Kunnioitan puuta, enkä halua satuttaa sitä.

Monelle vanhemmalle puukiipeily on ollut osa omaa lapsuuttaan ja siksikin kansalaistaito, jota haluaa opettaa myös lapsilleen.

Aina ei ole helppoa katsoa, kun oma lapsi kiipeää korkeammalle kuin itse ylettää. Tällaiset ”sydän kurkussa”-hetket ovat tuttuja monelle huolehtivalle kasvattajalle, vaikka lapset eivät puissa kiipeilisikään. Nykyajan kaupunkilaislapsilla puukiipeilyn korvaavat usein leikkipuistojen kiipeilytelineet, joissa voi roikkua ja kiipeillä monin eri tavoin.

Nämä kokemukset ovat tärkeitä, niin lapselle kuin aikuisellekin. Lapsi oppii usein omat rajansa tekemällä ja mallista. Hän oppii, mikä on turvallista ja mikä ei. Pienet vauriot eivät riko lasta. Kun lapsi oppii tippumaan matalalta, hän oppii usein olemaan kiipeämättä korkeammalle kuin uskaltaa.

Aikuisen rooli puukiipeilyssä ja riskinottotilanteissa on tärkeä: mahdollistaja, opettaja, kannustaja, tukija ja lohduttaja.

Joskus lapsi kokeilee rajojaan riskialttiisti. Lapsi ei ehkä ymmärrä vielä omaa turvallisuuttaan tai voi luulla olevansa voimakkaampi tai isompi kuin oikeasti on. Silloin lapsi tarvitsee aikuisen apua ja tukea löytämään omat rajansa ja vahvuutensa.

Kasvatan apinakiipeilijöitä, jotka tietävät, että saa puussa kiivetä.

SAAKO PUUHUN KIIVETÄ? EI!

Kiellän lapsiltani puukiipeilyn puissa, jotka eivät kestä lapsen painoa. Myöskään kuolleisiin puihin emme kiipeä.

Haluan kasvattaa lapset arvostamaan luontoa – ja puita. Siksi puukiipeilyssä on tärkeää muistaa, ettei tuhoa puita tahallisesti.

Liukkaalla ja märällä säällä emme yleensä kiipeä kumisaappailla, koska tiedämme, että silloin tipumme alas.

Puukiipeilyn taidon voi oppia vanhemmiltaan. Se on taito, jonka voi opettaa lapsilleen samalla tavalla kuin opettaa ylittämään autotien. Ethän kiellä lastasi ylittämästä tietä, vaan opetat turvallisen tavan ylittää tien. Miksipä et kokeilisi samaa puukiipeilyssä?

Entä jos tippuu? Toki loukkaantumisia sattuu – murtumia, aivotärähdyksiä, luita poikki ja muita, mutta samanlaisia loukkaantumisia sattuu trampoliinilla ja arjessa muutenkin.

Älä luo ensimmäiseksi kauhuskenaarioita, vaan opeta lapselle turvallinen tapa toimia: kiipeilyssäkin.

SAAKO AIKUINEN KIIVETÄ PUUHUN?

Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia puukiipeilyn jalo taito.

Ruotsissa järjestetään puukiipeilykursseja aikuisillekin ja kurssit ovat hyvin suosittuja. Suomesta löytyy myös puukiipeilykouluttajia ja täällä järjestetään myös apinakiipeilykursseja sekä puukiipeilyn suomenmestaruuskisoja.

Harrastuksen voi aloittaa katselemalla lähiluonnon puita ja etsimällä hyviä kiipeilypuita.

Lopuksi lapseni, tuon puukiipeilyneron, muutama vinkki puukiipeilyyn

LAPSEN VINKIT PUUKIIPEILYYN

TUTUSTU PUUHUN
”Voi vaikka halata sitä puuta ensin, niin tietää kuinka iso se on.” – 7-vuotias

VARO HEIKKOJA JA LAHOJA OKSIA
”Pitää tarkistaa, että puu on vahvempi kuin itse on!” – 7-vuotias

KOKEILE JOKAINEN OKSA ERIKSEEN
”Kaikki oksat ei kanna, vaikka olen näin pieni ja ihana.” – 7-vuotias

KUNNIOITA PUUTA
”Ei saa tahallaan katkoa oksia, kun ne ovat puun käsiä!” – 7-vuotias

MÄRÄLLÄ, LIUKKAALLA KELILLÄ EI
”Kumisaappailla on muutenkin tosi vaikea kiivetä hei.” – 7-vuotias

Puukiipeily ja pitkospuut, kaksi ihanaa asiaa.  Kuvan otti Mira Lainiola / Luontohetkiblogi

Puukiipeily on mahdollisuus, joka kannattaa sallia. Siinä on riskinsä, mutta missäpä ei olisi!

10 syytä lähteä lasten kanssa lähiluontoon

Luonto tarkoittaa meistä jokaiselle jotakin. Yksi on sisäistänyt luontotietoutta jo äidinmaidossa. Toinen on oppinut isovanhemmiltaan tietoutta luonnon mahdollisuuksista. Kolmas on ollut pienenä partiossa ja muistaa elävästi ne leirinuotiot. Vaikka osalle luonto merkitsee jotain positiivista, joillekin luonto on etäinen, jopa pelottava asia.

Joku näkee luonnossa vain sen vaarat, Hollywoodin värittämän kuvan metsästä, jossa aina piilee jotain pahaa. Toiset taas koirankakat ja jopa tylsyyden.

Miten luontosuhdetta voi muuttaa positiivisemmaksi? Siihen yksi helppo tapa on lähteä ulos tutkimaan lähiluontoa ja miksei luontoa kauempanakin. Mukaan kannattaa ottaa lapset, sillä lapsilla on luonnossa mukanaan mielikuvitus ja tutkimisen sekä kokeilun into.

Mutta miksi lähteä lähiluontoon?

Kysyin sitä ammattilaisilta, siis lapsilta, ja keräsimme tällaisen listan:

  1. ”Siellä ei oo seiniä!”

Luonnossa ja etenkin metsässä ei ole seiniä, jotka tulevat vastaan, kun vauhtia riittää. Metsään mahtuu monta leikkiä, leikkijää ja paljon ääntä. Tilaa on rajattomasti myös mielikuvitukselle: yhtenä päivänä samasta metsästä löytyy ninjakoulu ja toisena se on menninkäisten koti. Koskaan metsässä ei ole tylsää, vaikka metsään lähteminen voikin olla vaikeaa väärien kenkien, kiireen ja muiden tekosyiden takia.

  1. ”Mä uskallan kiivetä siellä jo korkealle puuhun.”

Metsässä uskaltaa kokeilla uusia asioita. Vaikka omalla kotipihalla ei uskaltaisi kiivetä kiipeilytelineeseen tai ottaa kovia vauhteja, metsässä puuhun kiipeäminen ja kaatuneen puun päällä tasapainottelu voivatkin olla hyviä harjoittelupaikkoja.

  1. Siellä kukaan ei sano, ettei sais juosta.”

Huomaamattaan luonnossa tulee liikuttua. Monipuolinen maasto jalkojen alla ja ympärillä ovat hyväksi tasapainolle ja koordinaatiolle. Koska Suomessa on selvästi neljä eri vuodenaikaa, myös maasto on erilainen eri vuodenaikoina. Luonnossa voi kiipeillä, ylittää esteitä, ryömiä ja juosta.

  1. ”Siellä on kaunista!”

On tutkittu, että jo luontokuvien katselulla on positiivinen ja rauhoittava vaikutus ihmiselle. Luonnon erilaiset väriloistot ja muodot kiinnostavat sekä pientä että isoa. Kauneutta voi löytää katsomalla ympärilleen ja pysähtymällä ihmettelemään. Se pysähtyminen tekee hyvää aikuisellekin.

  1. ”Sinnehän voi mennä aina.”

Luonnossa ei ole aukioloaikoja, ei ikärajoja, ei sisäänpääsymaksuja ja monet isommat luontopolut ovat nykyään esteettömiä, jolloin retkelle pääsee lastenrattailla tai pyörätuolillakin. Suomessa historiallisestikin katsottuna, metsä on ollut aina turva.

  1. ”Siellä on hyvä olla.”

Luonnossa oleilu edistää tutkitusti hyvinvointia ja terveyttä. Luonnossa kiire ja suorittaminen katoavat ja ärsyke- ja viriketulva ovat kaukana poissa. Nämä vaikuttavat siihen, että luonnossa mieliala nousee, stressi poistuu (kyllä, pienilläkin), verenpaine alenee ja pulssi rauhoittuu.

  1. ”Me leikitään siellä yhdessä!”

Luonto on monipuolinen leikkimisympäristö. Luonnossa on hyvin harvoin niin sanottuja tyttöjen ja poikien leikkejä – on vain leikkejä. Monipuoliset materiaalit, kivet, kepit, kävyt, lehdet, tarjoavat leikkikaluja rakenteluleikkeihin, majaleikkeihin ja eläinleikkeihin.

  1. ”Mä oon oppinut siellä laskemaan ainakin sataan.”

Opimme leikin kautta. Vahingossa huomaamme osaavamme laskea, kun pyydetään hakemaan viisi käpyä. Suunnistuksessa löytyvät eri kirjaimet. Ulkona voi oppia monia eri asioita ja tutkia voi mitä vaan. Taidetta voi tehdä luonnonmateriaaleista, lumiukkoina ja vaikkapa nykyään muodissa olevia metsämandaloita.

  1. ”On kiva olla yhdessä metsässä.”

Luontoon voi toki mennä yksinkin, mutta lasten kanssa luonnossa oivaltaa ja löytää aina jotain uutta. Lapsen ilo ensimmäisestä mansikankukasta tai koirankakan löytämisestä on iso yhteinen ilo. Kun perheen kanssa lähtee luontoon, on kyse yhdessäolosta.

  1. ”Mutta ihan parasta on, kun me syödään eväät!”

Eväät ovat AINA retken kohokohta. Ulkona ruoka maistuu aina paremmalta, vaikka kyseessä olisikin sama näkkileipä kuin aamupalalla. Luonnossa on paljon marjoja, villiyrttejä ja villivihanneksia, MUTTA ne on tunnettava ennen kuin syö tai tarjoaa niitä lapsille.

Luontoa löytyy lähempää kuin kansallispuistoista. Kannattaa tutustua omaan asuinseutuunsa ja läheltä saattaakin löytyä vallan mainioita retkipaikkoja. Me tutustuimme kotiseutumme lähipiiriin ja löysimme ihanan suoalueen, jolla menevät pitkospuut. Parempaa en olisi osannut toivoa.

Olen haastanut itseni luonnossa ollessani: opin ja opettelen aina jotain uutta. Oppimisen kohde voi olla pieni tai suuri asia, joskus se on uusi ötökkälaji, toisinaan uusi metsässä leikittävä leikki ja viime aikoina olen opetellut villivihanneksia ja villiyrttejä. Metsä on täynnä syötävää, kunhan vain opettelee, mitä saa syödä ja mitä ei.

Usein varoitellaan kyykäärmeistä ja punkeista, lasinsirpaleista metsäpolulla.  Aikuisten yleinen pelko luontoretkillä on kyyt. Eräs viisas metsäopettaja kertoi, että kun lapselle opettaa, että käärmeitä on, mutta niiden pitää antaa elää rauhassa ja kun kyyn näkee, tulee olla itsekin rauhallinen, ei kyypaniikkia synny. Tästä voi oppia moni aikuinenkin. Tosiasia on myös se, että käärmeen näkeminen luonnossa on harvinaista.

Haastan nyt teidät. Tutustukaa lähiluontoonne ja etsikää sieltä itsellenne mukavia paikkoja. Vinkkejä siihen, mitä luonnossa voikaan tehdä löytyy täältä. Ja hyvä ideoita retkieväisiin Sydänmerkiltä.

Iloa lähiluontoon!

 

Tämä teksti on julkaistu yhteistyössä Neuvokkaan Perheen kanssa kannustamaan perheitä lähtemään lähiluontoon.

LASTEN LINTUVIIKKO: pullasorsasta palokärkeen leikkimällä

Ensi viikolla, 14.-20.5.2018,  vietetään Lasten lintuviikkoa.

Lintuviikko on ihana tapa juhlia ja tutkia kevättä.  Me olemme lapsiryhmäni kanssa ottaneet lintuviikkoon varaslähdön ja tutkineet lintuja paljon tänä keväänä. Lapsista on tullut tässäkin asiassa erinomaisia asiantuntijoita.

”Ope hei, tuo ei ole palokärki, se on käpytikka!”, huudahti yksi lapsista loukkaantuneena viime viikolla. Lapset, joista osa ei vielä viime syksynä tunteneet linnuista kuin pullasorsan, flamingon ja Aku Ankan, osaavat nyt nimetä viherpeipon ja eri joutsenet. 

MIKSI?

Suurimpana syynä on se, että lapsia kiinnostavat linnut. Me liikumme paljon luonnossa ja havainnoimme kaikilla aisteillamme. Ei siis ihme, että olemme kuulleet ja nähneet varsin monta erilaista lintua toimintakautemme aikana. Lapset ovat itse halunneet tutkia, mitä lintuja nämä näkemämme ja kuulemamme ovat.

Apuna lintujen tunnistamiseen meillä on ollut monta erilaista lintukirjaa. Mauri Kunnaksen Hullunkurisesta Lintukirjasta tykkäsi meistä jokainen, Titta Kuisman ja Laila Nevakiven Lasten Oma Lintukirja opetti meille millaisia erilaisia munia on ja Milla Tuormaan Takapihalta Alkaa Seikkailu-kirja lumosi lapset.

”Tämä lintu me tunnetaan!”

Kun lapsilta nyt kysyy, mitä lintuja he tietävät, jokainen osaa nimetä ainakin viisi suomalaista lintua – osa paljon enemmän kuin minä itse osaisin. Lasten kiinnostuksen ruokkiminen on ihanaa työtä.

Miten viettää Lasten lintuviikko?

Birdlife ja Luontoliitto tarjoavat vinkkejä ja valmista materiaalia, miten viettää Lasten Lintuviikkoa. Materiaaliin kuuluu paljon tietoa, ohjaajan opas ja kunniakirjakin. Lintuviikko on hauska ja opettavainen tapa oppia linnuista yhdessä.

Me suunnittelimme lintuviikkomme oman ryhmämme näköiseksi ja lasten toiveet huomioon ottaen. Tämä on siis vain yksi esimerkki, miten ottaa lintuteema huomioon lasten kanssa kokonaisen viikon ajan.

ENNEN LINTUVIIKKOA

Sovimme lasten kanssa, että jokainen saa halutessaan tuoda kotoaan oman lintulelun mukaan lintuviikon ajaksi päiväkotiin. Päiväkodilla on myös useita lintuleluja, jotka pääsevät mukaan leikkiin.

MAANANTAINA

”Tämä lintupa osaa oikeasti laulaa!”

Vietämme linturetkeä lähiluonnossa ja lintulelutkin pääsevät mukaan retkelle. Kuuntelemme ja katselemme lintuja. Otamme mukaan kiikarit. Apunamme lintujen tunnistamiseen käytämme älypuhelinsovellusta nimeltä Suomen Linnut. Sovelluksesta löytyy yleisimmät suomalaiset linnut ääninäytteinä ja sovellus on ilmainen.

TIISTAINA

”Sillä on kyllä hei kaksi siipeä ja kaksi silmää!”

Tutkimme, millainen on lintu. Piirrämme lintuja, väritämme erilaisia lintuja ja tutkimme lintukirjan avulla linnun rakennetta.

KESKIVIIKKONA

Leikimme kanahaukkaleikkiä lähiluonnossa.
Leikissä on kanahaukka ja pikkulintuja. Yksi leikkijöistä on kanahaukka ja muut ovat pikkulintuja. Kanahaukka yrittää ottaa pikkulintuja kiinni. Pikkulinnut ovat turvassa, jos kolme pikkulintua muodostaa parven, eli piirin käsistä kiinni pitäen. Parvena saa olla lyhyen ajan. Jos haukka saa pikkulinnun kiinni, osat vaihtuvat.

Teemme myös päiväkodilla ikiomat lintunaamarit. Materiaaleina meillä on pahvi, kuminauha ja apuna kuva oikeasta linnusta.

TORSTAINA


Vietämme lintukaraokea laulamalla mukana eri lintujen lauluja Suomen Luonnon Youtube-kanavan lintuvideoissa.
Lasten suosikki on taivaanvuohi!

PERJANTAINA

Jumppaamme lintujumppaa. Jokainen lapsista saa valita linnun ja liikkua kuin se lintu. Voidaan harjoitella myös yksi lintu kerrallaan ja leikkiä kaikki vaikkapa laulujoutsenia. Apunamme meillä on ULKOLUOKKA-materiaalin lintukortit, jotka voi ladata ja tulostaa maksuttomasti.

Jatkamme lintuleikkiä rakentamalla linnunpesät itse. Linnut rakentavat pesät nokallaan, joten mekin käytämme vain yhtä kättä (nokkana) pesän rakentamiseen. Mietimme millaisia pesiä eri linnuilla on. Lopuksi pohditaan yhdessä, kuinka vaikeaa lintujen on rakentaa pesiä ja kuinka tärkeää meidän on antaa niiden pesiä rauhassa.

VIIKONLOPPUNA

Vapaaehtoisena kotiläksynä viikonlopuksi lapset saavat viedä perheensä linturetkelle katselemaan ja kuuntelemaan lintuja yhdessä.

Ei ole yhtä oikeaa aikaa viettää lintuviikko

Linnut kiinnostavat ympäri vuoden. Vaikka osa linnuista asuu talvet etelässä, on monia lintuja, jotka talvehtivat myös Suomessa. Lintuviikon voi siis pitää ympäri vuoden. Talvella hyvä aihe lintuviikolle voisi olla talviruokinta.

Ihanaa ja lintuisaa lintuviikkoa!

MITÄ PÄIVÄKOTIPÄIVÄN AIKANA TAPAHTUU?

Usein vanhemmat kuulevat lastaan päiväkodista hakiessa, että päivä on mennyt hyvin ja onko lapsi syönyt, nukkunut ja käynyt vessassa. Perusasioita, jotka ovat hyvin tärkeitä.

Osalle vanhemmista se riittää. Lapsi voi osata itse kertoa päivästään. Viikkokirjeessä on lukenut, mitä päivän toimintana on ollut. Kotiin saattaa matkata taideteos, tai kymmenen.

Mutta mitä päiväkotipäivän aikana oikeasti tapahtuu?

Varhaiskasvatus ei ole lasten parkkipaikka, vaikka löytäisitkin lapsen samasta paikasta, minne aamulla jätitkin.

Varhaiskasvatus on kasvatusalan ammattilaisten tarkasti suunnittelemaa ja toteuttamaa kasvatusta, opettamista ja hoivaa, jossa otetaan huomioon jokaisen lapsen omat tarpeet ja kiinnostuksenkohteet. Varhaiskasvatuksen laadun takaa varhaiskasvatussuunnitelma, joka on verrattavissa koulun opetussuunnitelmaan.

Päivät varhaiskasvatuksessa ovat suunniteltuja ja niissä on selkeitä rutiineita, mutta aina on tilaa lasten oivalluksille, omalle leikille ja ihmettelylle. Päivänkulkua autetaan usein kommunikaatiokuvilla, joista lapsi ymmärtää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kuvia ja viittomakieltä käytetään usein varhaiskasvatuksessa kommunikoinnin helpottamiseksi. Tärkeää on, että jokainen tulee varhaiskasvatuksessa ymmärretyksi.

Varhaiskasvatuksessa opitaan useimmiten leikkimällä. Usein leikin kautta opitaan monia taitoja, kuten ryhmässä toimimista, sanastoa ja sosiaalisia taitoja. Oman vuoron odottaminenkin voidaan hyvin oppia leikeissä ja peleissä. Joskus leikitään roolileikkejä, joskus harjoitellaan leikin kautta kirjaimia, muotoja, värejä ja numeroita. Annetaan tilaa myös vapaalle leikille, jossa aikuisen sijaan lapsi saa päättää leikin kulusta.

Kun varhaiskasvatuksessa ulkoillaan, on ulkoilullakin hyvin tärkeä merkitys. Ulkoleikit, ulkoilu ja metsäretket ovat pedagogista suunniteltua toimintaa raikkaassa ulkoilmassa. Hiekkakakkujen rakentaminen, puuhun kiipeäminen ja juoksemaan oppiminen ovat tärkeitä motorisia taitoja, joita voi kehittää ulkona.

Kun varhaiskasvatuksessa askarrellaan ja tehdään kädentaitoja, ei aina kotiin tule valmista tuotosta. Se ei tarkoita, etteikö mitään tehtäisi tai opittaisi. Usein tärkeämpää on tekeminen ja tekemällä oppiminen ennemmin kuin se, kuinka monta hienoa taideteosta lähtee kotiin asti. Joskus väritetään värityskuvia, mutta siihenkin löytyy omat hyvät syynsä.

Päiväkotipäivään kuuluu aamupala, lounas ja välipala. Mitään ei ole pakko maistaa, mutta varhaiskasvatuksessa suositaan positiivista ruokapuhetta, jossa kannustetaan maistamaan. Ruokailutilanteista halutaan tehdä sosiaalisia kohtaamisen hetkiä eikä suoritusmerkintöjä.

Päivään kuuluu myös rauhoittumista, lepohetki tai satujen lukemista, sillä isossa lapsiryhmässä koko päivän ajan oleminen kuluttaa myös pientä. Osa nukahtaa päiväunille, osa kuuntelee sadun tai hengähtää ja on taas valmis jatkamaan leikkejään ja toimintaansa.

Jokaiselle lapselle päivästä jää oma mielikuva. Joskus se, mitä lapsen päivästä kuulee, on hetken tunnetila. Siksi kannattaa kysyä suoraan ja kertoa, mitä haluaa lapsensa päivästä kuulla.

Kuka kertoo päiväkotipäivästä?

Minulla on lapsi, joka kertoo kotimatkan ajan koko päiväkotipäivänsä tapahtumat, joskus minuutin tarkkuudella. Minusta on ihanaa kuulla se hänen suustaan. Sen olen kertonut lapseni päiväkodissa. Luotan, että he tekevät hyvää laadukasta varhaiskasvatusta ja pitävät huolta lapsesta. Siksipä sanommekin nopeat heipat päiväkodilla, kiitämme päivästä ja suuntaamme kotiin. Sille kotimatkalle mahtuu monta tarinaa. Ne tarinat minä haluan kuunnella ja kuulla lapseni.

Jos sinulla on kysymyksiä lapsesi päivästä, kysy. Kerro henkilökunnalle, mitä ja miten juuri sinä tahdot kuulla. Tee yhteistyötä. Se kannattaa.