RAKAS TULEVA ESKARILAINEN – mitä esikoulu tuo tullessaan?

Esikoulu alkaa ympäri Suomen ensi viikoilla.

Mutta mitä se tarkoittaa? Mitä esikoulussa pitää osata?

Esiopetus on varhaiskasvatuksen jatkumo kohti koulua. Esiopetus on maksutonta opetusta kuusivuotiaille. Oppivelvollisuus alkaa esiopetuksesta eli siihen on osallistuttava.

Esiopetukseen kuuluu leikin kautta oppimista: opitaan toimimaan ryhmässä, opitaan erilaisia arjen taitoja, opitaan lapsen kehitykseen sopivia tietoja ja taitoja. Eskarissa pyritään oppimaan myönteisten oppimiskokemusten kautta.

Joku oppii eskarissa kuorimaan perunat, toinen oppii lukemaan. Kumpikin oppimiskokemus on hurjan tärkeä, mutta ei pakollinen vielä eskarissa.

Monilla on suuria odotuksia – ja pelkoja – esiopetuksesta. Esikoulu on yksi askel kohti koulua ja isojen maailmaa. Osalle esikoulu on jo lapsuuden loppu, mutta sellainen sen ei todellakaan tarvitse olla.

Minun ryhmässäni aloittaa torstaina 12 vallattoman ihanaa eskaria. Osa heistä on minulle jo vuosien ajan tuttuja, osa aivan uusia. Jokaisen kanssa odotan innolla tätä vuotta. Heidän kanssaan pääsen joka arkipäivä metsäeskariin – eli oppimaan yhdessä erilaisia taitoja metsässä.

Kirjoitin eskareilleni kirjeen:

Hei, tuleva eskarilainen.
Tiedän, että sinua nyt jännittää.
Usko pois, niin jännittää minuakin – vaikka olen opettaja ja vanhempi kuin dinosaurus!
Eskarissa tapaat monta ihanaa ystävää, osa heistä on sinulle hyvin tuttuja ja osa aivan uusia kasvoja.
Lupaan, että tänä vuonna me leikimme, seikkailemme ja ihmettelemme paljon yhdessä.
Keväällä meistä yksikään ei ole toiselle tuntematon.
Eskarissa sinun ei tarvitse osata kertotauluja tai lukea – me opimme kaikkea yhdessä.
Tänä vuonna me matkaamme aamuisin metsään ja teemme monta erilaista asiaa.
Joinain päivinä luemme kirjoja, toisina maalaamme kallioita.
Jokaiseen päivään mahtuu leikkiä, ruokaa ja yhdessä olemisen iloa.
Nähdään torstaina!
T. Eskariopesi, Noora

RAKAS UUSI ESKARILAINEN, NYT KUN ALOITAT ESKARIN:

 sinun ei tarvitse vielä osata lukea: kirjaimiin tutustutaan leikkien ja pelien kautta yhdessä.
– sinun ei tarvitse osata kertotauluja: ne tulevat vasta 2. luokalla koulussa ja numeroihin tutustut eskarissa leikeissä ja peleissä.
– sinun ei tarvitse olla paras kaikessa: eskarissa ei kilpailla taidoilla, tiedoilla ja paremmuudella, vaan opitaan kuuntelemaan sääntöjä ja toimimaan ryhmän jäsenenä.
 ota mukaan:
– kengät, joissa voi juosta pihalla
– oppimisen intoa
– leikkitaitoja
– vaihtovaatteet
– vähän seikkailumieltä
– saavu sellaisena ihanana, innokkaana, jännittyneenä lapsena kuin olet – olet juuri sellaisena tervetullut.

Iloa esikouluun jokaiselle uudelle esikoululaiselle – ja tietenkin koko perheelle!

MITÄ PÄIVÄKOTIPÄIVÄN AIKANA TAPAHTUU?

Usein vanhemmat kuulevat lastaan päiväkodista hakiessa, että päivä on mennyt hyvin ja onko lapsi syönyt, nukkunut ja käynyt vessassa. Perusasioita, jotka ovat hyvin tärkeitä.

Osalle vanhemmista se riittää. Lapsi voi osata itse kertoa päivästään. Viikkokirjeessä on lukenut, mitä päivän toimintana on ollut. Kotiin saattaa matkata taideteos, tai kymmenen.

Mutta mitä päiväkotipäivän aikana oikeasti tapahtuu?

Varhaiskasvatus ei ole lasten parkkipaikka, vaikka löytäisitkin lapsen samasta paikasta, minne aamulla jätitkin.

Varhaiskasvatus on kasvatusalan ammattilaisten tarkasti suunnittelemaa ja toteuttamaa kasvatusta, opettamista ja hoivaa, jossa otetaan huomioon jokaisen lapsen omat tarpeet ja kiinnostuksenkohteet. Varhaiskasvatuksen laadun takaa varhaiskasvatussuunnitelma, joka on verrattavissa koulun opetussuunnitelmaan.

Päivät varhaiskasvatuksessa ovat suunniteltuja ja niissä on selkeitä rutiineita, mutta aina on tilaa lasten oivalluksille, omalle leikille ja ihmettelylle. Päivänkulkua autetaan usein kommunikaatiokuvilla, joista lapsi ymmärtää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kuvia ja viittomakieltä käytetään usein varhaiskasvatuksessa kommunikoinnin helpottamiseksi. Tärkeää on, että jokainen tulee varhaiskasvatuksessa ymmärretyksi.

Varhaiskasvatuksessa opitaan useimmiten leikkimällä. Usein leikin kautta opitaan monia taitoja, kuten ryhmässä toimimista, sanastoa ja sosiaalisia taitoja. Oman vuoron odottaminenkin voidaan hyvin oppia leikeissä ja peleissä. Joskus leikitään roolileikkejä, joskus harjoitellaan leikin kautta kirjaimia, muotoja, värejä ja numeroita. Annetaan tilaa myös vapaalle leikille, jossa aikuisen sijaan lapsi saa päättää leikin kulusta.

Kun varhaiskasvatuksessa ulkoillaan, on ulkoilullakin hyvin tärkeä merkitys. Ulkoleikit, ulkoilu ja metsäretket ovat pedagogista suunniteltua toimintaa raikkaassa ulkoilmassa. Hiekkakakkujen rakentaminen, puuhun kiipeäminen ja juoksemaan oppiminen ovat tärkeitä motorisia taitoja, joita voi kehittää ulkona.

Kun varhaiskasvatuksessa askarrellaan ja tehdään kädentaitoja, ei aina kotiin tule valmista tuotosta. Se ei tarkoita, etteikö mitään tehtäisi tai opittaisi. Usein tärkeämpää on tekeminen ja tekemällä oppiminen ennemmin kuin se, kuinka monta hienoa taideteosta lähtee kotiin asti. Joskus väritetään värityskuvia, mutta siihenkin löytyy omat hyvät syynsä.

Päiväkotipäivään kuuluu aamupala, lounas ja välipala. Mitään ei ole pakko maistaa, mutta varhaiskasvatuksessa suositaan positiivista ruokapuhetta, jossa kannustetaan maistamaan. Ruokailutilanteista halutaan tehdä sosiaalisia kohtaamisen hetkiä eikä suoritusmerkintöjä.

Päivään kuuluu myös rauhoittumista, lepohetki tai satujen lukemista, sillä isossa lapsiryhmässä koko päivän ajan oleminen kuluttaa myös pientä. Osa nukahtaa päiväunille, osa kuuntelee sadun tai hengähtää ja on taas valmis jatkamaan leikkejään ja toimintaansa.

Jokaiselle lapselle päivästä jää oma mielikuva. Joskus se, mitä lapsen päivästä kuulee, on hetken tunnetila. Siksi kannattaa kysyä suoraan ja kertoa, mitä haluaa lapsensa päivästä kuulla.

Kuka kertoo päiväkotipäivästä?

Minulla on lapsi, joka kertoo kotimatkan ajan koko päiväkotipäivänsä tapahtumat, joskus minuutin tarkkuudella. Minusta on ihanaa kuulla se hänen suustaan. Sen olen kertonut lapseni päiväkodissa. Luotan, että he tekevät hyvää laadukasta varhaiskasvatusta ja pitävät huolta lapsesta. Siksipä sanommekin nopeat heipat päiväkodilla, kiitämme päivästä ja suuntaamme kotiin. Sille kotimatkalle mahtuu monta tarinaa. Ne tarinat minä haluan kuunnella ja kuulla lapseni.

Jos sinulla on kysymyksiä lapsesi päivästä, kysy. Kerro henkilökunnalle, mitä ja miten juuri sinä tahdot kuulla. Tee yhteistyötä. Se kannattaa.

VARHAISKASVATUKSEN TYÖHYVINVOINTI – kuka pitää huolta kasvattajista?

Varhaiskasvatuksessa, siis päiväkodeissa ja perhepäivähoidossa, lapsista pidetään huolta kokonaisvaltaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että lapset saavat ruokaa, hoivaa, läheisyyttä, kasvatusta, opetusta, aikaa ja tilaa leikille ja yhdessä olemiselle. Lasten huolia kuunnellaan ja surun tullen lohdutetaan. Ilot iloitaan ja kiukut karkotetaan yhdessä.

Mutta kuka pitää huolta kasvattajista: opettajista, hoitajista ja avustajista?

Kasvattajat ovat lapselle tahtomattaan jatkuvasti toiminnan malli. Se, kuinka puhumme, elehdimme ja reagoimme asioihin voi nopeasti näkyä lasten käytöksessä. Jos aikuinen voi huonosti työskennellessään lasten kanssa, myös se näkyy lapsissa.

Jokainen meistä on joskus väsynyt. Huonosti nukuttu yö voi näkyä kauas. Perhetilanne, ruuhkavuosien haasteet sekä monet muut asiat voivat näkyä kasvattajassa, vaikka sitä ei tahallisesti esiin toisikaan.

Varhaiskasvatuksessa päivähoitoyksiköissä usein kasvattajan onni on tiimi. Työtä tehdään pareissa ja tiimeissä. Vastuuta ja toimintaa voi jakaa keskenään. Yleensä tiimi koostuu lastentarhanopettajista ja lastenhoitajista, joskus mukana on avustajia, erityisopettajia ja muita lisäkasvattajia. Vaikka jokaisella on oma roolinsa tiimissä, omat vastuualueensa ja oma työnkuvansa me teemme tiimityötä, yhdessä, titteleistä välittämättä. Moni pitkään työskennellyt lastenhoitaja on työyhteisön arvokas kultakimpale, jolta jokainen uusi työntekijä voi oppia työmaailman käytännön.

Mutta mitä se työhyvinvointi varhaiskasvatuksessa sitten on?

Onnekseni olen päätynyt töihin työyhteisöihin, joissa pidetään huolta sekä jokaisen työntekijän hyvinvoinnista että koko työyhteisön hyvinvoinnista.

Jo joka-aamuinen tervehtiminen tuo iloa päivään. Kuulumisten vaihtamiseen työkavereiden kanssa ei aika ehkä riitä, mutta on silti tärkeää saada edes toivotettua hyvää työpäivää.

Työtiimissämme meillä on herkkukaappi, jonne tuomme toisillemme yllätykseksi suklaata ja pieniä herkkuja. Lapset kutsuvat sitä hymykaapiksi, koska hymyilemme entistä enemmän aina naposteltuamme herkkuja.

Meillä vietetään kerran kuussa herkkuperjantaita, jolloin aina tiimi kerrallaan tuodaan muille työkavereille herkkuja. Jokainen pääsee nauttimaan pienestä herkkuhetkestä työajalla, yksi tiimin jäsen kerrallaan.

Ystävänpäiväviikko on työyhteisössämme tärkeä, sillä vietämme silloin perinteeksi noussutta ”Salainen ystävä”-viikkoa. Joka päivä saa yllättää oman salaisen ystävänsä jollain ihanalla pienellä tavalla ja perjantaina pääsemme arvaamaan, kuka oli kenenkin salainen ystävä.

Varmasti jokaisella työyhteisöllä on omat tapansa pitää yllä työhyvinvointia ja hyvää työilmapiiriä. Niitä tapoja kannattaa vaalia ja ylläpitää.

Työhyvinvointi on työiltoja, työhyvinvointipäiviä, kehittämispäiviä, yhteistä tekemistä – mutta myös niitä pieniä hetkiä, joissa huomioimme toisemme, katsomme toista silmiin ja näemme heidät. Se pieni sana ”KIITOS” on yllättävän tärkeä. Aiheellinen kehu kannattaa. Jos ei kiireessä muuta ehdi, niin jo hymy voi olla iso asia.

Hymyile huomenna opettajalle ja hoitajalle, katso silmiin ja kiitä.

Voit muuttaa hänen koko päivänsä suunnan. Kuten kaikki meistä, me kasvattajatkin olemme myös ihmisiä.

VANHEMPAINILTA: uhka vai mahdollisuus?

Vanhempainiltojen aika on taas. Syysillat pimenevät ja iltaisin väsyttää. Lasten harrastukset ja omat menot täyttävät kalenterit. Sitten tulee kutsu lapsen päiväkodin vanhempainiltaan ja sille on raivattava tilaa kalenterista. Onko pakko?

Monissa perheissä nuo kahvintuoksuiset yhteistilaisuudet ovat jo tuttuja juttuja, mutta samalla monelle perheelle vanhempainilta on aivan uusi asia. Vaikka vanhempainillat ovat asiana tuttu, sisältö vaihtuu joka vuosi. Osallistuminen ei ole pakollista, mutta järkevää, jos haluat tietää mitä lapsesi päivisin puuhaa.

Mitä vanhempainilloissa tehdään?

Uusi varhaiskasvatussuunnitelma vaatii, että varhaiskasvatuksessa järjestetään ainakin kerran vuoden aikana vanhempaintilaisuus. Se tarkoittaa usein vanhempainiltaa tai vanhempainaamupalaa, johon vanhemmat kutsutaan osallistumaan.

Vanhempainiltoja on järjestetty iät ajat ja usein oletamme, että jokainen tietää, mikä on vanhempainilta.Asia ei ole mikään itsestäänselvyys.

Oman päiväkotiurani aikana olen nähnyt monenlaisia vanhempainiltoja. Osassa on laitettu vanhemmat leikkimään, osassa olemme tehneet yhdessä miellekarttoja, joskus on vain istuttu hiljaa kuunnellen tietotulvaa – ja osassa on keskusteltu yhdessä. Ei siis ihme, jos vanhempi ei tiedä mitä odottaa vanhempainillalta, kun toteuttamistapoja on monia.

On hyvä asia, että vanhempainiltoja toteutetaan monin eri tavoin, sillä on monia erilaisia vanhempia. Siinä missä jotkut rakastavat yhteisleikkejä, toisia ne kammottavat. Toisille kalvosulkeiset informaatioillat ovat liikaa ja eräät taas tarvitsevat niitä.

Toteutustavasta huolimatta, ennen kaikkea vanhempainilloissa on kyse sinun lapsesi ryhmästä. Siellä keskustellaan lapsiryhmästä, toiminnasta ja siitä, mitä vanhemmat toivovat toiminnalta.

Puheenaiheena on lasten jokapäiväinen arki varhaiskasvatuksessa. Joskus äänestetään yhteinen retkikohde ja muistutetaan tärkeistä päivämääristä. Puhutaan yhdessä lapsiryhmän toiminnasta, sillä sehän on syy, miksi vanhempainiltaan saavutaan ja mikä kaikkia kiinnostaa.

Vanhempainillassa paikalla ovat ne aikuiset, jotka viettävät sinun lapsesi kanssa päivät. Heidän kanssaan voi vaihtaa kuulumisia, kysyä mieltä askarruttavia kysymyksiä ja ennen kaikkea pääsee vaikuttamaan toimintaan.

Parhaimmillaan vanhempainillassa voi saada todella arvokasta vertaistukea muilta vanhemmilta. Oman lapsen vaikeat aamut voivat saada samanlaisia kokemuksia vieruskaverin vanhemmilta – asian kanssa on harvoin yksin.

Vanhempainillat ovat myös hyviä kohtaamispaikkoja muiden lasten vanhempien tapaamiseen. Kun lapsi on alkusyksyn puhunut uudesta ystävästään, jota haluaisi tavata myös päiväkotipäivien jälkeen, on hyvä tavata sen toisen lapsen vanhemmat ja sopia asiasta kasvotusten.

Millainen on hyvä vanhempainilta?

Tänä vuonna kyselin ympäriltäni, mikä tekee hyvän vanhempainillan. Sain vastaukseksi, että vanhempainilta ei saa olla kestoltaan liian pitkä. Vanhempainilta ei saa myöskään olla sisällöltään uuvuttava. Vanhempainillassa pitää olla tilaa vanhempien mielipiteille. Yksi toive oli, että olisi ihana, jos jokainen vanhempi esittäytyisi, jotta tietäisi, kuka on kenenkin huoltaja. Toivottiin myös läsnäoloa ja yhteisöllisyyden tunteen luomista. Moni näistä ideoista vastaa omaa ajatustani hyvästä vanhempainillasta.

Viime vuonna pidimme vanhempainillan, jossa näytimme videoita ja kuvia lasten ihan normaaleista päiväkotipäivistä. Jokainen vanhempi sai valita 3 asiaa, jotka haluaisi lapsensa oppivan lukuvuoden aikana. Lopuksi paljastimme, mitä heidän lapsensa olivat vastanneet. Se sopi viime vuoden ryhmämme toimintaan hyvin.

Minun ryhmässäni on muutaman viikon päästä vanhempainilta. Sitä varten kysyin lapsilta ja vanhemmilta toiveita tilaisuuden järjestämiseen. Lapsilta kysyin, mistä he toivoisivat, että puhumme ja mitä tarjoilemme. Vanhemmilta taas kysyin toiveita ajankohdasta – siis järjestämmekö vanhempainaamun vai -illan. Toiveisiin vastaamme.

Lupasin ryhmäni vanhemmille, etten laita heitä leikkimään enkä istuta heitä yli tuntia arki-iltana. Keskitymme tärkeimpään: heidän lapsiinsa ja arkeemme. Käsittelemme tämän vuoden teemojamme, jotka olemme lasten ja vanhempien kanssa keskusteluissa päättäneet. Jätämme aikaa ja tilaa keskustelulle.

Sellaiseen vanhempainiltaan minä itse haluaisin osallistua. Siksi järjestän sellaisen myös heille.

Miksi vanhempainiltoihin kannattaa osallistua?

Vanhempainiltaan ei ole pakko osallistua, mutta se kannattaa koska:

  • kyse on lapsesi asioista
  • pääset vaikuttamaan asioihin
  • pääset tapaamaan muita vanhempia
  • saat vertaistukea
  • saat kysymyksiisi vastauksia
  • saat ilmaista kahvia ja pullaa

Millaisia kokemuksia sinulla on lapsesi vanhempainilloista?

Pienet päiväkodissa

Tuttu lastenhoitaja kertoi kokemuksestaan aloituskeskustelusta, kun hänen päiväkodissaan aloitti 9kk vanha pienokainen. Lapsen äiti oli saanut yllättäen opiskelupaikan ja pienen oli pakko saada hoitopaikka. Äitiä jännitti jättää oma imetettävä lapsensa päivisin toisten ihmisten hoidettavaksi. Aloituskeskustelussa tuo lastenhoitaja kysyi äidiltä, miten hän suhtautuu kantamiseen ja kantoreppuihin. Kun äiti oli kertonut, kuinka lapsi viihtyy ja usein nukkuu kantorepussa, hoitaja ehdotti, miltä tuntuisi, jos hän kantaisi pientä päiväkodissa kantoliinassa. Äidin kasvoille oli tullut suuri hymy. Äiti oli helpottunut. Hänen pienokaisensa saisi turvallista läsnäoloa, syliä ja läheisyyttä päiväkodissakin. Tuo pienokainen aloitti sitten päiväkodissa kovin väsyneenä ja levottomana – niinpä lastenhoitaja oli kokeillut kantoliinaa ja ottanut lapsen kyytiin. Vauva oli rentoutunut sillä sekunnilla, hymyili vähän ja laittoi silmänsä kiinni. Ihana ammattilainen tuo lastenhoitaja!

Tuon lastenhoitajan kokemus inspiroi minua. Meilläkin aloitti tänä syksynä monta pientä. Monelle päiväkodin hoitajat ja opettajat ovat ensimmäisiä perheen ulkopuolisia ihmissuhteita. Lapsiryhmät ovat suurempia kuin perheyksiköt. Monta pientä mahtuu syliin, mutta aina ei ole jokaiselle lapselle ikiomaa syliä. Meilläkin on hankinnassa kantoreput, jotta pienimmillä olisi mahdollisuus syliin ja läheisyyteen myös ryhmätilanteissa ja retkillä.

Meidän päiväkodissamme kokeillaan tänä vuonna uudenlaisia sisarusryhmiä, joissa on 1-5-vuotiaita. Ryhmät tarjoavat pienemmille mahdollisuuksia oppia isompien toiminnasta ja isommille empatiataitojen harjoittelua. Ryhmissä lapsen on mahdollista kasvaa samojen kasvattajien kanssa esikoululaiseksi asti. Kun pieniä on ryhmässä vähemmän, 12 pienen sijasta vain 6, on pienillekin syli useammin tarjolla. Ja sitä me haluamme. On aikaa sylille. On aikaa lapsille. On aikaa leikille.

Pienien lasten päivähoidosta on ollut puhetta mediassa ja leikkipuistoissa. Onko pienten paikka kotona vai päiväkodissa? Ei pienokaisia yleensä laita kukaan päiväkotiin, ellei ole pakko – opiskelupaikka tai paluu työelämään ovat asioita, jotka monella vanhemmalla on edessä.

Se, onko pienten paikka päiväkodissa vai kotona, on perheen päätös. Päiväkoti tukee lasta kasvamaan juuri sellaisena ihanana kokonaisuutena kuin hän on. Päiväkoti tarjoaa lapselle turvallisen kasvuympäristön, ystävyyssuhteita, uusia taitoja, tukea kasvuun ja läsnäoloa.

Kun lapsi menee päiväkotiin tai perhepäivähoitoon, on niin vanhemmalla kuin lapsellakin edessä monta uutta tunnetta ja paljon kasvukipuja. Lapsi jää toiselle ihmiselle. Ammattikasvattaja ei silti ikinä vie vanhemman roolia – vanhempi on vanhempi ja hoitaja ja opettajat ovat päivähoidon henkilökuntaa, jotka antavat lapselle mahdollisuuden pedagogiseen rakkauteen kasvattamalla, opettamalla ja hoitamalla häntä päivähoitopäivän ajan.

Kotona olevan vanhemman kanssa lapsi ja vanhempi voivat saada ihania kerhokokemuksia, luoda ystävyyssuhteita asukaspuistoissa ja leikkipuistoissa sekä avoimessa päiväkodissa. Se, että on pidempään kotona oman lapsensa kanssa, ei ole hävettävä asia. Kaikilla vain ei ole siihen mahdollisuutta, kun työ, opiskelut ja vanhempainrahan loppuminen ohjaavat kohti päiväkotimaailmaa.

Pienetkin saavat päiväkodissa laadukasta varhaiskasvatusta, mutta oman kasvutasonsa mukaista sellaista. Pientenkin päiväkotielämään kuuluu kasvatusta, opetusta ja hoitoa. Pienet eivät opettele päiväkodissakaan lukemaan tai tekemään kärrynpyöriä. He harjoittelevat arjen taitoja, leikkitaitoja ja ryhmätaitoja. Ruokailutilanteissa kokeillaan ja vessassa katsomaan mallia viereisellä potalla istuvalta. Pienin askelin heistä kasvaa ihania isoja päiväkotilaisia.

Kasvaapa pieni lapsi kotona, perhepäivähoidossa tai päiväkodissa, ihana hänestä tulee joka tapauksessa.

Onko pakko maistaa? – Ruokakasvatusta päiväkodissa ja kotona

Alkoi uusi syksy ja päiväkodilla minua ilostuttaa ihana uusi päiväkotiryhmä, jossa on tuttuja lapsia viime vuodelta, mutta myös monta uutta. Lasten aloituskeskusteluissa keskustelimme arjesta: aikatauluista, ulkoiluista, lepohetkistä – ja syömisestä. Ruokailuun liittyy vanhemmilla ja lapsella monta suurta kysymystä: ”Entä jos ei syö?” ”Entä jos ei ole nälkä lounasaikaan?

Onko pakko maistaa?

Ymmärrän hyvin, miksi vanhempia kiinnostaa ruokailu. Onhan se elintärkeä toiminto. Lisäksi 0-5-vuotiaana kehittyvät koko elämän mittaiset ruokailutottumukset. Aihe on siis hyvinkin tärkeä meistä jokaiselle.

Tuli ensimmäinen yhteinen lounashetkemme. ”HYI, EN TYKKÄÄ!”, huudahti heistä yksi ja odotti reaktioani. Toinen lapsi seurasi tilannetta ja kommentoi lempeästi: ”Ei se mitään. Täällä ei ole pakko maistaa.”

Totta se on. Me emme pakota lasta syömään. Kannustamme maistamaan uusia makuja, kehumme, kun hän kokeilee – hurraamme, kun lapsi yrittää syödä ihan itse – mutta me emme pakota.

Minulle on tärkeää se, ettei ruoalla myöskään pelotella eikä uhkailla. ”Jos et syö niin…” Pelottelu, uhkailu ja pakottaminen ovat monien vanhempien omasta lapsuudesta tuttuja ruokailukäytäntöjä. Mutta toimivatko ne? Ne ovat aiheuttaneet monelle ruokatraumoja ja pelkoa oman lapsen päiväkoti- ja kouluruokailua ennakoidessa. Näiden keinojen toimivuuteen en usko itse lainkaan.

Meillä puhutaan ruoasta positiivisesti.

Me keskitymme siihen, mistä lapsi tykkää ennemminkin kuin niiden inhokkiruokien listaamiseen. Jokaisesta ruokalajista voi löytyä tuttu, maukas ruoka-aine, jota maistamalla lapsi löytää upouuden lempiruoan. Se ei tarkoita, että kaikesta ruoasta tarvitsee tykätä. ”En välitä tästä ruoasta”, kommentoi 6-vuotiaani joskus kotona kokkauksiani. Se on ihan okei. Se ei haittaa.

Tavoitteeni on, ettei ruokailu ole suoritus vaan yhteinen mukava kokemus. Tätä tavoitetta pyrin toteuttamaan parhaani mukaan niin kotona kuin päiväkodissakin. Haluaisin tarjota jokaiselle lapselle mahdollisuuden kiireettömään ruokailuun, mutta pienet aikarajat meillä päiväkodissa on, kun keittäjämme tarvitsee astiat takaisin.

Tänä syksynä kokeilemme päiväkodilla lounastaa klassisen musiikin soidessa taustalla. Olemme myös tuoneet lasten saataville niin näkkileivät kuin maidotkin, sillä haluamme tarjota lapsille ruokarauhan, jossa ei tarvitse juosta ympäri ruokailutilaa hakemassa eri asioita. Näkkileipä ei ole meillä palkinto. Se on osa ateriaa. Sen saa ruokailun alussa, kesken tai lopussa, milloin tuntuu oikealta. Monista lapsista näkkileipä on aterian paras osa.

Koen tärkeäksi yhdessä syömisen kokemuksen – niin kotona kuin päiväkodissa. Päiväkodissa syön lasten kanssa samaan aikaan ja heidän kanssaan. Perheen yhteinen päivällishetki on asia, josta en halua joustaa. Miksi? Syynä on esimerkin voima. Kun itse syön samaa ruokaa heidän kanssaan, se on lapsilleni normaalia käytöstä, josta he oppivat.

Olen omalla käytökselläni ja teoillani malli niin omille kuin päiväkotini lapsille. Yhteinen ruokailuhetki on myös sosiaalinen tilanne, jossa vaihdetaan kuulumiset, keskustellaan kiinnostavista asioista ja tullaan nähdyiksi ja kuulluiksi. Sellaisen haluaisin jokaisen lapsen ja aikuisen saavan kokea.

Ruokakasvatus?!

Päiväkodissa ruokakasvatus on osa arkea. Me harjoittelemme käytöstapoja, haarukan ja veitsen käyttöä, kiittämistä ja käsien pesua. Ruokakasvatus näkyy myös leikeissämme.

Ei lasten tarvitse tietää ravinnosta kaikkea, mutta siitä kiinnostuneiden kanssa me etsimme tietoa ja tutkimme, miten ruoka tulee lautaselle. Lasten kiinnostuksen innoittamana rakensimme kauppaleikin. Kauppaleikin hyllyjä koristavat erilaiset ruokatavarat: on vihanneksia, maitotuotteita ja teetä. Herkuttelijoille löytyy kuppikakkuja ja kirsikoita. Taitava työkaverini on virkannut ne ihan itse. Ostoskoriin kerätään reseptin ainekset ja suunnataan kassalle. Kassakoneella lasketaan ostoksien hinnat, leikkirahalla maksetaan. Matematiikkaa harjoitellaan leikkien.

Kauppaleikin lisäksi meillä on rakentumassa maatilaleikki, josta nuo kaupan tavarat käydään viljelemässä, keräämässä ja lypsämässä. Sieltä ne siirtyvät taas kauppaan.

Ruokailo on asia, jota haluan opettaa.

Suureksi ilokseni pääsen leipomaan tänä vuonna päiväkodissa monta kertaa innokkaiden pikkukokkien kanssa. Siinä oppii mittaamaan, osasi yksi heistä jo kertoa.

Kotona minulla on kaksi innokasta keittiötaikuria – toinen harjoittelee Youtubesta leipomisohjeita, toinen uskoo omasta päästään keksimiin resepteihin. Kummatkin ovat innokkaita auttamaan niin arkipäiväisissä päivällisen kuin herkkujenkin valmistuksessa. Silti heistä on parasta saada päättää ruokalistaamme itse ruokia. Ne ovat niitä pieniä ikiomia valintoja, joista he ovat todella ylpeitä. Niin olen minäkin.