10 syytä lähteä lasten kanssa lähiluontoon

Luonto tarkoittaa meistä jokaiselle jotakin. Yksi on sisäistänyt luontotietoutta jo äidinmaidossa. Toinen on oppinut isovanhemmiltaan tietoutta luonnon mahdollisuuksista. Kolmas on ollut pienenä partiossa ja muistaa elävästi ne leirinuotiot. Vaikka osalle luonto merkitsee jotain positiivista, joillekin luonto on etäinen, jopa pelottava asia.

Joku näkee luonnossa vain sen vaarat, Hollywoodin värittämän kuvan metsästä, jossa aina piilee jotain pahaa. Toiset taas koirankakat ja jopa tylsyyden.

Miten luontosuhdetta voi muuttaa positiivisemmaksi? Siihen yksi helppo tapa on lähteä ulos tutkimaan lähiluontoa ja miksei luontoa kauempanakin. Mukaan kannattaa ottaa lapset, sillä lapsilla on luonnossa mukanaan mielikuvitus ja tutkimisen sekä kokeilun into.

Mutta miksi lähteä lähiluontoon?

Kysyin sitä ammattilaisilta, siis lapsilta, ja keräsimme tällaisen listan:

  1. ”Siellä ei oo seiniä!”

Luonnossa ja etenkin metsässä ei ole seiniä, jotka tulevat vastaan, kun vauhtia riittää. Metsään mahtuu monta leikkiä, leikkijää ja paljon ääntä. Tilaa on rajattomasti myös mielikuvitukselle: yhtenä päivänä samasta metsästä löytyy ninjakoulu ja toisena se on menninkäisten koti. Koskaan metsässä ei ole tylsää, vaikka metsään lähteminen voikin olla vaikeaa väärien kenkien, kiireen ja muiden tekosyiden takia.

  1. ”Mä uskallan kiivetä siellä jo korkealle puuhun.”

Metsässä uskaltaa kokeilla uusia asioita. Vaikka omalla kotipihalla ei uskaltaisi kiivetä kiipeilytelineeseen tai ottaa kovia vauhteja, metsässä puuhun kiipeäminen ja kaatuneen puun päällä tasapainottelu voivatkin olla hyviä harjoittelupaikkoja.

  1. Siellä kukaan ei sano, ettei sais juosta.”

Huomaamattaan luonnossa tulee liikuttua. Monipuolinen maasto jalkojen alla ja ympärillä ovat hyväksi tasapainolle ja koordinaatiolle. Koska Suomessa on selvästi neljä eri vuodenaikaa, myös maasto on erilainen eri vuodenaikoina. Luonnossa voi kiipeillä, ylittää esteitä, ryömiä ja juosta.

  1. ”Siellä on kaunista!”

On tutkittu, että jo luontokuvien katselulla on positiivinen ja rauhoittava vaikutus ihmiselle. Luonnon erilaiset väriloistot ja muodot kiinnostavat sekä pientä että isoa. Kauneutta voi löytää katsomalla ympärilleen ja pysähtymällä ihmettelemään. Se pysähtyminen tekee hyvää aikuisellekin.

  1. ”Sinnehän voi mennä aina.”

Luonnossa ei ole aukioloaikoja, ei ikärajoja, ei sisäänpääsymaksuja ja monet isommat luontopolut ovat nykyään esteettömiä, jolloin retkelle pääsee lastenrattailla tai pyörätuolillakin. Suomessa historiallisestikin katsottuna, metsä on ollut aina turva.

  1. ”Siellä on hyvä olla.”

Luonnossa oleilu edistää tutkitusti hyvinvointia ja terveyttä. Luonnossa kiire ja suorittaminen katoavat ja ärsyke- ja viriketulva ovat kaukana poissa. Nämä vaikuttavat siihen, että luonnossa mieliala nousee, stressi poistuu (kyllä, pienilläkin), verenpaine alenee ja pulssi rauhoittuu.

  1. ”Me leikitään siellä yhdessä!”

Luonto on monipuolinen leikkimisympäristö. Luonnossa on hyvin harvoin niin sanottuja tyttöjen ja poikien leikkejä – on vain leikkejä. Monipuoliset materiaalit, kivet, kepit, kävyt, lehdet, tarjoavat leikkikaluja rakenteluleikkeihin, majaleikkeihin ja eläinleikkeihin.

  1. ”Mä oon oppinut siellä laskemaan ainakin sataan.”

Opimme leikin kautta. Vahingossa huomaamme osaavamme laskea, kun pyydetään hakemaan viisi käpyä. Suunnistuksessa löytyvät eri kirjaimet. Ulkona voi oppia monia eri asioita ja tutkia voi mitä vaan. Taidetta voi tehdä luonnonmateriaaleista, lumiukkoina ja vaikkapa nykyään muodissa olevia metsämandaloita.

  1. ”On kiva olla yhdessä metsässä.”

Luontoon voi toki mennä yksinkin, mutta lasten kanssa luonnossa oivaltaa ja löytää aina jotain uutta. Lapsen ilo ensimmäisestä mansikankukasta tai koirankakan löytämisestä on iso yhteinen ilo. Kun perheen kanssa lähtee luontoon, on kyse yhdessäolosta.

  1. ”Mutta ihan parasta on, kun me syödään eväät!”

Eväät ovat AINA retken kohokohta. Ulkona ruoka maistuu aina paremmalta, vaikka kyseessä olisikin sama näkkileipä kuin aamupalalla. Luonnossa on paljon marjoja, villiyrttejä ja villivihanneksia, MUTTA ne on tunnettava ennen kuin syö tai tarjoaa niitä lapsille.

Luontoa löytyy lähempää kuin kansallispuistoista. Kannattaa tutustua omaan asuinseutuunsa ja läheltä saattaakin löytyä vallan mainioita retkipaikkoja. Me tutustuimme kotiseutumme lähipiiriin ja löysimme ihanan suoalueen, jolla menevät pitkospuut. Parempaa en olisi osannut toivoa.

Olen haastanut itseni luonnossa ollessani: opin ja opettelen aina jotain uutta. Oppimisen kohde voi olla pieni tai suuri asia, joskus se on uusi ötökkälaji, toisinaan uusi metsässä leikittävä leikki ja viime aikoina olen opetellut villivihanneksia ja villiyrttejä. Metsä on täynnä syötävää, kunhan vain opettelee, mitä saa syödä ja mitä ei.

Usein varoitellaan kyykäärmeistä ja punkeista, lasinsirpaleista metsäpolulla.  Aikuisten yleinen pelko luontoretkillä on kyyt. Eräs viisas metsäopettaja kertoi, että kun lapselle opettaa, että käärmeitä on, mutta niiden pitää antaa elää rauhassa ja kun kyyn näkee, tulee olla itsekin rauhallinen, ei kyypaniikkia synny. Tästä voi oppia moni aikuinenkin. Tosiasia on myös se, että käärmeen näkeminen luonnossa on harvinaista.

Haastan nyt teidät. Tutustukaa lähiluontoonne ja etsikää sieltä itsellenne mukavia paikkoja. Vinkkejä siihen, mitä luonnossa voikaan tehdä löytyy täältä. Ja hyvä ideoita retkieväisiin Sydänmerkiltä.

Iloa lähiluontoon!

 

Tämä teksti on julkaistu yhteistyössä Neuvokkaan Perheen kanssa kannustamaan perheitä lähtemään lähiluontoon.

LASTEN LINTUVIIKKO: pullasorsasta palokärkeen leikkimällä

Ensi viikolla, 14.-20.5.2018,  vietetään Lasten lintuviikkoa.

Lintuviikko on ihana tapa juhlia ja tutkia kevättä.  Me olemme lapsiryhmäni kanssa ottaneet lintuviikkoon varaslähdön ja tutkineet lintuja paljon tänä keväänä. Lapsista on tullut tässäkin asiassa erinomaisia asiantuntijoita.

”Ope hei, tuo ei ole palokärki, se on käpytikka!”, huudahti yksi lapsista loukkaantuneena viime viikolla. Lapset, joista osa ei vielä viime syksynä tunteneet linnuista kuin pullasorsan, flamingon ja Aku Ankan, osaavat nyt nimetä viherpeipon ja eri joutsenet. 

MIKSI?

Suurimpana syynä on se, että lapsia kiinnostavat linnut. Me liikumme paljon luonnossa ja havainnoimme kaikilla aisteillamme. Ei siis ihme, että olemme kuulleet ja nähneet varsin monta erilaista lintua toimintakautemme aikana. Lapset ovat itse halunneet tutkia, mitä lintuja nämä näkemämme ja kuulemamme ovat.

Apuna lintujen tunnistamiseen meillä on ollut monta erilaista lintukirjaa. Mauri Kunnaksen Hullunkurisesta Lintukirjasta tykkäsi meistä jokainen, Titta Kuisman ja Laila Nevakiven Lasten Oma Lintukirja opetti meille millaisia erilaisia munia on ja Milla Tuormaan Takapihalta Alkaa Seikkailu-kirja lumosi lapset.

”Tämä lintu me tunnetaan!”

Kun lapsilta nyt kysyy, mitä lintuja he tietävät, jokainen osaa nimetä ainakin viisi suomalaista lintua – osa paljon enemmän kuin minä itse osaisin. Lasten kiinnostuksen ruokkiminen on ihanaa työtä.

Miten viettää Lasten lintuviikko?

Birdlife ja Luontoliitto tarjoavat vinkkejä ja valmista materiaalia, miten viettää Lasten Lintuviikkoa. Materiaaliin kuuluu paljon tietoa, ohjaajan opas ja kunniakirjakin. Lintuviikko on hauska ja opettavainen tapa oppia linnuista yhdessä.

Me suunnittelimme lintuviikkomme oman ryhmämme näköiseksi ja lasten toiveet huomioon ottaen. Tämä on siis vain yksi esimerkki, miten ottaa lintuteema huomioon lasten kanssa kokonaisen viikon ajan.

ENNEN LINTUVIIKKOA

Sovimme lasten kanssa, että jokainen saa halutessaan tuoda kotoaan oman lintulelun mukaan lintuviikon ajaksi päiväkotiin. Päiväkodilla on myös useita lintuleluja, jotka pääsevät mukaan leikkiin.

MAANANTAINA

”Tämä lintupa osaa oikeasti laulaa!”

Vietämme linturetkeä lähiluonnossa ja lintulelutkin pääsevät mukaan retkelle. Kuuntelemme ja katselemme lintuja. Otamme mukaan kiikarit. Apunamme lintujen tunnistamiseen käytämme älypuhelinsovellusta nimeltä Suomen Linnut. Sovelluksesta löytyy yleisimmät suomalaiset linnut ääninäytteinä ja sovellus on ilmainen.

TIISTAINA

”Sillä on kyllä hei kaksi siipeä ja kaksi silmää!”

Tutkimme, millainen on lintu. Piirrämme lintuja, väritämme erilaisia lintuja ja tutkimme lintukirjan avulla linnun rakennetta.

KESKIVIIKKONA

Leikimme kanahaukkaleikkiä lähiluonnossa.
Leikissä on kanahaukka ja pikkulintuja. Yksi leikkijöistä on kanahaukka ja muut ovat pikkulintuja. Kanahaukka yrittää ottaa pikkulintuja kiinni. Pikkulinnut ovat turvassa, jos kolme pikkulintua muodostaa parven, eli piirin käsistä kiinni pitäen. Parvena saa olla lyhyen ajan. Jos haukka saa pikkulinnun kiinni, osat vaihtuvat.

Teemme myös päiväkodilla ikiomat lintunaamarit. Materiaaleina meillä on pahvi, kuminauha ja apuna kuva oikeasta linnusta.

TORSTAINA


Vietämme lintukaraokea laulamalla mukana eri lintujen lauluja Suomen Luonnon Youtube-kanavan lintuvideoissa.
Lasten suosikki on taivaanvuohi!

PERJANTAINA

Jumppaamme lintujumppaa. Jokainen lapsista saa valita linnun ja liikkua kuin se lintu. Voidaan harjoitella myös yksi lintu kerrallaan ja leikkiä kaikki vaikkapa laulujoutsenia. Apunamme meillä on ULKOLUOKKA-materiaalin lintukortit, jotka voi ladata ja tulostaa maksuttomasti.

Jatkamme lintuleikkiä rakentamalla linnunpesät itse. Linnut rakentavat pesät nokallaan, joten mekin käytämme vain yhtä kättä (nokkana) pesän rakentamiseen. Mietimme millaisia pesiä eri linnuilla on. Lopuksi pohditaan yhdessä, kuinka vaikeaa lintujen on rakentaa pesiä ja kuinka tärkeää meidän on antaa niiden pesiä rauhassa.

VIIKONLOPPUNA

Vapaaehtoisena kotiläksynä viikonlopuksi lapset saavat viedä perheensä linturetkelle katselemaan ja kuuntelemaan lintuja yhdessä.

Ei ole yhtä oikeaa aikaa viettää lintuviikko

Linnut kiinnostavat ympäri vuoden. Vaikka osa linnuista asuu talvet etelässä, on monia lintuja, jotka talvehtivat myös Suomessa. Lintuviikon voi siis pitää ympäri vuoden. Talvella hyvä aihe lintuviikolle voisi olla talviruokinta.

Ihanaa ja lintuisaa lintuviikkoa!

KEPPI EI OLE VAIN KEPPI

Kulkiessamme lähiluonnossa lapsilla on taipumus löytää toinen toistaan upeampia keppejä, joita he haluaisivat ottaa mukaan metsästä mukaan päiväkodille ja kotiin. Joskus keppi on ihan pieni ja joskus mukaan halutaan 3-metristä isoa puuvanhusta. Ne ovat matkamuistoja, tuliaisia ja yksi lapsista perusteli asian sanomalla: ”Meidän pitää viedä luonto sisälle, kun se ei itse osaa tulla.”

Kepeissä on jotain taikaa. Ne kiinnostavat. Niistä tulee lasten silmissä aivan jotain muuta kuin puusta katkennut oksa. Kepit ovat monelle lapselle se avain, jolla mielikuvitus käynnistyy aivan uudella tavalla.

Tänään poimin itse mukaan yhden kepin ja kysyin lapsilta, mikä se mahtaa olla.

Se oli keppi, mutta myös
taikasauva
musiikkitaikasauva
kapellimestarin tikku
valtikka
miekka
mikrofoni
jousipyssy
pyssy
prinsessan moottoripyörän ohjauskeppi
jäätelö
keittokauha
grillitikku

Oma mielikuvitukseni ei olisi hetkessä keksinyt noista puoliakaan.

Meillä kepeillä leikitään paljon.
Niillä kirjoitetaan sanoja.
Niitä käytetään, kun tehdään taidetta.
Isojen keppien päällä tasapainoillaan.
Niistä rakennetaan isoja ja pieniä majoja.

Ainoa huono idea on tökätä kaveria (tai itseään) kepillä silmään tai satuteta, mutta sellaista ei meidän kepeillä tehdä.

Sopimuksenamme on, ettei elävistä puista revitä keppejä. Parhaat leikit syntyvät kepeillä, jotka löytää maasta. Lasten löytäessä sen juuri oikeanlaisen kepin on kuin he löytäisivät kauan etsimänsä aarteen.

Aarre se onkin. Leikkitaito. Mielikuvitus. Aika olla ja seikkailla.

MITÄ PÄIVÄKOTIPÄIVÄN AIKANA TAPAHTUU?

Usein vanhemmat kuulevat lastaan päiväkodista hakiessa, että päivä on mennyt hyvin ja onko lapsi syönyt, nukkunut ja käynyt vessassa. Perusasioita, jotka ovat hyvin tärkeitä.

Osalle vanhemmista se riittää. Lapsi voi osata itse kertoa päivästään. Viikkokirjeessä on lukenut, mitä päivän toimintana on ollut. Kotiin saattaa matkata taideteos, tai kymmenen.

Mutta mitä päiväkotipäivän aikana oikeasti tapahtuu?

Varhaiskasvatus ei ole lasten parkkipaikka, vaikka löytäisitkin lapsen samasta paikasta, minne aamulla jätitkin.

Varhaiskasvatus on kasvatusalan ammattilaisten tarkasti suunnittelemaa ja toteuttamaa kasvatusta, opettamista ja hoivaa, jossa otetaan huomioon jokaisen lapsen omat tarpeet ja kiinnostuksenkohteet. Varhaiskasvatuksen laadun takaa varhaiskasvatussuunnitelma, joka on verrattavissa koulun opetussuunnitelmaan.

Päivät varhaiskasvatuksessa ovat suunniteltuja ja niissä on selkeitä rutiineita, mutta aina on tilaa lasten oivalluksille, omalle leikille ja ihmettelylle. Päivänkulkua autetaan usein kommunikaatiokuvilla, joista lapsi ymmärtää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kuvia ja viittomakieltä käytetään usein varhaiskasvatuksessa kommunikoinnin helpottamiseksi. Tärkeää on, että jokainen tulee varhaiskasvatuksessa ymmärretyksi.

Varhaiskasvatuksessa opitaan useimmiten leikkimällä. Usein leikin kautta opitaan monia taitoja, kuten ryhmässä toimimista, sanastoa ja sosiaalisia taitoja. Oman vuoron odottaminenkin voidaan hyvin oppia leikeissä ja peleissä. Joskus leikitään roolileikkejä, joskus harjoitellaan leikin kautta kirjaimia, muotoja, värejä ja numeroita. Annetaan tilaa myös vapaalle leikille, jossa aikuisen sijaan lapsi saa päättää leikin kulusta.

Kun varhaiskasvatuksessa ulkoillaan, on ulkoilullakin hyvin tärkeä merkitys. Ulkoleikit, ulkoilu ja metsäretket ovat pedagogista suunniteltua toimintaa raikkaassa ulkoilmassa. Hiekkakakkujen rakentaminen, puuhun kiipeäminen ja juoksemaan oppiminen ovat tärkeitä motorisia taitoja, joita voi kehittää ulkona.

Kun varhaiskasvatuksessa askarrellaan ja tehdään kädentaitoja, ei aina kotiin tule valmista tuotosta. Se ei tarkoita, etteikö mitään tehtäisi tai opittaisi. Usein tärkeämpää on tekeminen ja tekemällä oppiminen ennemmin kuin se, kuinka monta hienoa taideteosta lähtee kotiin asti. Joskus väritetään värityskuvia, mutta siihenkin löytyy omat hyvät syynsä.

Päiväkotipäivään kuuluu aamupala, lounas ja välipala. Mitään ei ole pakko maistaa, mutta varhaiskasvatuksessa suositaan positiivista ruokapuhetta, jossa kannustetaan maistamaan. Ruokailutilanteista halutaan tehdä sosiaalisia kohtaamisen hetkiä eikä suoritusmerkintöjä.

Päivään kuuluu myös rauhoittumista, lepohetki tai satujen lukemista, sillä isossa lapsiryhmässä koko päivän ajan oleminen kuluttaa myös pientä. Osa nukahtaa päiväunille, osa kuuntelee sadun tai hengähtää ja on taas valmis jatkamaan leikkejään ja toimintaansa.

Jokaiselle lapselle päivästä jää oma mielikuva. Joskus se, mitä lapsen päivästä kuulee, on hetken tunnetila. Siksi kannattaa kysyä suoraan ja kertoa, mitä haluaa lapsensa päivästä kuulla.

Kuka kertoo päiväkotipäivästä?

Minulla on lapsi, joka kertoo kotimatkan ajan koko päiväkotipäivänsä tapahtumat, joskus minuutin tarkkuudella. Minusta on ihanaa kuulla se hänen suustaan. Sen olen kertonut lapseni päiväkodissa. Luotan, että he tekevät hyvää laadukasta varhaiskasvatusta ja pitävät huolta lapsesta. Siksipä sanommekin nopeat heipat päiväkodilla, kiitämme päivästä ja suuntaamme kotiin. Sille kotimatkalle mahtuu monta tarinaa. Ne tarinat minä haluan kuunnella ja kuulla lapseni.

Jos sinulla on kysymyksiä lapsesi päivästä, kysy. Kerro henkilökunnalle, mitä ja miten juuri sinä tahdot kuulla. Tee yhteistyötä. Se kannattaa.

Onko pakko maistaa? – Ruokakasvatusta päiväkodissa ja kotona

Alkoi uusi syksy ja päiväkodilla minua ilostuttaa ihana uusi päiväkotiryhmä, jossa on tuttuja lapsia viime vuodelta, mutta myös monta uutta. Lasten aloituskeskusteluissa keskustelimme arjesta: aikatauluista, ulkoiluista, lepohetkistä – ja syömisestä. Ruokailuun liittyy vanhemmilla ja lapsella monta suurta kysymystä: ”Entä jos ei syö?” ”Entä jos ei ole nälkä lounasaikaan?

Onko pakko maistaa?

Ymmärrän hyvin, miksi vanhempia kiinnostaa ruokailu. Onhan se elintärkeä toiminto. Lisäksi 0-5-vuotiaana kehittyvät koko elämän mittaiset ruokailutottumukset. Aihe on siis hyvinkin tärkeä meistä jokaiselle.

Tuli ensimmäinen yhteinen lounashetkemme. ”HYI, EN TYKKÄÄ!”, huudahti heistä yksi ja odotti reaktioani. Toinen lapsi seurasi tilannetta ja kommentoi lempeästi: ”Ei se mitään. Täällä ei ole pakko maistaa.”

Totta se on. Me emme pakota lasta syömään. Kannustamme maistamaan uusia makuja, kehumme, kun hän kokeilee – hurraamme, kun lapsi yrittää syödä ihan itse – mutta me emme pakota.

Minulle on tärkeää se, ettei ruoalla myöskään pelotella eikä uhkailla. ”Jos et syö niin…” Pelottelu, uhkailu ja pakottaminen ovat monien vanhempien omasta lapsuudesta tuttuja ruokailukäytäntöjä. Mutta toimivatko ne? Ne ovat aiheuttaneet monelle ruokatraumoja ja pelkoa oman lapsen päiväkoti- ja kouluruokailua ennakoidessa. Näiden keinojen toimivuuteen en usko itse lainkaan.

Meillä puhutaan ruoasta positiivisesti. Me keskitymme siihen, mistä lapsi tykkää ennemminkin kuin niiden inhokkiruokien listaamiseen. Jokaisesta ruokalajista voi löytyä tuttu, maukas ruoka-aine, jota maistamalla lapsi löytää upouuden lempiruoan. Se ei tarkoita, että kaikesta ruoasta tarvitsee tykätä. ”En välitä tästä ruoasta”, kommentoi 6-vuotiaani joskus kotona kokkauksiani. Se on ihan okei. Se ei haittaa.

Tavoitteeni on, ettei ruokailu ole suoritus vaan yhteinen mukava kokemus. Tätä tavoitetta pyrin toteuttamaan parhaani mukaan niin kotona kuin päiväkodissakin. Haluaisin tarjota jokaiselle lapselle mahdollisuuden kiireettömään ruokailuun, mutta pienet aikarajat meillä päiväkodissa on, kun keittäjämme tarvitsee astiat takaisin.

Tänä syksynä kokeilemme päiväkodilla lounastaa klassisen musiikin soidessa taustalla. Olemme myös tuoneet lasten saataville niin näkkileivät kuin maidotkin, sillä haluamme tarjota lapsille ruokarauhan, jossa ei tarvitse juosta ympäri ruokailutilaa hakemassa eri asioita. Näkkileipä ei ole meillä palkinto. Se on osa ateriaa. Sen saa ruokailun alussa, kesken tai lopussa, milloin tuntuu oikealta. Monista lapsista näkkileipä on aterian paras osa.

Koen tärkeäksi yhdessä syömisen kokemuksen – niin kotona kuin päiväkodissa. Päiväkodissa syön lasten kanssa samaan aikaan ja heidän kanssaan. Perheen yhteinen päivällishetki on asia, josta en halua joustaa. Miksi? Syynä on esimerkin voima. Kun itse syön samaa ruokaa heidän kanssaan, se on lapsilleni normaalia käytöstä, josta he oppivat.

Olen omalla käytökselläni ja teoillani malli niin omille kuin päiväkotini lapsille. Yhteinen ruokailuhetki on myös sosiaalinen tilanne, jossa vaihdetaan kuulumiset, keskustellaan kiinnostavista asioista ja tullaan nähdyiksi ja kuulluiksi. Sellaisen haluaisin jokaisen lapsen ja aikuisen saavan kokea.

Ruokakasvatus?!

Päiväkodissa ruokakasvatus on osa arkea. Me harjoittelemme käytöstapoja, haarukan ja veitsen käyttöä, kiittämistä ja käsien pesua niin ennen ruokailua. Ruokakasvatus näkyy myös leikeissämme.

Ei lasten tarvitse tietää ravinnosta kaikkea, mutta siitä kiinnostuneiden kanssa me etsimme tietoa ja tutkimme, miten ruoka tulee lautaselle. Lasten kiinnostuksen innoittamana rakensimme kauppaleikin. Kauppaleikin hyllyjä koristavat erilaiset ruokatavarat: on vihanneksia, maitotuotteita ja teetä. Herkuttelijoille löytyy kuppikakkuja ja kirsikoita. Taitava työkaverini on virkannut ne ihan itse. Ostoskoriin kerätään reseptin ainekset ja suunnataan kassalle. Kassakoneella lasketaan ostoksien hinnat, leikkirahalla maksetaan. Matematiikkaa harjoitellaan leikkien.

Kauppaleikin lisäksi meillä on rakentumassa maatilaleikki, josta nuo kaupan tavarat käydään viljelemässä, keräämässä ja lypsämässä. Sieltä ne siirtyvät taas kauppaan.

Ruokailo on asia, jota haluan opettaa. Suureksi ilokseni pääsen leipomaan tänä vuonna päiväkodissa monta kertaa innokkaiden pikkukokkien kanssa. Siinä oppii mittaamaan, osasi yksi heistä jo kertoa.

Kotona minulla on kaksi innokasta keittiötaikuria – toinen harjoittelee Youtubesta leipomisohjeita, toinen uskoo omasta päästään keksimiin resepteihin. Kummatkin ovat innokkaita auttamaan niin arkipäiväisissä päivällisen kuin herkkujenkin valmistuksessa. Silti heistä on parasta saada päättää ruokalistaamme itse ruokia. Ne ovat niitä pieniä ikiomia valintoja, joista he ovat todella ylpeitä. Niin olen minäkin.