LUKUHETKI LUONNOSSA – kun kirja lähti metsään

”Mä en pysty keskittymään täällä!”, parkaisee eskarilainen, joka on syventynyt lukemaan uutta kirjaa.  Isosisko soittaa lempimusiikkiaan kovalla volyymilla huoneessaan ja pienempi ei pysty keskittymään. Lukutoukka tahtoisi lukea kirjaa nyt, kun kirjaimet tarkoittavat yhdistettynä toisiinsa sanoja ja sanat muodostavat lauseita. Ehdotan hänelle jotain uutta. Jotain, johon hän ihastuu. Lähdemme lukuhetkelle metsään.

Metsästä löytyy sopiva sammalmätäs, jolle hän istahtaa ja alkaa lukemaan. Aluksi hän lukee hiljaa, itsekseen. Pian hän katsoo ympärilleen, ettei ympärillä ole muita, ja alkaa lukemaan ääneen. Hän haluaa lukea minulle kirjan.

Lukuhetki, miksi?

Lapselle lukeminen kannattaa. Lukeminenkin on vuorovaikutusta, yhteistä aikaa ja siitä hyötyy niin lukija kuin myös kuuntelijakin. Luetusta syntyy keskusteluja, joista oppii uutta sekä keskustelutaitoja.

Lukukeskus on tutkinut, että lapsi, jolle luetaan, kasvaa itsevarmemmaksi, menestyy paremmin koulussa, saa laajemman sanavaraston, saa paremmat lähtökohdat elämäänsä ja lukee uskottavasti myös aikuisena. Siinä on jo monta hyvää syytä lukea lapselle.

Iltasatuhetken tärkeys ei ole ihmeellinen asia. Se voi olla kiireisen päivän ainoita hetkiä, jossa vanhempi kohtaa lapsen kiireettömästi, ottaa syliin ja on läsnä lapselle. Se on hyvin arvokas hetki, lukuhetki.

Ääneen lukeminen on tutkitusti paras tapa, jolla asiat jäävät mieleen. Vaikka lapseni osaavatkin jo molemmat lukea, he nauttivat siitä, että heille luetaan. Minä luen satuja kuin opettaja. Eläydyn ääniin, kuiskin, mörisen ja heittäydyn mukaan tarinaan. Joskus huomaan eläytyväni niin, että luen vielä kirjaa ääneen, vaikka molemmat lapsista jo nukkuvat kainaloissani sikeästi.

Kun lapsi harjoittelee itse lukemista, hän usein harjoittelee sanoja ääneen. Meillä on huomattu, että harjoittelu sujuu usein parhaiten, kun ympäristössä ei ole ärsykkeitä, kuten tietokoneita, televisioita tai sitä isosiskoa musiikkinsa kanssa.

Isosiskon kanssa lukemaan harjoittelu oli hauskaa ja oivaltavaa, mutta hän tarvitsi oman tilansa. Pikkusiskolleen hän ei missään nimessä halunnut lukea ennen kuin osasi jokaisen sanan.

Pikkusisko oppi lukemaan nopeasti, koska tahtoi tietää, mitä isosisko oli lukenut. Hän oppi siskoltaan, kysyi aina, kun ei tuntenut jotain sanaa ja tarvitsi yleisönsä. Vaikka hän nauttiikin lukuhetkistään muiden ympäröimänä, hänkin tarvitsee oman rauhansa – siis metsän.

”Lukurauha, kiitos!”, hän muistuttaa ja jatkaa lukuhetkeään.

Lukuhetki luonnossa on maaginen kokemus

Minä olen vienyt jo muutaman vuoden ajan kirjoja metsään. Luen lapsiryhmälle mielelläni ulkona. Metsästä löytyy helposti hyvä lukupaikka, jossa jokainen saa ottaa hyvän asennon. Osa löytää paikkansa sammalmättäältä, toiset suosivat puunkantoja. Joku makaa maassa ja tuijottelee taivasta, toinen taas istuu risti-istunnassa ja tahtoo nähdä kirjan tarkasti.

Kun avaan satukirjan metsässä, tapahtuu jotain ihmeellistä, sellaista mitä ei sisällä aina tapahtuisi. Satuhetken yleisö kuuntelee kirjaa aivan uudenlaisella innolla, esittää kysymyksiä ja mielellään lähtee leikkimään kirjan satua lukuhetken päätyttyä. Kirja on sisäistetty, tarinasta saatu jotain itselleen ja leikkiin tulee uusia elementtejä. Yhtenä päivänä olemme metsätonttuja, toisena kokonainen muumiperhe.

Millainen olisi ala-asteen lukutunti ulkona? Olisiko se rauhallisempi kuin pulpetissa istuttu? Ymmärtäisivätkö lapset lukemansa paremmin? Sitä kannattaa kokeilla.

Ei ole huono idea lähteä itsekään lukemaan ulos, lähiluontoon tai vaikka vain pihalle. Samalla tavalla kuin eskarilaiseni tahtoi pois ärsykkeiden ja virikkeiden luota, ei meillä nykyajan aikuisillakaan ole helppo keskittyä yhteen toimintaan kaikkien virikkeiden, kiireen ja ärsyketulvan keskellä. Joskus kannattaa pysähtyä, ottaa omaa aikaa ja lukea hyvä kirja.

Kokeile lähteä lukemaan lapsen tai lapsiryhmän kanssa ulos. Se voi olla yllättävän opettavaista. Erityisesti se on hauskaa.

”Ke-vät-ret-ki!”, hän lukee aivan itse.

KYSYMYS: Milloin pitää oppia lukemaan?

Yhtenä arki-iltana eskarilaisemme oppi lukemaan. Hänen leikkiessään monet tutut kirjaimet löysivät yhtäkkiä toisensa ja niistä muodostui sana. Sanan perään tuli toinen ja kolmaskin. Voi, tuon pienen oppijan riemua, kun hän yhtäkkiä tajusi, että aikakauslehden kannessa lukee Suomen Kuvalehti ja Aku Ankan puhekuplissa on jotain järkeä, eikä isosisko keksikään omasta päästä mitä niissä lukee.

Lukemisen oppimista edelsi suuri kiinnostus kirjaimiin ja lukemiseen. Sitä olemme tukeneet lukemalla paljon, kannustamalla häntä ja harjoittelemalla leikkien ja pelien kautta. Se kiinnostus ei ole itsestäänselvyys ja jotkut lapset tarvitsevat paljon enemmän harjoitusta, kannustusta ja motivointia kuin hän.

Eskarilaisemme oppimista motivoi ensisijaisesti isosisko. Isosisko lukee Harry Pottereita ja muita paksuja kirjoja. Isosisko ymmärtää, mitä ne kirjaimet tarkoittavat peräkkäin. Isosisko on eskarilaisemme esikuva numero yksi. Hän tahtoo olla juuri niin kuin isosiskonsa ja siksipä hän myös tahtoi osata lukea – mielellään paremmin kuin isosisko.

Herkkyyskausi lukutaidon omaksumiselle on 3-5-vuotiaalla, mutta lapset oppivat lukemaan eri aikaan. Ei ole yhtä oikeaa ikää tai aikaa oppia lukemaan. Kiinnostusta ja oppimista ei voi pakottaa. Siihen voi motivoida, kannustaa ja rohkaista. Osaa lapsia kiinnostaa jo alle kouluikäisinä numerot ja kirjaimet. Osaa kiinnostavat aivan eri asiat. Eikä se haittaa. Jokaisen kehitys on omanlaisensa.

Lukemaan oppimista voivat viivyttää tai häiritä monet asiat. Oppimisen pulmat ovat silti aina yksilöllisiä.Jokainen lapsi, joka ei osaa vielä esikoulussa lukea, ei ole lukihäiriöinen.

Kun lapsi oppii lukemaan, aukeaa täysin uusi maailma. Maailma on täynnä sanoja. Lapsi oppii myös lukemaan sellaisia asioita, joita ei tarvitsisi vielä ehtiä lukemaan: hän lukee kaupassa iltalehtien lööpit ja kysyy, miksi niin on kirjoitettu. Aukeaa sanallisten viestien maailma, joka voi olla hyvin julmakin.

Monien vanhempien toiveena on, että lapsi kiinnostuisi numeroista ja kirjaimista – ja oppisi lukemaan – päiväkodissa. Me emme opeta lukemaan. Me emme opeta kirjoittamaan. Me emme opeta laskemaan. Emme suoranaisesti. Me opetamme leikkimällä.

Oppiminen tapahtuu varhaiskasvatuksessa leikin kautta. Numerot ja kirjaimet ovat esillä ja läsnä leikeissä. Leikeissä harjoitellaan eri äänteitä, kauppaleikissä joku saattaa jo kirjoittaa kauppalistan – lääkärileikissä lääkäri kirjoittelee reseptejä ja pyytää katsomaan kirjaimia seinällä. Oman nimen kirjoittamista harjoitellaan. Tablettilaitteilla pelataan Ekapeliä, Lola Pandaa ja Molla ABC-peliä, joissa herätellään kiinnostusta kirjaimiin ja numeroihin. Ja onneksi on lautapelit.

Numeroita, kirjaimia ja paljon muuta voi oppia ja opetella myös metsässä ja pihalla – matkalla päiväkotiin tai kaupassa. Ei ole ainoatakaan väärää paikkaa oppia, jos on oppimisen aika. Tässä Ulkoluokan opettama tapa oppia kirjaimia metsässä:

Sormiaakkosten eli -viittomien oppimisen kautta moni pieni ystäväni on oppinut ensin äänteet, sitten kirjaimet ja pian lukemaan.

Lukutaito on paljon muutakin kuin sanojen lukemista. Sanojen lukemisen lisäksi opitaan lukemaan kuvia, tunteita, numeroita ja mediaa. Tätä kutsutaan monilukutaidoksi. Se on osa varhaiskasvatuksen toimintasuunnitelmaa ja sitä harjoitellaan kokonaisuutena päiväkodissa ja perhepäivähoidossa.

Lukemaan ja kirjoittamaan oppii kyllä, vähitellen, omalla tavallaan. Esikoulussa harjoitellaan kirjaimia ja numeroita, sielläkin usein leikkimällä.  Ensimmäisellä luokalla koulussa opitaan lisää ja yleensä ensimmäisen luokan loppuessa lukee koko luokka. Päiväkotilapsella ei siis ole kiirettä oppia kaikkea heti.

Muistatko milloin itse opit lukemaan ja miltä se tuntui?

Minä muistan. Siksi iloitsen nyt eskarilaisemme kanssa täysin sydämin.